Naaraan tulo. — Hirvittävä kamppaus. Kaniinien yhtymäpaikka.
Ensimäinen tunne, joka valtasi Tartarinin hänen huomatessaan onnettoman
uhrinsa, oli harmi. On todella hyvin suuri eroitus jalopeuran ja pienen
aasipahasen välillä!... Mutta seuraavassa tuokiossa sääli kokonaan
valtasi hänet. Pikkuaasi oli niin soma; se näytti niin hyvältä! Sen
kylki, joka vielä oli lämmin, liikkui aallon tavoin. Tartarin polvistui
ja koetti algierilaisen vyönsä päällä seisattaa verta vuotamasta
onnettomasta elukasta; ettepä saata kuvitella sen liikuttavampaa näkyä
kuin tämä suuri mies vaalien tätä pientä aasia.
Kahisevan silkkivyön kosketuksesta aasi, jossa vielä oli hiukka
henkeä, aukasi suuren harmaan silmänsä ja liikutti pari kolme kertaa
pitkiä korviaan, ikäänkuin sanoakseen: "Kiitos!... kiitos!..." Sitten
viimeinen väristys kulki läpi sen ruumiin, eikä se senjälkeen enää
liikkunut.
"Tummikki! Tummikki!" kuului äkkiä tuskan tukahuttama ääni huutavan.
Samassa läheisen pensaikon oksat liikkuivat... Tartarinilla oli vain
aikaa nousta seisovilleen ja asettua valmiiksi vastarintaan... Naaras
näet lähestyi.
Se tuli hirvittävänä ja ärjyen, vanhan myssypäisen Elsassittaren
muodossa, jolla oli aseenaan kookas punainen sateenvarjo ja joka huusi
aasiansa, niin että Mustapha-vuori yhtenään kajahteli. Varmaankin
olisi Tartarinin ollut parempi olla tekemisissä raivostuneen
naarasleijonan, kuin tämän kiukkuisen eukon kanssa... Turhaan tuo
poloinen koetti selittää hänelle, miten oli käynyt näin hassusti;
nimittäin että hän oli luullut Tummikkia jalopeuraksi... Eukko luuli,
että mies tahtoi pitää häntä pilanaan ja karkasi, tiuskuen pontevasti:
"vies sun pahus", sankarin kimppuun, pehmittäen hänen selkäänsä
sateenvarjollaan. Tartarin, hieman tyrmistyneenä, puolustautui niin
hyvin kuin saattoi, väisti iskuja pyssyllään, hikoili, ähki, hypähteli
ja huusi: — "Mutta hyvä rouvaseni... hyvä rouvaseni .."
Mutta eipä siitä apua! "Hyvä rouvaseni" oli kuuro, ja hänen intonsa sen
tarpeeksi osotti.
Kaikeksi onneksi kolmas henkilö saapui taistelukentälle, nimittäin
Elsassittaren mies. Tämä oli itse elsassilainen ja ravintoloitsija sekä
lisäksi tilintekoihin hyvin taipuvainen. Huomattuaan kenen kanssa hän
oli tekemisissä ja ettei otuksen kaataja muuta halukkaammin toivonut,
kuin että saisi maksaa uhrinsa hinnan, riisti hän aseen puolisoltaan,
ja asiasta sovittiin.
Tartarin antoi kaksi sataa francia; aasi muka kyllä oli
viidenkertaisesti tämän hinnan arvoinen. Se näet on pikkuaasien
juokseva hinta arapilaisilla markkinoilla. Sitten kuopattiin Tummikki
parka viikunapuun juurelle, ja Elsassilainen, tultuaan hyvälle tuulelle
suurten tarasconilaisen hopearahojen väikkeestä, pyysi sankaria
tulemaan pienelle aterialle hänen ravintolaansa, joka oli muutaman
askeleen päässä siitä valtatien varrella.
Algierilaiset metsästäjät tulivat sinne murkinoimaan joka sunnuntai,
sillä tasanko oli rikas saaliista, eikä kahden peninkulman levyisellä
alueella kaupungin ympärillä ollut kaniineille mieluisempaa aluetta.
"Entä jalopeurat?" kysyi Tartarin.