Ensimäinen metsästysyritys.
Kello löi kolme hallitustalolla, kun Tartarin heräsi. Hän oli nukkunut
koko edellisen illan, koko aamupäivän jopa osan iltapäivääkin; mutta
täytyypä tunnustaa, että _chechia_ kolmena viime päivänä oli kovia
kokenut!...
Sankarin ensimäinen ajatus, hänen avatessaan silmänsä, oli seuraava:
"Olen jalopeurojen maassa!" Puhuaksemme peittelemättä, tuo ajatus, että
jalopeurat olivat vallan lähellä, parin askeleen päässä, ja melkein
käsin kouristettavissa, ja että hänen täytyi kohta ryhtyä toimeen,
uh, uh!... kuolettava, kylmä väristys valtasi hänet, ja hän kaivautui
pelottomana peitteensä alle.
Mutta hetken kuluttua ulkoilman hilpeys, sinitaivas, runsas
päivänpaiste, joka virtaili sisään akkunasta, tilaamansa pieni, hyvä
murkina, jonka hän söi vuoteessa, selälleen aukaistusta ikkunasta
näkyvä meri ja kaikki tämä oivallisen Crescia-viinin kostuttamana,
palautti pian hänen entisen sankarimaisuutensa. "Jalopeuran jahtiin!"
huudahti hän, viskaten päältään peitteen, ja hän pukeutui nopeasti.
Hänen suunnitelmansa oli seuraava: hän oli lähtevä ulos kaupungista
puhumatta siitä kellekään, menevä keskelle erämaata, odottava yötä,
hiipivä pensaikkoon, ja ensimäisen jalopeuran ohikulkiessa, piu!
pau!... Seuraavana päivänä hän oli palaava "Europan hotelliin"
murkinoimaan, vastaanottamaan algierilaisten onnentoivotuksia ja
vuokraamaan rattaat, joilla noutaisi kaadetun eläimen.
Hän varusti siis itsensä aseillaan kiireisesti, vieritti selkäänsä
suojusteltan, jonka kookas varsi ulottui runsaasti jalan korkeudelle
hänen päänsä yli, ja jäykkänä kuin paalu meni hän alas kadulle. Siellä
hän, tahtomatta kysyä tietä keneltäkään, jotteivät hänen aikeensa
tulisi ilmi, kääntyi suoraan oikealle, astua harppaili Bab-Azoun
holvikaarikäytävien päähän saakka, missä algerialaiset juutalaisjoukot
mustien myymäläkoppiensa pohjalta, hämähäkkien tavoin väijyen
nurkissaan, katselivat häntä hänen ohikulkiessaan; sitten hän meni
teaatteritorin halki, astui esikaupungin läpi ja poikkesi viimein
suurelle tomuiselle Mustaphan tielle.
Tämä tie oli tungoksiin täynnä omituisia liikkujoita: Omnibuksia,
ajurivaunuja, kuormavankkureita, suuria härkien vetämiä heinäkuormia,
afrikkalaisten ratsurykmenttien osastoja, laumottain pikkuruikkusia
aaseja, leivoksia myyskenteleviä neekerivaimoja, elsassilaisten
siirtolaisten vaunuja; ja kaikki tämä hääri tomupilvien ympäröimänä,
huutaen, laulaen, toitottaen, ja liikkuen tietä pitkin, jonka molemmin
puolin oli riviin ryhmittyneinä likaisia kojuja. Näitä silmäillessä
näki suurten mahonnittarien sukivan tukkaansa oviensa edessä, kapakoita
täynnä sotureita, teurastajien ja hevosnylkijäin puoteja...
"Mitä tyhmyyksiä onkaan minulle puhuttu tämän seudun
itämaalaisuudesta?" ajatteli suuri Tartarin; "eihän täällä ole edes
niin paljon _turkkilaisia_ kuin Marseillessa."
Äkkiä hän näki kulkevan ohitsensa kamelin, muhkean kamelin, joka
ojenteli pitkiä sääriään ja pöyhisteleikse kuin kalkkuna. Tämä näky
pani hänen sydämensä sykkimään.
Nyt jo kameleita! Eivätpä siis jalopeurat voineet olla kaukana; ja kas
vain, viiden minuutin kuluttua hän kohtasi koko joukkion jalopeuran
metsästäjiä, pyssyt olalla.
"Nuo pelkurit!" ajatteli sankarimme, tultuaan heidän rinnalleen,
"nuo pelkurit!'Menevät jalopeuroja ajamaan joukkioissa sekä koiria
mukana!..." Sillä hän ei koskaan saattanut edes kuvitella, että
Algeriassa metsästettäisiin muuta kuin jalopeuroja. Kuitenkin
nämä metsästäjät näyttivät niin hyvänsävyisiltä syrjäiseen lepoon
vetäytyneiltä liikemiehiltä, ja lisäksi heidän tapansa metsästää
jalopeuraa koirineen ja metsälaukkuineen oli niin patriarkaalinen, että
Tarasconilainen, ollen vähän hämillään, katsoi tarpeelliseksi puhutella
erästä näistä herroista.
"Tuota noin, oliko hyvä metsäonni?"
— Eipä hassumpi, vastasi toinen luoden peljästyneen katseen
tarasconilaisen soturin asevarustuksiin.
"Olette siis ampuneet?"
— Tietysti... koko joukon... mutta katsokaapa itse. Ja algierilainen
metsämies osoitti laukkuaan, joka oli täpösen täynnä kaniineja ja
kurppia.
"Mitä! laukkuunne?... panetteko ne laukkuunne?"
— Minnehän ne muuten panisin?
"Mutta siinä tapauksessa ne... ne ovat vallan pieniä..."
— Pieniä ja suuriakin, virkkoi metsämies. Ja koska hänen oli kiire
päästä kotia, riensi hän pitkin harppauksin toveriensa jälkeen.
Peloton Tartarin jäi siihen keskelle tietä kuin kiinninaulittu...
Sitten hän vähän mietittyään virkkoi itsekseen: "Joutavia! nuo puhuvat
pelkkää moskaa... He eivät ole ampuneet niin mitään", ja hän jatkoi
matkaansa.
Talot jo harvenivat, samoin tiellä liikkujatkin. Pimeä laskeutui
maille, ja esineet kävivät himmeäpiirteisiksi... Tarasconin Tartarin
astui vielä puolen tuntia. Sitten hän pysähtyi... Täysi yö oli tullut;
kuu ei kumoittanut, tähdet vain tuikkivat. Tiellä ei liikkunut elävää
sielua... Kaikesta huolimatta arveli sankari, etteivät jalopeurat
ole raitiovaunuja ja etteivät ne mielellään kulje pitkin valtateitä.
Senpävuoksi hän syöksyi kulkemaan halki kenttien.... Joka askeleella
tuli eteen ojia, köynnöskasveja, pensaikkoja. Mutta vähät siitä! hän
yhä kulki edelleen... Sitten hän äkkiä pysähtyi. "Vainuanpa tässä
leijonaa", sanoi ystävämme, ja hän rupesi kelpo lailla nuuskimaan
oikealle ja vasemmalle.
V
Piu! Pau!
Siinä oli suuri, kolkko erämaa, kokonaan omituisten kasvien peitossa,
tuollaisten itämaalaisten kasvien, jotka näyttävät ilkeiltä eläimiltä.
Tähtien heikossa salaperäisessä valossa, niiden suuret varjot levisivät
maassa joka taholle. Oikealla kohosi epäselvä ja suunnaton vuoren
möhkäle, Atlas-harjanne kenties!... Vasemmalla näkymätön meri, joka
hyökyi kumeasti... Sopiva paikka vetämään luokseen metsän eläimiä...
Toinen pyssy edessään maassa ja toinen käsissä, Tarasconin Tartarin
laskeutui polvelleen maahan ja odotti... Hän odotti tunnin, kaksi
tuntia... Ei kuulunut mitään!... Silloin hän muisti kirjojensa
kertoneen, etteivät suuret jalopeurojen metsästäjät koskaan menneet
ampumaretkilleen ottamatta mukaansa pientä vuohenkaritsaa, jonka
kytkivät kiinni muutaman askeleen päähän itsestään ja jonka panivat
huutamaan vetämällä sitä jalasta siihen kiinnittämästään nauhasta.
Koska Tarasconilaisella ei ollut mukanaan vuohenkaritsaa, pälkähti
hänen päähänsä ruveta kokeilemaan matkimisilla, ja hän alkoi määkiä
vuohen tapaan: "Mää, mää!..."
Aluksi hyvin hiljaa, sillä sielunsa syvyydessä hän kuitenkin hieman
pelkäsi, että jalopeura hänet kuulisi... kun hän sitten huomasi, ettei
mitään tullut, määki hän kovemmin: "Mää!... Mää!..." Ei vieläkään
mitään!... Kärsimättömänä alkoi hän kahta kauheammin ja moneen kertaan
perätysten: "Mää!... Mää!... Mää!..." niin voimakkaasti, että vuohta
lopulta saattoi luulla häräksi...
Äkkiä, muutaman askeleen päässä hänestä, jotakin mustaa ja suunnattoman
suurta kyyristyi alas. Tartarin vaikeni... Tuo musta seikka painoi alas
päänsä, nuuski maata, hyppeli, piehtaroi, läksi laukkaamaan nelistä,
palasi sitten takaisin ja pysähtyi äkkiä... se oli jalopeura, siitä
ei ollut epäilystäkään!... Nyt saattoi varsin hyvin nähdä sen neljä
lyhyttä käpälää, sen hirvittävän kaulan sekä kaksi suurta silmää, jotka
loistivat pimeässä... Tähtäys, laukaisu! piu! pau!... Työ oli tehty.
Heti senjälkeen hypähti hän sulkemaan haavoitetulta otukselta tien
puristaen nyrkissään metsästystikaria.
Tarasconilaisen laukaukseen vastasi hirvittävä kiljunta. "Siitäpä
sait!" huusi kelpo Tartarin, nousi vahvojen sääriensä varaan ja
valmistautui vastaanottamaan petoa; mutta se oli saanut jo enemmän kuin
tarpeekseen ja pakeni nelistäen täyttä laukkaa sekä ulvoen... Mutta hän
ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän odotti naarasta... yhä vain
kuten kirjoissa!
Pahaksi onneksi naaras ei tullutkaan. Kahden tai kolmen tunnin
odotuksen jälkeen väsyi Tarasconilainen. Maa oli kostea, yö kävi
viileäksi ja tuuli puhalsi pistelevästi mereltä päin.
"Jospahan nukahtaisin odottaessani päivää", arveli hän, ja välttääkseen
luuvaloa hän aikoi turvautua suojustelttaansa... Mutta hiisi vieköön,
tämä suojusteltta oli niin nerokasta tekoa, niin peijakkaan nerokasta,
ettei hän ollenkaan osannut sitä avata.
Tunnin ajan hän rimpuili ja hikoili pahanpäiväisesti, mutta tuo kirottu
teltta ei auennut... On sateenvarjojakin, jotka rankkasateen tullessa
huvittelevat itseään tekemällä ihmisille tuollaisia kepposia...
Väsyneenä näistä ponnistuksistaan, Tarasconilainen survaisi tuon
teltta-rojun maahan ja laskeutui makaamaan sen päälle, kiroillen aika
provensaalilaisen tavoin.
"Pannahinen;..."
— Mitä lajia?... kysäisi Tartarin kavahtaen ylös unestaan.
Hän oli näet kuullut aamutoitotuksen Mustaphan kasarmeista...
Jalopeurojen ajaja hieroi hämmästyneenä silmiään... Hän, joka luuli
olevansa keskellä erämaata!... Tiedättekö, missä hän todella oli...?
Kyökkipuutarhassa kukkakaali- ja punajuurikka-lavan välissä.
Hänen Saharassaan kasvoi vihanneksia... Vallan lähellä häntä,
ylempänä, Mustapha-kummun sievillä viheriöillä rinteillä kohosi
algierilaisia huviloita, vallan valkeita ja välkkyviä nousevan auringon
valossa: olisi voinut luulla olevansa Marseillen lähistössä keskellä
pikkuhuviloita ja varustuksia.
Tämän uinahtavan maiseman porvarillinen ja ryytitarhamainen ulkonäkö
ihmetytti suuresti miesparkaa ja saattoi hänet hyvin pahalle tuulelle.
"Ihmiset täällä ovat hulluja", virkkoi hän itsekseen, "kun istuttavat
vihanneksensa jalopeurojen läheisyyteen... sillä en suinkaan ole
uneksinut.... Jalopeurat tulevat tänne saakka... Tuossa on todistus
siitä..."
Todistuksena siitä olivat veritäplät, jotka peto paetessaan oli
jättänyt jälkeensä. Kyyristyneenä seuraten näitä verisiä jälkiä, silmät
vilkkuen sinne tänne ja revolveri kädessä, urhokas Tarasconilainen
kulki artsokolta artsokolle ja saapui pienelle kaurapellolle... Siinä
oli viljaa tallattu, verilätäkkö, ja keskellä verilätäkköä loikoen
kyljellään, leveä haava päässä.... arvatkaapa mikä!...
"Jalopeura, totta vieköön!..."
Eipä niinkään; aasi, pieni aasi, Algeriassa niin tavallinen eläin.