Kangastuksen omituisia seurauksia.
Sinä päivänä ei Tarasconin Tartarin siitä puhunut sen enempää; mutta
miesparka oli jo sanonut liiankin paljon...
Seuraavana päivänä juteltiin kaupungissa yksistään Tartarinin tulevasta
matkasta Algeriaan ja jalopeuran metsästyksestä. Olettehan kaikki,
rakkaat lukijat, todistajina siitä, ett’ei tuo kunnon mies ollut
hiiskunut sanaakaan tästä; mutta tiedättehän, kangastus....
Sanalla sanoen, koko Tarascon puhui yksinomaan tästä matkasta.
Ajoradalla, klubissa, Costecaldella, kaupunkilaiset puhuttelivat
toisiaan peljästyneen näköisinä.
"Tuota noin, oletteko kuullut tuon uutisen, vai mitä?"
"Tuota noin, minkä sitten?... Tartarinin matkatuumat, vai mitä?"
Sillä Tarasconissa kaikki lauseet aletaan sanoilla _tuota noin_ ja
lopetetaan sanoilla _vai mitä_, jotka molemmat äännetään seudun
omituiseen murretapaan. Tuona päivänä enemmän kuin muina, nuo sanat
_tuota noin_ ja _vai mitä_ kajahtivat niin että ikkunalasit tärisivät.
Se tämän kaupungin asujamista, jota tämä aiottu Afrikan matka enimmin
hämmästytti, oli Tartarin. Mutta kuulkaapa, mitä turhamielinen
kunnianhimo saa aikaan! Sen sijaan, että olisi vallan yksinkertaisesti
vastannut, ett'ei hän ollenkaan aikonut matkustaa, ett'ei hän koskaan
ollut edes sitä ajatellut, Tartarin parka — ensi kerran kun hänelle
puhuttiin tästä matkasta — virkkoi vähän väistäen: "No!... no!...
kenties... eihän sitä tiedä." Toisella kerralla hän vastasi, totuttuaan
enemmän tähän ajatukseen: "Onhan se luultavaa." Ja kolmannella
kerralla: "Se on varma asia!"
Lopulta illoin klubissa ja Costecalden perheessä munatodin,
hyvähuutojen ja liekkien innostamana ja huumaantuneena siitä
huomiosta, jonka huhu hänen lähdöstään oli kaupungissa herättänyt,
tuo miespoloinen selitti kursailematta väsyneensä lakkien ampumiseen
ja että hän ennen pitkää aikoi lähteä ajamaan suuria Atlas-vuorten
jalopeuroja...
Hirvittävä eläköönhuuto seurasi tätä selitystä. Sitten tehtiin uutta
munatotia, puristettiin toinen toisen kättä, syleiltiin ja pantiin
toimeen serenaadeja pienen jättiläispuu-talon edustalla soihtujen
valossa aina puoliyöhön saakka.
Mutta tähän kaikkeen yksi oli tyytymätön, ja se oli Tartarin-Sancho.
Afrikan matkan ja jalopeuran metsästyksen kuvitteleminen pani hänet
edeltäkäsin vapisemaan. Ja tullessaan kotia, kunniaserenaadin yhä
kaikuessa ikkunoiden alla, valmisti hän Tartarin-Quijotelle hirvittävän
kohtauksen, soimaten häntä hassuksi, hullunkuriseksi, varomattomaksi,
kolminkertaiseksi houkkioksi, kuvaten hänen eteensä perinpohjin kaikki
ne tapaturmat, jotka odottivat häntä tällä retkellä, haaksirikot,
luuvalot, kuumeet, veriset ulostukset, mustat rutot, spitalitaudit, y.m.
Turhaan Tartarin-Quijote vannoi, ettei hän menettelisi varomattomasti,
että hän hyvin peittäisi ruumiinsa vaatteilla, että ottaisi mukaansa
kaikki tarvekalut. Tartarin-Sancho ei tahtonut kuulla mitään. Miesparka
näki jo hengissä itsensä jalopeurain raatelemaksi, Vajonneeksi
erämaan hiekkaan Cambyses vainajan tavoin, ja toisen Tartarinin
onnistui vähän rauhoittaa häntä vain selittämällä, ettei tuolle
matkalle lähdettäisi heti paikalla, ettei mikään kiirehtinyt, ja ennen
kaikkea, ettei vielä oltu lähdetty matkaan.
Ja todellakin on vallan selvää, ettei moiselle retkelle lähdetä ilman
muutamia varokeinoja. Täytyyhän tietää, minne menee, luulen ma, eikä
lähteä liikkeelle linnun tavoin...
Ennen kaikkea Tarasconilainen tahtoi lukea suurten Afrikka-matkustajien
kertomuksia, Mungo-Parkin, Caillén, tohtori Livigstonen, Henri
Duveyrier’n esityksiä.
Näistä hän huomasi, että nämät pelottomat matkustajat, ennenkuin
sitoivat jalkoihinsa kaukomatkojen sandaalit, olivat pitkän aikaa
valmistautuneet kärsimään nälkää, janoa, vaivaloisia nopeita kulkuja ja
kaikenlaisia puutteita. Tartarin tahtoi menetellä kuten he, ja tästä
päivästä alkaen hän elätti itseään pelkällä _keitetyllä vedellä_. —
Tarasconissa kutsutaan _keitetyksi vedeksi_ ruokalajia, joka on tehty
kiehuvaan veteen kastetuista leipäpalasista; näiden höysteeksi on pantu
kynsilaukan sakara, vähän ajoruohoa ja laakerilehtinen. Tämä komento
oli ankara, ja saattaa kuvitella, miten happamat Sancho paran kasvot
olivat.
Ihastuen kuriinsa keitetyn veden johdosta noudatti Tarasconin Tartarin
vielä muita viisaita toimenpiteitä. Niinpä hän, tottuakseen pitkiin
jalkamatkoihin, pakotti itseään joka aamu kulkemaan kaupungin ympäri
seitsemän tahi kahdeksan kertaa perätysten, milloin nopein askelin,
milloin voimistelujuoksussa, kyynärvarret kiinni kupeissa ja pari
pientä valkoista kiveä suussa, muinaisaikaiseen tapaan.
Tämän lisäksi hän, totuttaakseen itseään öiseen viileyteen, sumuun ja
kasteeseen, meni joka ilta alas puutarhaansa ja viipyi siellä aina
kello kymmeneen ja yhteentoista illalla, yksin, pyssy mukanaan ja
väijyksissä jättiläispuun takana.
Vihdoin Costecalden luo myöhästyneet lakkien metsästäjät saattoivat
sen ajan kuluessa, kun Mitainen menaseria viipyi Tarasconissa,
iltahämärässä kulkiessaan linnatorilla huomata salaperäisen miehen
astuvan edestakaisin eläinkojun takana.
Se oli Tarasconin Tartarin, joka totutti itseään vapisematta kuulemaan
leijonan kiljuntaa yön pimeydessä.