Luku, jossa tutustutaan pieneen herrasmieheen.
Himmeästi Tarasconin Tartarin näki sumuisista vaununikkunoista
sievän torin alaprefektin asuntopaikalla; se oli säännöllinen,
holvikäytävien ympäröimä ja istutettuna oranzhipuilla. Keskellä tätä
toria pienet sotamiehet äksierasivat kirkkaassa aamuruskon levittämässä
ruusunpunavalossa. Kahvilat siirsivät syrjään ikkunaluukut. Torin
kulmassa oli vihanneskojuja... Tämä oli varsin hupaista, mutta se ei
vielä haiskahtanut jalopeuralle.
"Etelään!... yhä kauemmaksi etelään!" mutisi kunnon Tartarin, ruveten
jälleen nojaamaan soppeensa.
Samassa vaunujen ovi aukeni. Raitis ilmantuulahdus syöksähti sisälle,
tuoden mukanaan oranzhikukille tuoksahtavilla siivillään pienen
vanhan herrasmiehen, jolla oli pähkinänruskea pitkä lakki yllä; hän
oli kuihtunut, ryppyinen, tarkan näköinen, kasvot nyrkin kokoiset,
silkkinen musta kaulahuivi kämmenen levyinen, nahkasalkku kainalossa,
sateenvarjo kädessä; sanalla sanoen: täydellinen kylännotario.
Huomattuaan Tarasconilaisen sota-aseet, tuo pikku herrasmies, joka oli
istuutunut vastapäätä häntä, näytti hyvin hämmästyneeltä ja rupesi
katselemaan Tartarinia rasittavan tarkasti.
Hevoset riisuttiin ja pantiin taaskin valjaisiin, kyytivaunut lähtivät
liikkeelle... Pikku herra yhä vain katseli Tartarinia... Viimein
Tarasconilainen suuttui.
"Aseeni kenties ihmetyttävät Teitä?" virkkoi hän katsoen vuorostaan
pikku herraa suoraan silmiin.
"Ei suinkaan! vaan ne minua häiritsevät", virkkoi toinen hyvin
tyyneenä; ja itse teossa Tarasconin Tartarin suojustelttoineen,
revolvereineen, molempine koteloissa olevine pyssyineen,
metsästyspuukkoineen, — puhumattakaan hänen luontaisesta
lihavuudestaan, anasti paljon tilaa...
Pienen herran vastaus häntä harmitti:
— Kuvitteletteko kenties minun menevän jalopeurajahtiin Teidän
sateenvarjonne aseenani? huomautti tuo suuri mies ylpeänä.
Pikku herra katseli sateenvarjoaan, hymyili hiljalleen; sitten hän
jatkoi yhtä järkähtämättömän tyyneenä:
"Te, hyvä herra, olette siis...?"
— Tarasconin Tartarin, jalopeurojen tappaja!
Lausuessaan näitä sanoja, peloton Tarasconilainen ravisti "chechian"
tupsua kuin harjaa ainakin.
Kyytivaunuissa syntyi yleinen hämmästys.
Munkki teki ristimerkin, tytöt päästivät hiljaisia kauhunhuutoja, ja
Orléansvillen valokuvaaja lähestyi jalopeurojen kaatajaa, uneksien jo
erinomaista kunniaa saada valokuvata hänet.
Mutta pikku herrasmies ei vain joutunut hämilleen.
"Joko olette tappanut montakin jalopeuraa, herra Tartarin?" kysyi hän
hyvin levollisesti.
Tarasconilainen vastasi hänelle aika tavalla:
— Montako olen tappanut, herraseni!... Tahtoisinpa vain, että Teillä
olisi yhtä monta hiuskarvaa päässä!
Ja koko seura nauramaan ja katselemaan kolmea keltaista
hiuskarvapahaista, jotka sojottivat esiin pikku herran kallosta.
Orléansvillen valokuvaaja puuttui vuorostaan puheeseen:
"Kylläpä se on hirvittävä toimi tuo Teidän ammattinne, herra
Tartarin!... Taitaapa välistä ottaa kovalle.... Niinpä esim. tuo herra
Bombonnel parka..."
— Niin! tuo pantterien tappaja, virkkoi Tartarin ylenkatseellisesti.
"Tunnetteko hänet?" kysäsi pikku herra.
— Kyllä kai, peeveli soikoon, minä hänet tunnen... Olemmehan senkin
seitsemän kertaa yhdessä metsästäneet.