Sano minulle isäsi nimi, niin minä safton sinulle tämän kukan nimen.
Puhukaamme montenegrolaisesta ruhtinaasta, jotta kertomuksemme siivet
nopsasti lentoon lehahtaisivat.
"Plataani-ravintolassa" vietetyn illan seuraavana päivänä ruhtinas
Gregory aamun sarastaessa ilmestyi Tarasconilaisen huoneeseen.
"Pukeutukaa mitä pikimmin... Maurittarenne on löydetty... Hänen nimensä
on Baia... Kahdenkymmenen-vuotias, soma kuin ruusunnuppu, ja jo
leski..."
— Leski!... mikä onni! virkkoi hilpeänä kelpo Tartarin, joka pelkäsi
itämaalaisia aviomiehiä.
— Leski tosin, mutta suuresti veljensä valvonnan alaisena.
— Ai peijakas!...
— Tuo veli on hurja maurilainen, joka myy piippuja Orléans'in
basaarissa...
Seurasi hiljaisuus.
"Hyvä!" virkkoi ruhtinas, "Teidän kaltaisenne mies ei niin vähästä
säikähdy; ja ehkäpä saamme tuon veijarin puolellemme, kun ostamme
häneltä muutaman piipun... No, pukeutukaapa nopeasti, Te onnellinen!"
Kalpeana, liikutuksen valtaamana ja sydän täynnä lemmentunteita
Tarasconilainen keikahti pois vuoteestaan ja kysyi, napittaessaan
avaroita alushousujaan:
"Mitä minun tulee tehdä?"
— Vallan yksinkertaisesti kirjoittaa tuolle naiselle ja pyytää häneltä
kahdenkeskistä kohtausta!
— Osaako hän siis ranskaa?... virkkoi Tartarin naiivisesti ja pettyneen
näköisenä, sillä hän uneksi puhtaasti itämaalaista seikkailua.
"Eipä hän osaa niin ranskalaista sanaa!", vastasi ruhtinas
järkähtämättömänä, "mutta sanelkaa te minulle kirjeenne, minä sen sitä
myöten käännän."
— Oi, ruhtinas, kuinka hyvä olette!
Ja suuri Tartarin rupesi astuskelemaan huoneessa pitkin askelin,
hiljaisena ja kooten ajatuksiaan.
Eihän Algierin maurittarelle saata kirjoittaa niin, kuin jollekin
Beaucairen tyttöletukalle. Onneksi sankarillamme oli varastossa
lukuisat lukemisensa, joiden nojalla hän, sekoittaen yhteen Gustave
Aimard’in esittämää uhkuvaa intialaista kaunopuheliaisuutta, Lamartinen
"Itämaan matkan" purkauksiin sekä Salomon korkeanveisun jättämiin
himmeisiin muistoihin, saattoi kyhätä niin itämaalaisen kirjeen, kuin
ikinä voi kuvitella. Se alkoi seuraavasti:
"Kuni kamelikurki hiekka-aavikoilla..."
Ja päättyi näin:
"Sano minulle isäsi nimi, niin minä sanon sinulle tämän kukan nimen..."
Tähän kirjalliseen lähetykseen olisi Tartarin kernaasti liittänyt
merkkikuvallisen kukkavihon, niinkuin Itämailla on tapana. Mutta
ruhtinas Gregory arveli sopivammaksi ostaa muutaman piipun naisen
veljeltä, joka seikka varmaankin lieventäisi tämän pienen herrasmiehen
rajua luonnetta ja tuottaisi paljon huvia naiselle itselle, joka oli
intohimoinen polttaja.
"Menkäämme pian ostamaan piippuja!" virkkoi Tartarin täynnä intoa.
— Ei!... ei!... Antakaa minun mennä sinne yksin. Minä saan ne
halvemmalla...
"Kuinka! tekö tahtoisitte tätä vaivaa... Oi ruhtinas... ruhtinas..." Ja
tuo kunnon mies vallan huumauksissaan, ojensi kukkaronsa palvelukseen
alttiille Montenegrolaiselle, teroittaen hänen mieleensä, ettei hän
mitään laiminlöisi, jotta naikkonen vain tulisi suopeaksi.
Pahaksi onneksi tämä asia — vaikka olikin niin hyvään alkuun
pantu — ei edistynyt niin nopeasti, kuin toivottavaa olisi ollut.
Hyvin liikutettuna Tartarinin kaunopuheliaisuudesta ja muuten
kolmeneljännekseksi lumottuna — niin arveli ruhtinas — ei Mauritar
halunnut mitään kiihkeämmin kuin tilaisuutta vastaanottaakseen
Tartarinin. Mutta veljellä oli arvelunsa, ja näiden haihduttamiseksi
täytyi ostaa tusinoittain, kasottain, lastittain piippuja...
"Mitähän, piru vieköön, Baia tehneekään kaikilla näillä piipuilla?"
ajatteli Tartarin parka välistä itsekseen; — mutta siitä huolimatta hän
maksoi kuitenkin tinkimättä.
Vihdoin viimeinkin, ostettuaan vuoren korkuisen piippupaljouden ja
ammennettuaan ilmoille runsaita itämaalaisen runouden tulvia, hän
saavutti toivotun kohtauksen.
Tuskin minun tarvitsee mainita, kuinka sykkivin sydämin Tarasconilainen
siihen valmistautui, miten hellällä huolellisuudella hän tasoitti,
kiilloitti ja hajuvesillä valeli jäykkää lakkimetsästäjä-partaansa,
eikä hän unhoittanut — täytyyhän olla varoillaan kaikkien
mahdollisuuksien suhteen — pistää taskuihinsa pari teräväpäistä hamaraa
ja pari kolme revolveria.
Ruhtinas, ollen aina palvelukseen altis, tuli mukaan ollakseen tulkkina
tässä ensi kohtauksessa. Tuo nainen asui yläkaupungissa. Hänen ovensa
edustalla noin kolmen- neljäntoista vuotias poika poltti paperossia. Se
oli kuuluisa Ali, naikkosen veli. Nähdessään kahden vieraan tulevan,
iski hän pari kertaa vasaralla ovelle ja vetäytyi hienotunteisesti pois.
Ovi aukeni. Neekerinainen tuli näkyviin ja johdatti, sanaakaan
virkkamatta, vieraat herrat kaidan sisäpihan halki pieneen viileään
huoneeseen, jossa nuori nainen odotti, loikoen matalalla vuoteella...
Ensi katseella hän Tarasconilaisen mielestä näytti vähän pienemmältä ja
tanakammalta kuin omnibuksessa kohtaamansa mauritar... Niin, todella,
olikohan tämä sama? Mutta tämä epäilys kulki vain salamanvälkkeen
tavoin kautta Tartarinin aivojen.
Tuo nainen oli niin sievä paljaine jalkoineen, palleroisine sormuksien
koristamine sormineen, ruusunpunaisena, siistinä; hänen kultakuteisen
pikkuröijynsä ja kukkakuteisen hameensa alla saattoi aavistaa piilevän
miellyttävän, hyvinvoivan, erittäin kiihoittavan ja yltäänsä pyöreähkön
naishenkilön... Ambrasta tehty narghile-piipun varsi sauhusi hänen
huulillaan ja ympäröi hänet kokonaan vaalealla pilvikehällä.
Astuessaan sisälle Tarasconilainen painoi toisen kätensä sydämelle ja
kumarsi niin maurilaisesti kuin suinkin, sillä välin kun hänen silmänsä
pyörivät intohimoisesti... Baia katseli häntä hetken äänettömänä;
sitten hän luopui ambra varrestaan, heittäytyi taaksepäin, peitti
päänsä käsillään, eikä enää näkynyt muuta, kuin hänen valkea kaulansa,
jota hänen hurja naurunsa vavahutteli kuin helmillä täytettyä säkkiä.