III.

Cervanteksen ylistykseksi. — Maalleastuminen. Missä ovat

"turkkilaiset?" — Ei jälkiäkään "turkkilaisista". Pettymys.

Oi Miguel Cervantes Saavedra, jos se on totta, mitä väitetään,

että niillä paikoin, joissa suuret miehet ovat asuneet, osa heidän

olentoaan harhailee, ja liitelee ilmassa aikojen loppuun saakka, niin

sinun näille afrikkalaisille rannikoille jättämäsi jäljet varmaankin

vavahtelivat riemusta, kun täällä astui maalle Tarasconin Tartarin,

tuo ihmeellinen eteläranskalainen tyyppi, jonka haamuun teoksesi kaksi

sankaria, Don Quijote ja Sancho Pança, olivat sulautuneet yhdeksi

lihaksi ja vereksi.

Ilma oli kuuma tuona päivänä. Auringon paahtamalla rantaalla käveli

viisi tai kuusi tullitarkastajaa sekä muutamat algierilaiset, jotka

odottivat Ranskan uutisia; joukko maurilaisia kykki rannalla polttaen

pitkiä piippujaan, ja maltalaiset merimiehet toivat maihin suuria

verkkoja, joissa silmukkojen välissä loisti tuhansia sardineja kuin

pieniä hopearahoja.

Mutta tuskin oli Tartarin laskenut jalkansa rannalle, kun elämä

siellä vilkastui ja muutti luonnettaan. Joukko villejä, jotka olivat

äskeisiä merirosvoja vielä saastaisemmat, kohosi pystyyn rantatöyrään

takaa ja hyökkäsi maalleastujan kimppuun. Suuret arapialaiset, vallan

alasti suurten villapeitteiden alla, pienet maurilaiset repaleissa,

neekerit, tunisilaiset, mahonilaiset, mosabiitit, hotellien palvelijat

valkoisine esiliinoineen, kaikki huusivat, ulvoivat, kävivät kiinni

hänen vaatteisiinsa, riitelivät hänen matkatavaroistaan, ottaen mikä

hänen herkkulaatikkonsa, mikä hänen rohtolippaansa ja huutaen hänelle

käsittämättömällä oudolla murteella kummallisten hotellien nimiä...

Pää sekaisin kaikesta tästä melusta, Tartarin parka kulki edestakaisin,

sadatteli, kiroili, riuhtoi käsillään, juoksenteli tavaroidensa jälkeen

ja, koska ei tietänyt, miten saisi nämät raakalaiset ymmärtämään

puhettaan, puhutteli heitä ranskaksi, provensaalin kielellä, jopa

latinaksikin, käyttäen Pourceaugnac’in [Pourceaugnac on päähenkilö

eräässä Molièren komediassa. Suoment. huom.] latinaa, _rosa, la rose,

bonus, bona, bonum_, ladellen esiin kaikki, mitä ikinä vain tiesi...

Turha vaiva. Ei häntä kuunneltu... Onneksi pieni keltakauluksiseen

takkiin puettu mies, aika keppipatukka kädessä, ilmestyi Homeroksen

jumalan tavoin tähän jupakkaan ja hajoitti kepiniskulla koko

roistoväen. Se oli algierilainen poliisi. Hyvin kohteliaasti hän neuvoi

Tartarinia poikkeamaan "Europan hotelliin", ja uskoi hänet tämän

hotellin palvelijoiden huostaan, jotka, ottaen mukaansa hänen tavaransa

useissa työntökärryissä, rupesivat saattamaan häntä perille.

Astuttuaan ensi askeleitaan Algierissa, jäi Tarasconin Tartarin

hämmästyksestä ammoittamaan suu auki. Hän oli kuvitellut tulevansa

itämaalaiseen kaupunkiin, satumaiseen Constantinopelin ja Zanzibarin

välimuotoiseen kaupunkiin... Mutta nyt hän joutuikin vallan

kuin keskelle Tarasconia... Kahviloita, ravintoloita, leveitä

katuja, nelikerroksisia taloja, macadamoittu pikku tori, jolla

sotilassoittokunta soitteli Offenbachin polkkia, jolla näki herrojen

istuvan tuoleilla nautiten olutta ynnä leivoksia, jolla lisäksi

näki naisia, muutamia kevyttapaisia tyttöjä ja sitäpaitsi sotureja,

vieläkin sotureja ja yhä vain sotureja... mutta ei ainoatakaan

_turkkilaista_!... Hän itse oli ainoa... Tämänpä vuoksi hän tunsi

hieman häpeävänsä astuessaan torin halki. Kaikki häntä katselivat.

Sotilassoittajat pysäyttivät soittonsa, ja Offenbachin polkka jäi

kesken.

Molemmat pyssyt olalla, revolveri kupeella, julmana ja majesteettisenä

kuin Robison Crusoe, kulki Tartarin juhlallisesti kaikkien eri ryhmien

halki; mutta kun hän saapui hotelliin, uupuivat hänen voimansa.

Lähtö Tarasconista, Marseillen satama, montenegrolainen ruhtinas,

merirosvot, kaikki tämä meni sekaisin ja pyöri hänen päässään...

Täytyi kantaa hänet ylös hänen huoneeseensa, riisua häneltä aseet ja

vaatteet... Jopa oli kysymys lääkärin noutamisesta; mutta tuskin oli

sankarimme kallistanut päänsä patjalle, kun hän rupesi kuorsaamaan niin

äänekkäästi ja niin vilpittömästi, että hotellin isäntä katsoi tieteen

tarjoaman avun turhaksi, ja kaikki vetäytyivät hiiskumatta pois.

Tarasconin Tartarin · 第 30 / 50 题