Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!
Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa! Nukkukaa rauhassa luolienne
sopukoissa, erämaan aloe- ja kaktuskasvien suojassa... Muutaman
päivän kuluessa ainakaan ei Tarasconin Tartarin teitä vielä tule
tappamaan. Tällä hetkellä kaikki hänen sotavarustuksensa, — asearkut,
rohtolaatikot, lepäävät rauhallisesti kasattuina "Europan hotellin"
numero 36:n nurkassa.
Nukkukaa pelotta, suuret punakeltaiset jalopeurat! Tarasconilainen
etsii Mauritartaan. Omnibusjutun jälkeen tuo poloinen luulee alati
tuntevansa jalallaan, leveällä metsästäjäjalallaan, pienen punaisen
hiiren häärinää ja mereltä tuleva tuulahdus tuoksahtaa hellästi — teki
hän mitä tahansa — sokerileivoksille ja anikselle.
Hänen täytyy, maksoi mitä maksoi, saada henttunsa!
Mutta tämäpä ei ole ollenkaan helppoa! Löytää kaupungista, jossa on
satatuhatta sielua, henkilö, josta ei tunne muuta kuin hengityksen,
kengät ja silmien värin; ainoastaan rakkaudesta hassustunut
tarasconilainen saattaa olla valmis moisiin yrityksiin.
Pahinta tässä kohdin on, että kaikki maurittaret suurten valkoisten
kasvohuntujensa alla ovat toisensa näköiset; tämän lisäksi eivät nämät
naiset juuri liiku ulkona, ja jos heitä tahtoo nähdä, täytyy kiivetä
yläkaupunkiin, arapialaiseen kaupunkiin, "turkkilaisten" kaupunkiin.
Tämä yläkaupunki on oikea rosvopesä. Synkät hyvin kaidat pikkukadut
kiemurrellen pystysuorasti kahden salaperäisen talojen muodostaman
huonerivin välissä, joiden katot yhtyvät, matkaansaaden tunnelin. Ovet
matalat, ikkunat vallan pienet, hiljaiset ja ristikkoiset. Ja sitten
oikealla ja vasemmalla joukko hyvin synkkiä komeroita, joissa hurjat
merirosvojen kaltaiset "turkkilaiset" — valkeat silmät välkkyen ja
hampaat kiiluen — polttavat pitkiä piippujaan ja puhuvat keskenään
puoliääneen, ikäänkuin sopiakseen jostakin konnankoukusta...
Ken väittäisi, että Tartarin ilman mielenliikutusta kulki tämän
hirvittävän kaupunginosan läpi, valehtelisi. Hän oli päinvastoin hyvin
liikutettu, ja niillä pimeillä pikkukaduilla, joilla hänen suuri
mahansa anasti koko kadun leveyden, tuo kunnon mies astui edelleen
noudattaen mitä suurinta varovaisuutta, silmä vaanien ja sormi
revolverin hanalla. Vallan kuin Tarasconissa, kun hän meni klubiin.
Joka hetki hän odotti saavansa selkäänsä koko parven eunukkeja ja
janitshaareja, mutta toivo nähdä se nainen, johon oli mieltynyt, antoi
hänelle jättiläisen rohkeuden ja voiman.
Koko viikkoon ei peloton Tartarin lähtenyt yläkaupungista. Milloin
hänet nähtiin tuntikausia seisovan maurilaisten uimahuoneiden edustalla,
odottaen hetkeä, jolloin nämät naiset tulevat ulos joukottain, väristen
ja tuoksuen merikylvylle; milloin taas hän näyttäytyi kykkien moskeain
ovella, hikoillen ja puhkuen riisuessaan suuria saappaitaan ennenkuin
astui pyhäkköön...
Välistä kun Tarasconilainen iltasin palasi masentuneena siitä, ettei
ollut mitään löytänyt moskeoista eikä uimahuoneilta, kuuli hän
ohikulkiessaan maurilaisista taloista yksitoikkoisia lauluja, kitaran
himmeitä ääniä, baskilaisten rumpujen pärinää sekä pientä naisen
naurua, jotka panivat hänen sydämensä sykkimään.
"Hän on ehkä tuolla sisällä!" virkkoi hän itsekseen.
Silloin hän, jos katu oli tyhjä, lähestyi jotakin näistä taloista,
nosti ylös matalan portin raskaan vasaran ja kolkutti sillä
pelokkaasti... Heti nauru ja laulu lakkasi. Muurin takaa kuului nyt
vain hiljaista epäselvää Ruiskutusta, kuten häkistä, jossa linnut ovat
nukkuneet.
"Pitäkäämme hyvin puoliamme!" arveli sankari... "Tässä on vielä
helisemässä!"
Useimmiten hän kuitenkin vain sai päähänsä ruukullisen kylmää vettä tai
myöskin appelsiinin kuoria ja berberiläisiä viikunoita... Ei koskaan
sen vaarallisempaa sattunut...
Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!