Molemmat Tartarinit.
Miten lieneekään selitettävissä, että Tarasconin Tartarin, ollen niin
raivokkaan seikkailuhaluinen, niin kovin suurten mielenliikutusten
tarpeessa sekä hurjistuneesti ihastunut matkoihin ja retkiin, oli
ikänsä pysynyt Tarasconissa?
Niin näet oli asianlaita. Neljänkymmenen viiden vuoden ikään
saakka ei Tartarin kertaakaan ollut maannut yötään ulkopuolella
synnyinkaupunkiansa. Hän ei edes ollut tehnyt tuota kuuluisaa
Marseillen matkaa, jonka jokainen oikea provensaalilainen panee
toimeen täysi-ikäiseksi tultuaan. Korkeintaan hän tunsi Beaucairen,
ja kuitenkaan Beaucaire ei ole varsin kaukana Tarasconista, koska
sinne mennäkseen tarvitsee vain kulkea sillan yli. Pahaksi onneksi
tuuli usein on temmannut mukaansa tämän siltaromun, se on niin pitkä
ja heikko, ja Rhône on niin leveä tältä kohdalta, että epäilemättä
ymmärrätte miksi... Tarasconin Tartarin piti vankkaa maata varmimpana.
Tulee näet tunnustaa, että sankarissamme oli kaksi toisistaan vallan
selvästi eroavaa luonnetta. "Tunnen itsessäni kaksi ihmistä", on joku
kirkkoisä sanonut. Tämä soveltuu kokonaan Tartariniin, jossa oli Don
Quijoten sielu, sama ritarillinen innostus, sama sankari-ihanne, sama
hillitön seikkailun ja suuruuden halu. Paha vain, ettei hänellä ollut
tuon kuuluisan espanjalaisen aatelismiehen vartaloa, tuota luisevaa ja
laihaa ruumista, tuota ruumiillisuuden varjoa, johon ei aineellinen
elämä pystynyt, ja joka jaksoi nukkua parikymmentä yötä riisumatta
rintahaarniskaansa sekä saattoi elää neljäkymmentä kahdeksan tuntia
kahmalollisesta riisiä. Tartarinin ruumis päinvastoin oli oikein aika
kokoa, hyvin lihava, hyvin raskas, hyvin aistillinen, hyvin arka ja
herkkä, täynnä porvarillisia haluja ja kotoisia vaatimuksia; sanalla
sanoen suurimahainen ja lyhyt ruumis, sijaiten kuolemattoman Sancho
Pançan säärillä.
Don Quijote ja Sancho Pança samassa miehessä! ymmärtänette,
miten huono sopu siitä syntyi, mitkä taistelut! mitkä repäisevät
epäsuhtaisuudet!... Siinäpä aihetta oivan vuoropuhelun kirjoittamiseen
kynälle semmoiselle, kuin Lucianuksen tai Saint-Evremondin, nimittäin
vuoropuhelun, joka syntyi Tartarin-Quijotin ja Tartarin-Sanchon
välillä! Tartarin-Quijote esim. innostuen Gustave Aimardin
kertomuksista huudahtamaan: "Lähden matkaan!"
Tartarin-Sancho taas yksinomaan ajatellen luuvaloaan virkkaa: "En
liikahda paikaltani."
_Tartarin-Quijote,_ kovin innostuneena: Peitä itses kunnialla, Tartarin.
_Tartarin-Sancho,_ hyvin tyyneenä: Tartarin, peitä itses villapaidalla.
_Tartarin-Quijote_, yhä enemmän innostuneena: Oi sentään
kaksipiippuisia pyssyjä! oi tikareja, lassoja ja mokkasiineja!
_Tartarin-Sancho_, yhä enemmän tyyntyen: Oi neulottuja liivejä! oi
hyviä, lämpimiä polvipeitteitä! oi oivallisia korvaläpällisiä lakkeja!
_Tartarin-Quijote_, haltijoissaan: Tappara, tappara tänne!
_Tartarin-Sancho_, soittaen palvelijattarelle: Jeannette, suklaatini.
Tämän jälkeen Jeannette ilmestyy tarjoten oivallista suklaatia,
lämmintä, läikehtivää, tuoksuvaa, ynnä suussa sulavia anisi-leivoksia,
jotka panevat Tartarin-Sanchon naurullaan tukahuttamaan
Tartarin-Quijoten huudahdukset.
Tästä huomataan, miksi Tarasconin Tartarin ikänsä oli pysynyt
Tarasconissa.