Tarina omnibuksesta, maurittaresta ja zhasmiinikukista tehdystä
rukousnauhasta.
Tämä ensimäinen seikkailu olisi saattanut olla omansa masentamaan
monenkin rohkeuden; mutta Tartarinin tapaiset miehet eivät niin
helposti lannistu.
"Jalopeurat ovat etelässä," ajatteli sankari; "hyvä, lähdenpä etelään."
Ja nieltyään viimeisen suupalansa, hän nousi, kiitti isäntäänsä,
suuteli eukon kättä vallan ilman kiukkua, vuodatti viimeisen kyyneleen
onnettoman Tummikin yli ja aikoi nopeasti palata Algieriin, vakaasti
päättäen sulkea matkalaukkunsa ja vielä samana päivänä matkustaa
etelään.
Paha vain, että Mustaphan iso tie eilisestä näytti venyneen pitemmäksi:
ja päällepäätteeksi aurinko paahtoi ja tomua lenteli pahanpäiväisesti!
Suojustelttakin oli sietämättömän raskas!... Tartarinilta suorastaan
puuttui rohkeutta jalan kulkea kaupunkiin saakka, ja sentähden hän
antoi merkin ensimäiselle ohikulkevalle omnibukselle ja nousi siihen
sisälle...
Oi! Tartarin parka! Kuinka paljon edullisempaa hänen nimelleen, hänen
maineelleen olisi ollut jättää nousematta noihin ajopeli-ramuihin ja
jatkaa jalkaisin matkaansa, tosin joutuen vaaraan läkähtyä raskaan
ilman, suojustelttansa ja jykevien kaksipiippuisten pyssyjensä
painosta....
Tartarinin noustua sisälle, oli omnibus täysi. Perällä istui
tummapartainen algierilainen apulaispappi nenä kiinni rukouskirjassaan.
Vastapäätä nuori maurilainen kauppias, joka poltti suuria paperossia,
lisäksi maltalainen merimies ja neljä tai viisi valkealiinapukuista
mauritarta, joilla oli ainoastaan silmät näkyvissä. Nämät naiset olivat
juuri olleet rukoilemassa Abd-el-Kader’in hautausmaalla; mutta tämä
vakava hautausmaalla-käynti ei näyttänyt saattaneen heitä surullisiksi.
Heidän nähtiin nauravan ja lörpöttelevän keskenään kasvohuntujensa
alitse, sekä haukkailevan leivoksia.
Tartarin luuli huomaavansa, että he katselivat häntä alinomaan.
Etenkin yksi heistä, joka istui vastapäätä häntä, oli upottanut
katseensa häneen, eikä kääntänyt sitä pois koko matkan kuluessa.
Vaikka tuo nainen oli hunnukas, niin hänen suuri tumma silmänsä, soma,
kultarenkaiden koristama ranne, joka silloin tällöin tuli näkyviin
verhojen lomista, äänen kaiku, pään sulavat, melkein lapselliset
liikkeet, kaikki tämä ilmaisi, että verhojen alla oli jotakin nuorta,
sievää, ihailtavaa... Onneton Tartarin ei tiennyt minne kääntyä.
Noiden kauniiden itämaalaisten silmien äänetön hyväily saattoi hänet
levottomaksi, vallan pois tasapainostaan; hänen oli kuuma, hänen oli
kylmä...
Päälle päätteeksi tuon naisen jalkine sekaantui asiaan: Tartarin tunsi
pienen kenkäsen liikkuvan suurilla metsästyssaappaillaan, liikkuvan
ja häärivän kuin pienen punaisen hiiren... Mitä tehdä? Vastatako
tähän katseeseen, tähän kosketukseen! Miksi ei, mutta seuraukset...
Lemmenseikkailu Itämailla, sehän on jotakin hirveätä!... Ja kelpo
Tarascomlainen, jolla oli haaveellinen ja etelämainen mielikuvitus,
näki jo hengissä, miten hän joutui eunukkien käsiin ja mestattiin,
tai ehkäpä vielä kauheamman kohtalon alaiseksi, miten hän ommeltiin
nahkasäkkiin ja täten, katkottu pää vieressään, kellui meren aalloilla.
Tämä jäähdytti hieman hänen tunteitaan... Mutta yhä edelleen pieni
jalkine jatkoi tointansa, ja vastapäätä olevat silmät aukenivat
selkoselälleen häntä kohti ikäänkuin kaksi tummaa samettikukkaa, jotka
näyttivät virkkavan:
— Nouki meidät!...
Omnibus pysähtyi. Oltiin saavuttu teaatteritorille Bab-Azoun kadun
suulle. Yksitellen, jalat kietoutuneina avaroihin hamehousuihin ja
aralla suloudella puristaen kokoon ruumiin ympärille liinaverhojaan,
maurittaret poistuivat ajopeleistä. Tartarinin ystävätär nousi
viimeiseksi ja silloin hänen kasvonsa liikkuivat niin läheltä
sankarimme kasvojen ohi, että tytön henkäys kohtasi hänet, ja siinä
tuoksahti esiin kokonainen tulva nuoruutta, zhasmiinia, myskiä ja
leivoksia.
Tarasconilainen ei voinut tätä vastustaa. Huumautuneena lemmentunteista
ja valmiina kaikkeen hän syöksyi Maurittaren jälkeen... Kuullessaan
hänen saappaansa ja nahkakotelonsa narisevan, Mauritar kääntyi
taaksepäin, pani sormen kasvohunnulleen, ikäänkuin sanoakseen "vaiti!"
ja nopsasti hän toisella kädellään viskasi Tartarinille pienen
tuoksuvan, zhasmiinikukista tehdyn rukousnauhan. Tarasconin Tartarin
kyyristyi alas ottamaan sen käteensä; mutta koska sankarimme oli hieman
kankea asetaakkansa alla, tämä temppu vei jotenkin paljon aikaa...
Kun hän taas nousi pystyyn zhasmiini-rukousnauha sydämellään, —
Mauritar oli kadonnut.