Meille kirjoitetaan Tarasconista.
Kauniina iltapäivänä, jolloin taivas kaarehti sinisenä ja viileähkö
tuuli puhalteli, Sidi Tart’ri palasi muulinsa selässä ypö yksin
pienestä puutarhastaan. Hänen säärensä roikkuivat hajalla
espanjalaisilla matoilla päällystettyjen satulapatjojen yli, joiden
laukkuja pullistivat tuoksusitruunat ja vesimelonit. Hän keinueli
suurten jalustinten kalskatessa, seuraten koko ruumiillaan elukan
huojuvaa käyntiä; ja näin tuo suuri mies kulki halki viehättävän
maiseman, kädet palmikoituina vatsalla, miltei uuvuksissa
hyvinvoinnista ja kuumuudesta.
Äkkiä, hänen ajaessaan sisälle kaupunkiin, hirvittävä huudahdus hänet
herätti.
"No, tuli ja leimaus! Tartarinhan se, totta totisesti onkin."
Kuullessaan näin nimeänsä mainittavan, kuullessaan tuota hilpeätä
eteläranskalaista murretta, Tarasconilainen kohotti päätään ja huomasi
parin askeleen päässä herra Barbassoun, _Zouave_-laivan kapteenin,
tummanruskeat kasvot. Tämä näet joi absinttiaan ja poltti piippuaan
pienen kahvilan edustalla.
"Kas, päivää, Barbassou", hymähti Tartarin pysäyttäen muulinsa.
Sanaakaan virkkamatta Barbassou tarkasti häntä hetkisen ihmetellen;
sitten hän purskahti nauruun, niin hurjaan nauruun, että Sidi Tart’ri
siitä vallan tyrmistyi istuessaan tuossa vesimeloniensa päällä.
"Mitä, turbaani, peijakas vieköön, veliseni Tartarin!... Onpa siis
totta, mitä kerrotaan, että olette ruvennut turkkilaiseksi... Entä
pikku Baia, vieläkö hän yhä laulelee laulua 'Marco la Belle'?"
— "Marco la Belle!" tiuskasi Tartarin närkästyneenä... tietäkää, herra
kapteeni, että se henkilö, josta puhutte, on kunniallinen maurilainen
tyttö, ja ettei hän osaa sanaakaan ranskaa.
"Baïako, eikö sanaakaan ranskaa?... Kenen seurassa Te siis olette
ollut?..."
Ja tuo kunnon kapteeni rupesi uudestaan entistä kovemmin nauramaan.
Mutta huomatessaan, miten Sidi Tart’ri paran kasvot kävivät
pitkulaisiksi, hän muutti menettelytapansa.
"No, ehkäpä se ei olekaan sama henkilö.... Olettakaamme, että olen
sekoittanut tähän toisen.... Mutta, nähkääs, herra Tartarin, joka
tapauksessa on parasta, että olette varoillanne algierilaisten
maurittarien ja montenegrolaisten ruhtinasten suhteen!..."
Tartarin kohosi jalustimillaan ja näytti pahasti irvistelevän.
— Ruhtinas on ystäväni, herra kapteeni.
"Hyvä; hyvä! älkäämme toki suuttuko.... Ettekö tule juomaan absinttia?
Ette huoli. Ettekö tahdo lähettää jotakin sanaa kotimaahan?... Vai ei
sitäkään.... No hyvä! onnea matkalle siis... Kuulkaahan kuitenkin,
veliseni, minulla olisi hyvää ranskalaista tupakkia, jos tahtoisitte
ottaa muutaman piipullisen... Ottakaahan toki, no ottakaahan toki!
Se on tekevä Teille hyvää.... Nuo kirotut itämaalaiset tupakkilajit
himmentävät ajatuksenne."
Tämän jälkeen kapteeni kiinnitti jälleen huomionsa absinttiin, ja
Tartarin ajatuksiin vaipuneena, jatkoi hiljaisessa ravissa matkaansa
pienelle asunnolleen.... Vaikka hänen suuri sielunsa kieltäytyi
uskomasta mitään äsken kuulemastaan, olivat Barbassoun salaviittaukset
saattaneet hänet surulliseksi; lisäksi luonnonomaiset kiroukset ja
kotiseudun murre olivat hänessä herättäneet hiljaista omantunnonvaivaa.
Kotonaan hän ei tavannut ketään. Baia oli kylpemässä... Neekerinainen
tuntui hänestä rumalta ja talo surulliselta... Sanattoman
surumielisyyden raatelemana hän istuutui suihkulähteen reunalle ja
pisti piippuunsa Barbassoun antamaa tupakkia. Tämä tupakki oli kääritty
palaseen "Sémaphore"-lehteä. Kun hän kääri auki tätä sanomalehden
liuskaa, hänen synnyinkaupunkinsa nimi pisti silmään.
_Meille kirjoitetaan Tarasconista_:
"Kaupunki on kauhean pelon alaisena. Jalopeurain metsästäjä,
Tartarin, joka on matkustanut Afrikkaan ampumaan noita suuria
kissaeläimiä, ei ole moneen kuukauteen antanut tietoja itsestään...
Miten on tuon sankarimaisen kansalaisemme käynyt?... Tuskin rohkenee
sitä arvaillakaan, kun tuntee, kuten me, tuon hehkuvan sielun,
tuon uljuuden, tuon seikkailuhalun... Liekö hän, kuten moni muu,
hautautunut hiekkaan, vai liekö hän joutunut jonkun Atlas-vuorten
hirviön hampaan saaliiksi, hirviön, jonka vuodan hän oli kaupungin
kunnallishallitukselle luvannut?... Hirvittävä epävarmuus! Tosin
muutamat neekerikauppiaat, jotka tulivat Beaucairen markkinoille,
väittävät kohdanneensa keskellä erämaata europpalaisen, joka
ulkomuodoltaan oli hänen kaltaisensa, ja joka kulki Tombuktua kohti...
Jumala varjelkoon meidän Tartariniamme!"
Luettuaan tämän Tarasconilainen punastui, vaaleni ja värisi. Koko
Tarascon ilmestyi hänen eteensä: klubi, lakkien metsästäjät,
Costecalden vihreä nojatuoli, ja liidellen kaiken tämän yläpuolella
hajasiipisen kotkan tavoin, kelpo päällikkö Bravidan hirvittävät
viikset.
Silloin Tarasconin Tartarin, ajatellessaan, että oli siinä
raukkamaisesti loikomassa matollaan, sillä välin kuin luultiin hänen
tuhoilevan petoja, häpesi itseään ja rupesi itkemään.
Äkkiä sankari keikahti pystyyn:
"Jalopeuran ajoon! jalopeuran ajooni"
Ja syöksyttyään pieneen tomuiseen koppiin, missä uinailivat hänen
suojustelttansa, rohtolaatikkonsa, sisäänpannut herkut ja asearkut, hän
laahasi ne keskelle pihaa.
Tartarin-Sancho oli henkensä heittänyt; Tartarin-Quijote yksin jäi
eloon.
Kiireesti hän tarkasti kapineensa, asesti itsensä, pani itsensä
täysiin tamineisiin, veti jalkaansa suuret saappaat, kirjoitti pari
sanaa ruhtinaalle, uskoen hänen hoitoonsa Baïan ja pistäen kuoreen
muutamia kyyneleiden kostuttamia sinisiä seteleitä, ja seuraavassa
tuokiossa peloton Tarasconilainen istui Blidah’n tiellä vierivissä
kyytivaunuissa, jätettyään kotiaan neekerinaisen hämmästyneenä
katselemaan narghilepiippua, turbaania, turkkilaisia babushi
jalkineita, ja kaikkia Sidi Tart'rin jälkeenjättämiä vaatekappaleita,
jotka sikin sokin riippuivat pienten valkeiden apilakuvioiden
koristamassa galeriassa.