Mitainen menaseria. Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa. Hirvittävä ja
juhlallinen kohtaus.
Ja nyt, osoitettuamme Tarasconin Tartarinin sellaisena kuin hän oli
yksityiselämässään, ennenkuin maine oli suudellut hänen otsaansa ja
laskenut hänen ohimoilleen vuosisatais-laakerin, nyt, kuvailtuamme
tätä sankarillista elämää vaatimattomassa keskuksessa, sen iloja, sen
suruja, sen unelmia, sen toiveita, niin rientäkäämme piirtämään sen
historian suurlehtiä sekä koskettelemaan sitä omituista tapausta, joka
pani tämän verrattoman ihmiskohtalon ylenemään kehityksen huippuja
kohti.
Oltiin eräänä iltana asekauppias Costecaldella. Tarasconin Tartarin
näytteli paraikaa muutamille asiaaharrastaville neulasytytin-pyssyn
käyttämistä, se näet siihen aikaan oli jotakin vallan uutta... Äkkiä
ovi aukenee, ja eräs lakkien metsästäjä syöksyy säikähtyneenä sisälle
puotiin huutaen: "Jalopeura!... jalopeura!..." Yleinen hämmästys,
kauhu, melu ja tuuppiminen. Tartarin ojentaa painettia, Costecalde
juoksee sulkemaan oven. Metsästäjä ympäröidään, häntä kysellään, häntä
joudutetaan, ja saadaan häneltä kuulla seuraavaa: Mitainen menaseria
oli palatessaan Beaucairen markkinoilta, suostunut viipymään muutaman
päivän Tarasconissa ja oli juuri sijoittunut linnatorille monine
boa-käärmeineen, hylkeineen ja krokotiilineen. Lisäksi siinä oli komea
Atlas-vuorten jalopeura.
Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa! Eipä miesmuistiin sellaista
oltu nähty. Senpävuoksi nuo uljaat lakkien metsästäjät katselivatkin
toisiaan ylpeinä! mikä valonsäteily heidän urhokkailla kasvoillaan ja
Costecalden puodin joka sopessa; kuinka moni kättenpuristus hiljaisesti
vaihdettiin! Mielenliikutus oli niin suuri, niin odottamaton, ettei
kukaan saanut sanaakaan sanotuksi...
Ei edes Tartarin. Kalpeana ja vavisten, neulasytytin-pyssy vielä
käsissä, tuumiskeli hän seisten tiskin ääressä... Atlas-vuorten leijona
siellä, vallan lähellä, parin askeleen päässä! Leijona! se on kaikkein
sankarimaisin ja julmin peto, eläinten kuningas, hänen unelmiensa
otus, vallan kuin sen ideaalisen joukon päähenkilö, joka hänen
mielikuvituksessaan näytteli niin kauniita näytelmiä.
Jalopeura, tuhat tulimaista!...
Ja kotoisin Atlas-vuorilta vielä lisäksi!... Se oli jo enemmän, kuin
mitä suuri Tartarin voi kestää...
Äkkiä kokonainen veritulva kohosi hänen kasvoihinsa.
Hänen silmänsä salamoivat. Vävähtävällä liikkeellä hän lykkäsi pyssyn
olalleen ja kääntyen kelpo päällikkö Bravidan puoleen, sanoi hän
jyrisevällä äänellä: "Menkäämme katsomaan tätä, päällikkö."
— No, tuota noin, mutta!... minun pyssyni... minun
neulasytytin-pyssyni, jonka veitte pois!... rohkeni varovainen
Costecalde pelokkaasti huomauttaa; mutta Tartarin oli jo kääntynyt
kadun kulmassa, ja hänen jälkeensä kaikki lakkien metsästäjät
tepastellen ylpeinä tiehensä.
Heidän saapuessaan menaseriaan, oli siellä jo paljon väkeä.
Tarasconilaiset, nuo sankarirotuiset, jotka liian kauan olivat saaneet
olla vailla huomiotaherättäviä näkyjä, olivat hyökänneet Mitainen
menaseriaan ja valloittaneet sen äkkirynnäköllä. Tähän lihava rouva
Mitaine muuten oli sangen tyytyväinen... Puettuna kabylilaiseen
pukuun, käsivarret paljaina kyynäspäihin saakka, rautarenkaat
nilkkojen kohdalla, ratsuvitsa toisessa kädessä ja toisessa elävä
kananpoika, jolta höyhenet oli kynitty pois, täytti tämä kuuluisa
nainen emännänvelvollisuuksia kojuun saapuneita tarasconilaisia
kohtaan. Ja koska hänelläkin oli _kaksinkertaiset lihakset_, oli hänen
saavuttamansa menestys melkein yhtä suuri kuin turvattiensakin.
Tartarin, astuessaan sisään pyssy olalla, teki mielialan hallaiseksi.
Kaikki nämät kunnon tarasconilaiset, jotka vallan tyyneesti kulkivat
häkkien edessä, aseettomina, aavistamattakaan mitään vaaraa, joutuivat
vallan luonnollisen kauhuntunteen alaisiksi, nähdessään suuren
Tartarinin astuvan sisään menaseria-kojuun tuo hirvittävä sota-ase
mukanaan. Oli siis jotakin pelättävää, koska hän, tuo sankari...
Silmänräpäyksessä koko häkkien edusta tuli väestä tyhjäksi. Lapset
huusivat pelosta, ja naiset katselivat ovea. Apteekkari Bézuquet hiipi
pois, sanoen menevänsä noutamaan pyssyänsä...
Vähitellen Tartarinin ryhti kuitenkin rauhoitti katselijain mielet.
Tyyneenä, pää pystyssä, tuo peloton Tarasconilainen kulki ympäri kojua,
meni pysähtymättä hylkeen ammeen ääreen, silmäili ylenkatseellisesti
pitkää lesteillä täytettyä arkkua, jossa boa-käärme sulatti raakana
nielemäänsä kananpoikaa, ja pysähtyi viimein jalopeuran häkin eteen...
Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus! Tarasconin jalopeura ja
Atlas-vuorten jalopeura vastatusten... Toisella puolen Tartarin,
seisten polvi koukussa ja nojaten pyssyynsä; toisella puolen jalopeura,
suunnattoman suuri jalopeura, loikoen oljilla, silmä tirkistellen,
tylsyneen näköisenä, ääretön keltaisen harjan ympäröimä turpa leväten
etukäpälillä... Kumpikin tyyneenä ja katsellen toista.
Mutta kas kummaa! joko sitten neulasytytinpyssy suututti jalopeuraa,
tai se vainusi rotunsa vihollista, niin se, katseltuaan siihen asti
tarasconilaisia mitä suurimmalla ylenkatseella, haukotellen heille
vasten naamaa, äkkiä yltyi vihaiseksi. Ensin se nuhisi ja murisi
kumeasti, työnsi esiin kyntensä ja ojensi käpäliään; sitten se nousi
ylös, kohotti päänsä pystyyn, ravisti harjaansa ja päästi Tartarinia
kohti hirvittävän kiljunnan.
Siihen vastasi kauhistuksenhuuto. Tyrmistyneinä syöksyivät
tarasconilaiset ovelle päin. Kaikki, naiset, lapset, rantajätkät,
lakkien metsästäjät, itse kelpo päällikkö Bravidakin... Tarasconin
Tartarin yksinään ei liikahtanut paikaltaan... Hän seisoi vankkana ja
järkähtämättömänä häkin edessä, silmät salamoiden ja kasvoissa tuo
hirvittävä ilme, jonka koko kaupunki tunsi... Kun lakkien ampujat vähän
rauhoittuneina hänen käytöksensä ja rautakankien vahvuuden johdosta
hetken kuluttua lähestyivät johtajaansa, kuulivat he hänen mutisevan
itsekseen katsellen leijonaa: "Siinä, totta totisesti, olisi otus, jota
kannattaisi metsästää."
Sinä päivänä ei Tarasconin Tartarin siitä puhunut sen enempää.