_Kaksinkertaiset lihakset!_
Ainoastaan Tarasconissa saa tämänkaltaista kuulla.
Ja kuitenkaan, huolimatta kaikesta, huolimatta lukuisista etevistä
taipumuksista, kaksinkertaisista lihaksista, kansansuosiosta ja
päällikkö Bravidan, entisen varusmestarin, arvokkaasta kunnioituksesta,
Tartarin ei ollut onnellinen; tämä pikkukaupungin elämä painoi ja
tukahutti häntä. Tuo Tarasconin suuri mies ikävystyi Tarasconissa.
Itse teossa hänen kaltaiselleen sankarimaiselle luoteelle,
seikkailunhaluiselle hurjanrohkealle sielulle, joka vain uneksi
taisteluja, retkiä pampas-kentillä, suuria metsästyksiä, erämaan
hietapilviä, tuulispäitä ja tyyfonmyrskyjä, sellaiselle ei joka
sunnuntai toistuva lakkien metsästys, eikä muun ajan kuluttaminen
oikeuden istumiseen asekauppias Costecalden luona, ollut niin mitään...
Rakas suuri mies parka! Siihen olisi ajan pitkään saattanut vallan
menehtyä.
Turhaan hän, laajentaakseen näköpiiriänsä, unhoittaakseen hieman
klubin ja kauppatorin, turhaan, sanon minä, hän ympäröi itseänsä
jättiläispuilla ja muilla afrikkalaisilla kasveilla; turhaan
kasaili hän kokoelmaansa aseen aseen päälle, toisen malaijilaisen
väkipuukon toisensa jälkeen; turhaan hän ahmi seikkailukirjallisuutta,
koettaen, kuolemattoman don Quijoten tavoin, voimakkaan haaveellisen
mielikuvituksensa avulla tempautua irti säälimättömän todellisuuden
kynsistä... Oi onnettomuutta! Kaikki, minkä hän teki sammuttaakseen
seikkailuhaluaan, vain sitä lisäsi. Monien aseiden alituinen näkeminen
piti häntä yhtämittaisessa vihan ja kiihoituksen tilassa. Hänen
rihlapyssynsä, nuolensa ja lassonsa huusivat hänelle: "Taistelua!
taistelua!" Hänen jättiläispuunsa oksilla humisi suurten matkojen tuuli
ja kuiskasi hänen korvaansa pahoja neuvoja. Lopuksi Gustave Aimard ja
Fennimore Cooper...
Voi sentään! kuinka monasti Tartarin, istuessaan lukemassa keskellä
miekkojaan yksin helteisinä kesäisinä iltapäivinä, nousi seisaalleen
ärjyen; kuinka usein hän viskasi kirjan syrjään ja syöksyi sieppaamaan
seinältä alas täydet sotatamineet!
Mies parka unhoitti, että hän oli kotonaan Tarasconissa, huivi
sidottuna ohimoille ja alushousut jalassa. Hän näet kuvitteli
lukemaansa todelliseksi, ja yltyen oman äänensä kaiusta, hän huusi
heiluttaen tapparaa tai tomahavkia:
"Tulkootpahan he vain nyt!" _He?_ Kutka _He?_
Tartarin ei itsekään sitä tarkalleen tietänyt... _He!_ oli kaikki,
mikä hyökkää kimppuun, mikä taistelee, kaikki mikä puree, mikä raapii,
mikä skalpeeraa, mikä ulvoo ja ärjyy... _He!_ oli intiaani Sioux, joka
tanssii paalun ympärillä, johon onneton valkeaverinen on kiinnitetty.
Siihen sisältyi lisäksi Kalliovuorten harmaa karhu, joka keikuttelee
ruumistaan ja joka nuoleskelee itseään veripunaisella kielellä.
Siihen sisältyi vielä erämaan tuaregi, malaijilainen merirosvo,
Abruzzo-vuoriston rosvo... _He_ lopuksi oli ne... s.o. sota, matkat,
seikkailut ja kunnia.
Mutta voi sentään! Turhaan peloton Tarasconilainen niitä kutsui, niitä
vaati taisteluun... ne eivät koskaan tulleet... Mitäpä riivattua ne
muuten olisivat toimittaneet Tarasconissa?
Kuitenkin Tartarin odotti niitä aina; — etenkin iltaisin mennessään
klubiin.