Montenegrolainen ruhtinas Gregory.
Tartarin oli jo kaksi pitkää viikkoa etsinyt algierilaista naistaan,
ja sangen todenmukaisesti hän etsisi häntä vielä nytkin, ellei
hänen avukseen olisi tullut rakastavien kaitselmus montenegrolaisen
aatelismiehen haahmossa. Juttu oli seuraava:
Talvella joka lauvantai-yönä Algierin suuri teaatteri toimeenpanee
naamiohuvit, vallan kuin Pariisin ooppera. Ne ovat tuollaisia
ijänikuisia ja mauttomia syrjäseudun naamiohuveja. Salissa on vähän
väkeä; muuten siellä on vähän sentapaista kuin Bullier’n tai Casinon
tanssisaleissa, hurjia naikkosia, jotka kulkevat soturien kintereillä,
lakastuneita kaunottareja, rappiolle joutuneita puutavaran lastaajoita,
ja viisi tai kuusi pientä mahonnilaista pesijätärtä, jotka astuvat
seuraelämään, mutta jotka hyveensä päiviltä ovat säilyttäneet sipulin
ja safranin sekaisten kastikkeiden hajun... Mutta tästä ei vielä
saa oikeata yleiskatsausta. Se on saavutettavissa lämpiössä, joka
tilaisuutta varten on muutettu pelisaliksi... Kuumeentapaisesti
kiihoittunut ja kirjava joukko tungeikse siellä vihreäpeitteisten
pöytien ympärillä: siinä lomalla olevia turcos-sotureita [turcos
on Algierian alkuasukas, joka palvelee tarkk’ampujana Ranskan
afrikalaisessa sotaväessä. Suoment. huom.], jotka tekevät panoksensa
lainaamistaan kuparikolikoista, maurilaisia kauppiaita yläkaupungista,
neekereitä, maltalaisia sisämaan siirtolaisia, jotka ovat matkustaneet
neljäkymmentä peninkulmaa vain voidakseen onnen kaupalla lyödä "ässän"
pöytään ja siten panna alttiiksi rattaiden ja härkäparin hinnan...
kaikki vavisten, kalpeina, kiristäen hampaita, silmissä tuo omituinen,
levoton, vino pelaajan katse, joka on käynyt kieroksi yhden ainoan
kortin alituisesta tähystelemisestä.
Vähän kauempana on kokonaisia heimokuntia algierilaisia juutalaisia,
jotka pelaavat keskenään. Miehet ovat itämaalaisissa puvuissa, joita
räikeästi koristaa siniset sukat ja samettipäähineet. Pöhöttyneet ja
kalpeat naiset istuvat jäykkinä kapeine kultaisine rintakoristeineen...
Ryhmittyneenä pöydän ympäri koko tämä seura rähisee, väittelee, laskee
sormien avulla ja pelaa varsin vähän. Aika ajoin, pitkien salaisten
neuvottelujen jälkeen, joku vanha pitkäpartainen patriarkka lähtee
joukosta ja panee alttiiksi perheaarteena säilytetyn ison hopearahan...
Silloin koko tämän pelin kestäessä tähystelevät pöytää säkenöivät
heprealaiset silmät, hirveät mustan timantin tapaiset silmät, jotka
panevat kultarahat vavahtelemaan pöytäliinalla ja lopuksi vetävät niitä
luokseen hiljaan ikäänkuin rihmoihin kiinnitettyinä...
Sitten syntyy riitaa, tappelua; satelee eri maiden kirouksia; hurjia
huutoja kaikilla eri kielillä; veitset vedetään tupeistaan, vahdit
saapuvat paikalle, pelaajilta puuttuu rahaa!...
Keskelle tätä hurjaa mellakkaa oli suuri Tartarin eräänä iltana eksynyt
etsiessään sydämelleen unhoitusta ja rauhaa.
Sankari kulki yksin väkijoukossa ajatellen Mauritartaan, kun äkkiä
erään pelipöydän luota halki kullan kilinän närkästynyt kirkuna kohosi
ilmoille:
"Sanon Teille, että minulta puuttuu kaksikymmentä francia, hyvä
herra!..."
— Hyvä herra!...
— Entä sitten?... hyvä herra!...
— Tietäkää kenen kanssa puhutte, hyvä herra!
— Enpä muuta haluakaan, hyvä herra!
— Olen montenegrolainen ruhtinas Gregory, hyvä herra!...
Kuullessaan tämän nimen, Tartarin vallan liikutetuin mielin raivasi
itselleen tien väkijoukon läpi ja asettui lähemmäksi riitapukareita,
iloisena ja ylpeänä siitä, että oli jälleen tavannut ruhtinaansa, tuon
niin kohteliaan montenegrolaisen ruhtinaan, johon hän oli ohimennen
tutustunut höyrylaivalla.
Vahinko vain, ettei tuo korkea arvonimi, joka niin suuresti oli
häikäissyt ystävämme Tarasconilaisen, tehnyt mitään vaikutusta
jääkäriupseeriin, jonka kanssa ruhtinaalla oli äskeinen jupakka.
"Sepä minua suuresti hyödyttää..." virkkoi soturi rienaten; sitten hän
lisäsi kääntyen yleisön puoleen: "Montenegron Gregory... kuka mokomaa
tuntee?... Ei kukaan!"
Närkästyneenä Tartarin astui askeleen eteenpäin.
"Anteeksi... minä tunnen ruhtinaan!" virkkoi hän hyvin varmalla äänellä
ja kaikuvimmalla tarasconilaisella murteellaan.
Jääkäriupseeri katsoi häntä hetken lujasti silmiin ja sanoi nostaen
hartijoitaan:
"No! hyvä... Jakakaa sitten keskenänne ne kaksikymmentä francia, jotka
puuttuvat, älkäämme niistä enempää puhuko."
Tämän sanottuaan hän käänsi selkänsä ja katosi joukkoon.
Tulinen Tartarin tahtoi syöksyä hänen jälkeensä, mutta ruhtinas esti
hänet siitä virkkaen:
"Jättäkää hänet... jääköön se minun asiakseni."
Ja tarttuen Tarasconilaisen käsivarteen hän vei hänet nopeasti ulos
koko huoneustosta.
Heidän tultuansa torille, montenegrolainen ruhtinas Gregory paljasti
päänsä, ojensi kätensä sankarillemme ja aloitti, muistellen himmeästi
hänen nimeänsä:
"Herra Barbarin..."
— Tartarin! kuiskasi toinen vaatimattomasti.
- Tartarin tai Barbarin, yhdentekevää kumpi vain... Me kaksi olemme
tästälähin uskolliset kuolemaan saakka!
Ja jalosukuinen Montenegrolainen pudisti hänen kättään hurjan
pontevasti... Sen arvaa, että Tarasconilainen tästä oli ylpeä.
"Ruhtinas!... Ruhtinas!..." toisteli hän huumautuneena.
Neljännestuntia myöhemmin nämät kaksi herrasmiestä istuivat kaikessa
mukavuudessa "Plataani-ravintolassa", miellyttävässä öisessä
olopaikassa, jonka porrasalttaanit ulottuivat merelle saakka. Siellä,
voimakkaan venäläisen salaadin ääressä, jota huuhdeltiin alas
oivallisella Crescia-viinillä, uudistettiin tuttavuus.
Eipä saata kuvitella miellyttävämpää henkilöä kuin tämä
montenegrolainen ruhtinas. Hän oli hoikka, hieno, tukka tiheäkutriseksi
kiherretty, leuka ajettu sileäksi kuin hiottu kivi, rinta täynnä
omituisia tähtiä; silmässä viekas ilme, käytöstapa imarteleva ja murre
italiaan vivahtava, jotka seikat jotenkin saattoivat hänet viiksettömän
Mazarinin kaltaiseksi. Hän oli muuten hyvin perehtynyt latinankieliseen
kirjallisuuteen, siteeraten yhtä mittaa Tacitusta, Horatiusta ja
kommentarioita.
Hän oli vanhaa sukua, ja kymmenen vuoden ikäisenä olivat hänen veljensä
— niin hän kertoi — hänen vapaamielisten aatteidensa vuoksi, ajaneet
hänet pois kotoa, ja siitäperin oli hän kiertänyt maailmaa, opikseen ja
huvikseen, ylimyksellisenä filosofina... Mikä eriskummallinen sattuma!
Ruhtinas oli oleskellut kolme vuotta Tarasconissa, ja kun Tartarin
oli ihmeissään, ettei hän koskaan ollut kohdannut häntä klubissa eikä
esplanaadilla, virkkoi hänen ylhäisyytensä vältellen: "Liikuin vähän
ulkona..." Eikä Tarasconilainen hienotunteisuudesta rohjennut asiasta
sen enempää kysellä. Kaikilla tuommoisilla suurilla henkilöillä on
salaperäiset puolensa!...
Sanalla sanoen, tuo herra Gregory oli oivallinen ruhtinas. Ryypiskellen
punaista Crescia-viiniä hän kuunteli kärsivällisesti, kuinka Tartarin
jutteli Maurittarestaan, jopa ruhtinas lupasi löytävänsäkin hänet pian,
sillä hän tunsi kaikki nämät naiset.
Siinä juotiin paljon ja ilman kivennäisvesiä. Juotiin Algierin naisten,
Montenegron vapauden maljat.
Ulkona alttaanin juurella meri hyökyi ja aallot pimeässä loiskivat
rannalle läiskähdellen kuin märkä vaate, jota ravistetaan. Ilma oli
kuuma ja taivas täynnä tähtiä.
Plataanissa satakieli lauloi...
Tartarin sai maksaa laskun.