Miekaniskuja, hyvät herrat, miekaniskuja... Eikä neulanpistoja!
Oliko hänellä todella aikomus matkustaa?... Sangen arka kysymys, johon
Tartarinin historiankirjoittajan olisi hyvin vaikea vastata.
Ainakin on varmaa, että Mitainen menaseria oli lähtenyt Tarasconista
neljättä kuukautta sitten, eikä jalopeurantappaja liikkunut
paikaltaan... Ehkäpä tuo vilpitön sankari, jonkun uuden kangastuksen
häikäisemänä, lopulta vakavasti kuvitteli olleensa Algeriassa. Ehkä
hän, yhä uudelleen kerrottuaan tulevia metsästysretkiään, kuvitteli jo
tehneensä ne, yhtä vilpittömästi kuin hän kuvitteli nostaneensa tangon
päähän konsulilipun ja ampuneensa tataareja Shang-Haissa, piu, pau!
Onnettomuudeksi, Tarasconin Tartarinin tälläkin kertaa ollessa
kangastuksen uhrina, ei tarasconilaisten laita ollut sama. Kun kolmen
kuukauden odotusajan kuluttua huomattiin ettei metsästysretkelle aikova
ollut varustanut ainoatakaan matkalaukkua, ruvettiin napisemaan.
"Tästä tulee samaa kuin Shang-Hain juttu!" sanoi Costecalde hymyillen.
Ja nämät asekauppiaan sanat herättivät tavatonta huomiota kaupungissa;
sillä ei kukaan enää luottanut Tartariniin.
Naiivit, pelkurit, miehet sellaiset kuin Bézuquet, jotka kirppu olisi
säikyttänyt pakosalle ja jotka eivät voineet ampua pyssynlaukausta
sulkematta silmiään, etenkin nämät olivat armottomat. Klubissa,
esplanaadilla, he puhuttelivat Tartarin parkaa vähän ivallisen
näköisinä.
"Tuota noin, milloinka tuo matka pannaan toimeen?"
Costecalden asepuodissa ei Tartarinin mielipide enää saavuttanut
luottamusta. Lakkien metsästäjät luopuivat johtajastaan!
Sen lisäksi pilkkarunoja sepusteltiin. Presidentti Ladevèze, joka
joutohetkinään hieman antautui provensaalisen runottaren palvelukseen,
kirjoitti talonpoikaismurteella runon, jolla oli suuri menestys. Siinä
puhuttiin eräästä suuresta Gervais-nimisestä metsästäjästä, jonka
pelättävän pyssyn piti ottaa hengiltä Afrikan jalopeurat sukupuuttoon
asti. Vahinko vain, että tämä pyssy pahainen oli omituista tekoa: _se
ladattiin alati, mutta ei lauennut koskaan_.
Se ei lauennut koskaan! huomaatte mikä salaviittaus...
Yks kaks tämä runo tuli kansanomaiseksi; ja kun Tartarin kulki ohi,
niin rantajätkät ja pienet saappaankiilloittajat hänen ovensa edessä
lauloivat kuorossa:
Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva,
Se yhäti ladataan,
Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva,
Se yhäti ladataan, ei laukea konsanaan.
Mutta tätä laulettiin pitkän matkan päässä, kaksinkertaisten lihasten
vuoksi.
Oi tarasconilaisten mieltymyksen menehtyväisyyttä!
Tuo suuri mies teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, mitään
kuulematta; mutta itse teossa tämä pieni kumea ja pistelevä touhu häntä
suuresti pahoitti; hän tunsi Tarasconin luiskahtavan pois käsistään,
kansansuosion siirtyvän toisille, ja tämä tuotti hänelle sanomatonta
kärsimystä.
Oi kansansuosion suurta lihakattilaa; onpa suloista istuutua sen
ääreen, mutta vies sua, miten kirvelee, kun se kaatuu kumoon!...
Huolimatta kärsimyksistään, hymyili Tartarin ja vietti entistä
rauhallista elämäänsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Mutta välistä kuitenkin tämän hilpeän välinpitämättömyyden naamio,
jonka hän ylpeydestä oli painanut kasvoilleen, irtaantui äkkiä. Silloin
huomasi niissä hymyn asemesta paheksumista ja surua.
Niinpä eräänä aamuna, pienten kiilloittajien laulaessa: _Mestari
Gervais’llâ pyssy on oiva_, näiden vehnusten äänet saapuivat
sankariparkamme huoneeseen asti, jossa hän juuri ajoi partaansa peilin
edessä. (Tartarinilla oli täysiparta, mutta koska se levitteleikse
liian rehevästi, täytyi hänen sitä karsia.)
Äkkiä aukeni ikkuna rajusti, ja Tartarin tuli näkyviin
paitahihasillaan, huivi köytettynä ohimoille ja leuka valkean
saippuakuohan peitossa; hän heilutti partaveistään ja saippuapalastaan
ja huusi hirvittävällä äänellä:
"Miekaniskuja, hyvät herrat, miekaniskuja!... Eikä neulanpistoja!"
Kauniita sanoja, kyllin ansiokkaita joutumaan historianlehdille; ikävä
vain, että ne lausuttiin näille pienille poikanaskaleille, jotka
olivat kiilloituslaatikkojensa korkuiset ja miekankantamiseen vallan
kykenemättömiä ritareja.