Vieraaseen maahan siirretyt kyytivaunut.
Nämät kyytivaunut olivat vanhanaikuiset, sisästä verhotut muinaisen
muodin mukaan sinisellä värinsä menettäneellä veralla; siihen oli
kiinnitetty suunnattoman suuria karkeita villatupsuja, jotka muutaman
tunnin matkan kuluttua kaahnaavat rakkoja matkustajan selkään...
Tarasconin Tartarin oli saanut paikakseen nurkan vaunujen takaosassa;
hän asettui siihen niin mukavasti kuin suinkin ja odottaessaan sitä
hetkeä, jolloin saisi vetää sieramiinsa Afrikan suurten petojen
myskille tuoksahtavia hikihöyryjä, täytyi sankarin tyytyä tuohon
hyvään vanhaan kyytivaunu-tuoksuun, joka on eriskummallinen sekoitus
tuhansista lemuista nimittäin miesten, hevosten, naisten, nahan,
ruokatavaroiden ja mädänneitten olkien hajusta.
Tässä kyytivaunujen takaosassa oli vähän kaikenlaista. Munkki,
juutalaisia kauppiaita, kaksi kevyttapaista naista, jotka matkustivat
rykmenttiinsä — husaarien kolmanteen —, Orléansville’stâ kotoisin
oleva valokuvaaja... Mutta, vaikka seura olikin näin vaihteleva ja
viehättävä, ei Tarasconilaisen tehnyt mieli puhella, vaan hän istui
siinä kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi pujoitettuna seinän
tukisilmukkaan ja karabiinipyssyt polvien välissä... Hänen äkillinen
lähtönsä, Baïan tummat silmät, kauhea metsästysretki, jolle hän aikoi,
kaikki tämä saattoi hänen aivonsa häiriötilaan; ja paitsi tätä,
huolimatta hänen patriarkkaalisesta ulkomuodostaan, nämät keskelle
Afrikkaa siirretyt europpalaiset kyytivaunut himmeästi palauttivat
hänen mieleensä hänen nuoruutensa aikuisen Tarasconin, retket kaupungin
ympäristöön, pienet päivälliset Rhônen rannoilla ja koko joukon
muistoja.
Vähitellen yö saapui. Konduktööri sytytti lyhtynsä... Ruostuneet
vaunuramut hypähtelivät ryskien vanhoilla pontimillaan; hevoset
ravasivat ja kulkuset tiukkuivat. Silloin tällöin vaunujen katolta
kuului kauhea rautakalujen räminä... Sen aikaansaivat asekimput.
Tarasconin Tartarin, miltei unenpöpperöön vaipuneena, katseli hetken
matkustajia, joita epätasaisen tien aiheuttamat sätkäykset lystikkäästi
ravistivat; he näet tanssivat hänen edessään kuin hurjat aaveet. Sitten
hänen ajatuksensa himmenivät, eikä hän enää eroittanut muuta kuin
pyöränakselin vaikeroimisen ja vaununkylkien valitukset...
Äkkiä ääni, vanha hengettären ääni, käheä ja sortunut, mainitsi
Tartarinia nimeltä. "Herra Tartarin! herra Tartarin!"
— Kuka minua kutsuu?
— Me, herra Tartarin; ettekö tunne meitä?... Olemmehan nuo vanhat
kyytirattaat, jotka kaksikymmentä vuotta sitten — toimitimme virkaamme
Tarasconin ja Nîmes’n välillä... Kuinka monasti olemme kuljettaneet
teitä ja ystäviänne, mennessänne lakkeja ampumaan Joncquières’n tai
Bellegarde’n tienoille!... Emme Teitä heti tunteneet, turkkilaisen
lakkinne ja lihavuutenne takia; mutta heti kun rupesitte kuorsaamaan,
niin vies sun peijakas, tunsimme Teidät heti!
— Hyvä, hyvä, virkkoi Tarasconilainen hieman kiukustuneena.
Sitten hän leppyen lisäsi:
— No, mutta miksi, vanhusparka, olette tänne joutunut?
— Oi! hyvä herra Tartarin, emmehän tänne vapaaehtoisesti tullut, sen
Herra tiesi... Niin pian kuin Beaucairen rautatie valmistui, ei meitä
pidetty enää mihinkään kelpaavana, vaan lähetettiin tänne Afrikkaan...
Emmekä me ole ainoat! melkein kaikki Ranskan kyytivaunut on samoin
siirretty maasta pois kuin mekin. Meitä pidettiin liian vanhoillisina,
ja senpävuoksi nyt täällä kaikki vietämme galeeriorjan elämää...
Ranskassa meitä kutsutaan Algerian rautateiksi.
Tällöin vanhat kyytivaunut huokasivat syvään; sitten ne jatkoivat:
"Voi sentään, herra Tartarin, kuinka suuresti kaipaamme kaunista
Tarasconiamme! Siellä vietettiin tuota kultaista nuoruuden aikaa!
Olisittepa vain silloin nähnyt meidän lähtevän liikkeelle aamuisin
pestyinä puti puhtaiksi ja loistaviksi, pyörät äsken maalattuina,
lyhdyt säteilevinä kuin kaksi aurinkoa ja kattopeite aina öljyllä
hierottuna. Siinä kannatti olla ja kuunnella ajurin läimäyttävän
piiskallaan ja laulavan laulua: _Hei illalla, on Taraski vaan!_ sekä
nähdä konduktöörin, pilettitorvi vyöllä, kirjailtu lakki korvalla,
viskaavan yhdellä jätkäyksellä pienen, alati vihaisen, koiransa
vaunujen kuomille, sekä itse hypähtävän ylös ajopeleihin huutaen: 'Anna
mennä vain!' Silloin nelivaljakkomme rupesi eteenpäin tömistämään,
kulkusten soidessa, koirien haukkuessa, toitotuksien kajahtaessa;
silloin ikkunat aukenivat, ja koko Tarascon katseli ylpeänä kuinka sen
kyytivaunut vyöryivät eteenpäin pitkin suurta Kuninkaantietä.
"Sepä vasta oli oiva tie, herra Tartarin, leveä, hyvin hoidettu,
kilometripatsaineen, pienine, säännöllisesti sijoiteltuine
kivikasoineen sekä kummallekin puolelle ryhmittyneine sievine
oliivi- ja viinitarhoineen... Tämän lisäksi kievaripaikkoja vähän
päästä ja levähdyksiä joka viides minuutti... Entä matkustajani
sitten, mitä kunnon väkeä! Pormestareita tai kirkkoherroja, jotka
matkustivat Nîmes’een tervehtimään prefektiään tai piispaansa, kunnon
silkkikauppiaita, jotka vallan rehellisesti tulivat Mazet’sta,
lomaansa viettäviä koululaisia, aamulla partansa huolellisesti
ajaneita talonpoikia, koruompeleiset paidat yllä, ja ylhäällä vaunujen
kattokerroksessa, kaikki Te, herrat lakkien metsästäjät, jotka aina
olitte niin hyvällä tuulella ja jotka lauloitte niin hyvin kukin 'oman
laulunsa', palatessanne kotia iltaisin tähtien tuikkiessa!...
"Nyt ovat olot kokonaan muuttuneet... Herra tietää, millaista väkeä
nyt kuormanamme kuljetamme! vääräuskolaisjoukkoa, joka on tullut
tiesi mistä ja joka täyttää meidät syöpäläisillä; neekereitä,
beduiinejä, sotavanhuksia, seikkailijoita kaikista eri maista,
ryysyisiä siirtolaisia, jotka läkähyttävät meidät piipunsavullaan, ja
kaikki nämät ihmiset puhuvat kieltä, josta ei edes isä Jumala mitään
ymmärtäisi... Näette tämän lisäksi miten meitä kohdellaan! Ei koskaan
harjata, eikä pestä. Kitsaasti ja vastenmielisesti meille myönnetään
pyörävoidettakin... Muinaisten suurten, hyvien ja sävyisten hevostemme
asemesta on nyt eteemme pantu pienet arapialaiset hevoskaakit, joilla
on piru nahassa, jotka tappelevat, purevat toisiaan, hypähtelevät
juostessaan kuin vuohet ja taittavat aisamme kavionlyöneillään...
Ai!... ai!... nyt se alkaa taas... Ja tiet sitten! Tässä vielä käy
laatuun, koska olemme lähellä hallitusta; mutta etempänä se loppuu,
siellä ei ole tiestä puhettakaan. Kuljetaan vain, miten voidaan, halki
tasankojen ja yli mäkien, kautta vaivaispalmu- ja maslikkilehtojen...
Ei mitään varmaa levähdyspaikkaa. Konduktöörin mielivallan mukaan
pysähdytään milloin toisen vuokratalon kohdalle, milloin taas toisen.
"Välistä tuo vehnus panee meidät tekemään kahden peninkulman pituisen
koukun, kun tahtoo mennä jonkun tuttavansa luo juomaan absinttia
tai maalaisviiniä... Sitten käsketään ajuria ahkerasti viljelemään
piiskaa, sillä hukkaan mennyt aika on jälleen voitettava. Aurinko
paahtaa, tomu polttaa! Piiskaa päälle vain: Tartutaan kiinni tiellä,
ollaan kaatumaisillaan! Piiskaa vain! Kuljetaan kahlaten rantoja,
saadaan nuhaa, kastutaan ja ollaan vähällä hukkua... Piiskaa, piiskaa,
piiskaa!... Kuvitelkaapa sitten iltaa, kun vettä valuen — se muka
tekee hyvää meidän ikäisellemme, kun luuvalo särkee jâsenissâ!...
Sitten saa nukkua taivasalla karavaanimajan pihalla, joka on avoinna
kaikille tuulille. Yöllä shakaalit ja hyenat tulevat nuuskimaan
kirstujamme, ja rosvoilemaan lähteneet sotamiehet, jotka pelkäävät
kastetta, pujahtavat lämpimiin kammioihimme... Sellaista elämää me nyt
vietämme, hyvä herra Tartarin parka, ja niin on jatkuva siihen päivään
saakka, jolloin auringon polttamina, kosteiden öiden lahottamina
olemme kaatuneet — kun emme enää voi muuta tehdä — johonkin huonoon
tien mutkaan, missä arapialaiset keittävät _kusskuss’iaan_ [Kusskuss
on puurontapaista, arapialaisten mieliruokaa. Suoment. huom.] vanhan
runkomme sirpaleilla..."
— Blidah! Blidah! huusi konduktööri avaten vaunujen oven.