Sidi Tart’ri ben Tart’ri.
Jos iltahämärän pakinan aikana astutte johonkin yläkaupungin kahvilaan,
saatatte vielä tänäkin päivänä kuulla maurien silmää iskien ja
naurahdellen keskenään juttelevan eräästä "Sidi Tart’ri ben Tart’ri"
nimisestä hyvänsävyisestä ja rikkaasta europpalaisesta, joka — jo
muutama vuosi sitten — eli yläkaupungissa yhdessä pienen, tavoiltaan
vapaan naisen kanssa, jonka nimi oli Baia.
Tuo Sidi Tart’ri, joka on jättänyt niin hupaisia muistoja ympäri
Casbah’ia, ei ole kukaan muu, kuten saattaa arvata, kuin ystävämme
Tartarin...
Niin on maailman meno. On näet pyhien ja sankarien elämässä tällaisia
sokeuden, häiriön ja heikkouden hetkiä. Kuuluisa Tarasconilainen
ei liioin muodostanut tästä poikkeusta, ja senpä vuoksi hän —
kokonaista kaksi kuukautta — unhoittaen jalopeurat ja maineensa,
vajosi itämaalaisen rakkauden huumaukseen ja vaipui uneliaisuuteen,
nauttiessaan valkean Algierin suloja, samoin kuin Hannibal Capuassa.
Tämä kunnon mies oli keskellä arapialaista kaupunginosaa vuokrannut
itselleen sievän pienen kodikkaan asunnon, jossa oli sisäpiha,
banaanipuita, viileitä galerioja ja suihkulähteitä. Siellä hän,
syrjässä kaikesta melusta, eleli Maurittarensa seurassa, ollen itse
mauri kiireestä kantapäähän, imien koko päivän narghile-piippuaan ja
syöden myskinsekaista marjahilloa.
Loikoen vastapäätä häntä divaanilla, Baia lauloi nenäänsä, kitaran
säestämänä yksitoikkoisia lauluja, tai myöskin hän, huvittaakseen
herraansa, tanssi mahatanssia, pitäen kädessään pientä peiliä, josta
hän katseli valkeita hampaitaan sekä kasvojensa eri ilmeitä.
Koska Baia ei osannut ainoatakaan ranskalaista, eikä Tartarin
yhtään arapialaista sanaa, raukesi puhelu joskus, ja puheliaalla
Tartarinilla oli kova koettelemus saadessaan paastota ylenmääräisistä
puhetulvistaan, jotka hän, miespoloinen, oli irtipäästänyt Bézuquet’n
apteekissa tai asekauppias Costecalden luona.
Mutta tälläkin paastolla oli viehätyksensä, ja hän oli ikäänkuin
hekumallisen _spleenin_ valtaamana ollessaan koko päivän puhumatta,
kuunnellessaan narghilen pirinää, kitaran näppäystä ja suihkulähteen
hiljaista loiskinaa pihan mosaiikkia vastaan.
Narghile, kylvyt ja rakkaus täyttivät koko hänen elämänsä. He
liikkuivat vähän ulkona. Välistä Sidi Tart'ri, naisensa istuen
takana, kelpo muulin selässä lähti syömään granaatti-omenoita pieneen
puutarhaan, jonka hän oli ostanut kaupungin läheisyydessä... Mutta
eipä hän koskaan, ei kertaakaan mennyt alas europpalaiseen kaupunkiin.
Juopuneine suavi-sotureineen, upseerilinnoineen ja ijänikuisesti
pylväskäytävissä rämisevine sapeleineen tämä Algierin osa tuntui
hänestä kärsimättömältä ja rumalta kuin länsimainen sotilasvahdisto.
Tarasconilainen oli kauttaaltaan onnellinen. Etenkin Tartarin-Sancho,
joka kärkkäästi pisteli poskeensa turkkilaisia sokerileivoksia,
ilmaisi olevansa erinomaisen tyytyväinen uuteen elintapaansa...
Tartarin-Quijotella oli silloin tällöin vähän omantunnon vaivaa,
kun hän ajatteli Tarasconia ja lupaamiansa eläintaljoja... Mutta
tämä haihtui pian, eikä muu ollut tarpeen kuin Baian katse tai
teelusikallinen tuollaista pirullista, tuoksuvaa ja kiihoittavaa,
Circen noitajuomain kaltaista marjahilloa, jotta nämät surulliset
ajatukset kauas pakenivat.
Iltaisin ruhtinas Gregory tuli puhumaan hieman Montenegron
vapaudesta... Osoittaen väsymätöntä kohteliaisuutta, tämä ystävällinen
herra täytti talossa tulkin tehtävät, jopa tarvittaessa toimitti
talon ylihoitajankin virkaa, ja kaikki vain ilmaiseksi huvikseen...
Lukuunottamatta ruhtinasta ei Tartarin ottanut vastaan muita kuin
"turkkilaisia". Kaikkien näiden merirosvojen, joiden hirveät päät
ensin mustien koppiensa sopukoissa olivat Tartarinissa herättäneet
niin suurta kauhua, hän huomasikin, heihin lähemmin tutustuttuaan,
olevan vaarattomia, hyvänsävyisiä kauppiaita, korko-ompelijoita,
höystekauppiaita, piipunvarsien tekijöitä, kaikki köyhää, nöyrää,
pokkuroivaa ja hienotunteista väkeä ja hyvin taitavaa korttipelissä.
Neljä, viisi kertaa viikossa nämät mieshenkilöt tulivat viettämään
iltaansa Sidi Tart'rin talossa, voittivat häneltä rahaa korttipelissä,
söivät hänen marjahilloansa ja vetäytyivät tarkkatuntoisesti pois kello
kymmeneltä, kiittäen profeettaa.
Heidän mentyänsä Sidi Tart’ri ynnä hänen uskollinen puolisonsa
päättivät illanviettonsa valkealla, suurella porrasalttaanillaan,
joka sijaitsi talon katolla, ja joka hallitsi koko kaupunkia.
Yltympäri tuhansittain toisia alttaaneja, samaten valkoisia sekä
levollisina kuutamossa, ulottui porrasmaisesti aina merelle saakka.
Kitaranlirityksiä, tuulahduksen kantamia, tunki korvaan.
... Äkkiä suuri selkeä sävel, tähtitöyhdön tavoin, välähti vienona
ilmoille ja läheisen moskean minaretin huipulla tuli näkyviin kaunis
muetsin, jonka valkea haamu kuvastui vasten yön tummaa sinitaivasta, ja
joka laulaen ylisti Allahin kunniaa ihmeteltävällä äänellä; se täytti
koko yläilmat.
Silloin Baia heti päästi kädestään kitaran, ja hänen suuret silmänsä
kääntyivät muetsinia kohti ja näyttivät ikäänkuin mielihyvällä ahmivan
rukousta. Niin kauan kuin rukousta kesti, hän seisoi vavisten,
haltijoissaan kuin joku Itämaiden pyhä Therese... Tartarin, vallan
liikutettuna, katseli, miten hän rukoili ja ajatteli itsekseen, että se
oli voimakas ja kaunis uskonto tuo, joka saattoi herättää tuollaista
uskonnollisen tunteen huumausta.
Tarascon peitä kasvosi! Tartarinistasi oli vähällä tulla uskonluopio.