Mitä pienessä jättiläispuu-talossa sanottiin.
Keskellä yleistä luopumista, armeija yksin piti Tartarinin puolta.
Kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari, osoitti hänelle yhä
edelleen kunnioitustaan: "Siinä on vasta reima mies!" virkkoi hän yhä
itsepäisesti, ja tämä tunnustus oli ainakin, luulen ma, apteekkari
Bézuquet’n tunnustuksen veroinen... Tuo kelpo päällikkö ei kertaakaan
ollut salaviittauksilla tehnyt pilaa Afrikan-matkasta; mutta kun
julkinen hälinä kävi liian voimakkaaksi, päätti hän puhua.
Eräänä iltana, kun onneton Tartarin oli yksin työhuoneessaan, ajatellen
surullisia seikkoja, näki hän päällikön astuvan sisään vakavana,
mustissa hansikkaissa ja takki korviin saakka napitettuna.
"Tartarin", virkkoi entinen kapteeni arvokkaasti, "Tartarin, ei ole muu
edessä kuin matka!" Ja hän jäi seisomaan oven kehykseen, — ankarana ja
suurena kuin velvollisuus.
Tarasconin Tartarin käsitti täydelleen, mitä sisälsivät nuo sanat:
"Tartarin, ei ole muu edessä kuin matka."
Hän nousi hyvin kalpeana, katseli hellästi ympärilleen somassa
työhuoneessaan, jonka ikkunat olivat huolellisesti suljetut ja joka
oli täynnä lämpöä ja suloista valoa. Hänen katseensa kohtasi tuota
leveätä mukavaa nojatuolia, kirjojaan, mattoaan, suuria valkoisia
ikkunaverhostimia, joiden takana värähtelivät pienen puutarhan ohuet
oksat. Sitten hän astui kelpo päällikköä kohti, tarttui hänen käteensä,
puristi sitä voimakkaasti ja virkkoi, itkun tukahuttamalla äänellä,
kuitenkin pysyen stoalaisena: "Aionpa matkustaa, Bravida!"
Hän lähtikin matkaan, kuten oli sanonut. Mutta ei kuitenkaan heti...
täytyihän hänen ensin varustautua.
Ensin hän tilasi Bompard’ilta kaksi suurta kaksiosaista kuparilevyillä
vuorattua matka-arkkua, joihin kumpaankin oli kiinnitetty pitkä,
seuraavalla kirjoituksella varustettu nimilevy: