En! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksen jatkoa.
Metsästyksen intohimoiseen harrastukseen liittää voimakas
tarasconilainen rotu toisen intohimoisen harrastuksen: romanssien
laulamisen. Missä määrin tätä taidehaaraa tällä pienellä paikkakunnalla
viljellään, on vallan uskomatonta. Kaikki herkäntunteelliset
vanhanaikuiset laulut, jotka kellastuvat kovin iäkkäiden pahvikansien
välissä, esiintyvät Tarasconissa nuoruuden täydessä viehkeydessä ja
kukoistuksessa. Siellä niistä saa kuulla jokikisen. Joka perheellä on
omansa, ja kaupungissa tämä tiedetään. Tiedetään esim., että apteekkari
Bézuquet’n lempi-romanssi alkaa näin:
Sä, valkotähti, jot’ ihailen;
Asekauppias Costecalden laulu alkaa täten:
Sä mökkien maahan tahdotko tulla?
Veronkantaja-kirjurin taas seuraavasti:
Jos näkymätön oisin, ei mua näkis kenkään.
(Lystikäs laulu).
Ja niin edespäin koko Tarasconin kaupungissa. Kaksi tai kolme kertaa
viikossa he kokoontuvat toistensa luo ja laulavat niitä toisilleen.
Omituista tässä kohdin on, että heillä on aina samat laulunsa, ja
ettei heillä siitä perin, kun ovat ruvenneet niitä laulamaan, koskaan
ole ollut halua niitä vaihtaa toisiin. Ne menevät perheessä perintönä
isästä poikaan, eikä kukaan muu niihin kajoa; tätä seikkaa pidetään
pyhänä. Niitä ei edes lainata toisilta. Costecalden päähän ei koskaan
pälkähtäisi ruveta laulamaan Bézuquet’n laulua, eikä päinvastoin. Ja
tietäkää kuitenkin, että kumpikin tuntee toisen laulun sangen hyvin,
laulettuaan lauluaan toiselle jo neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta
se ei asiaa pahenna! Jokainen pitää oman laulunsa, ja kaikki ovat
tyytyväiset.
Romanssien esittämisessä, kuten myös lakkien ampumisessa, oli Tartarin
ensimäinen kaupungissa. Hänen etevämmyytensä kansalaisiinsa nähden oli
siinä, ett'ei Tarasconin Tartarinilla ollut omaa romanssiansa. Hänellä
oli kaikki Tarasconin romanssit.
Kaikki!
Mutta oli hirveän vaikeaa saada häntä niitä laulamaan. Palattuaan
aikaiseen onnistuneilta salongeissa-käynneiltään, syventyi
tarasconilainen sankarimme kernaammin metsästyskirjoihinsa tai kulutti
iltansa mieluummin klubissa kuin purki tunteitaan nimesiläisen pianon
edessä kahden tarasconilaisen kynttilän välillä. Nämät musikaaliset
paraadit olivat hänen mielestään hänen arvoansa alentavat... Välistä
hän kuitenkin, kun apteekkari Bézuquet’n kodissa soitettiin, tuli
sisälle ikäänkuin sattumalta, ja suostui, sittenkuin oli antanut kauan
pyytää itseään, yhdessä vanhan rouva Bézuquet’n kanssa laulamaan suuren
duetin oopperasta "Robert Paholainen".... Se, joka tätä ei ole kuullut,
ei ole erinomaista kuullut... Mitä minuun tulee, näkisin, vaikka
eläisin sata vuotta, koko elämäni ajan suuren Tartarinin, juhlallisin
askelin lähestyvän pianota, nojaavan siihen kyynäspäällään, irvistävän
kasvojaan ja koettavan kynttilälasien heijastamassa vihreässä valossa
antaa hyvänsävyiselle näölleen Robert Paholaisen pirullisen ja hurjan
muodon. Tuskin oli hän asettunut paikoilleen, kun salissa oleva
kuulijakunta rupesi humisemaan; tiedettiin, että jotakin suurta piti
tapahtua... Silloin, vaitiolon jälkeen, vanha rouva Bézuquet alkoi
laulaa, säestäen itseään:
Robert, jota lemmin ma,
Sä, kuin sait mun uskoni,
Näet suuren tuskani (kahdesti),
Itseäsi armahda,
Armahda myös minua.
Puoliääneen hän lisäsi: "Teidän vuoronne, Tartarin", ja Tarasconin
Tartarin lauloi, ojentaen käsivarttaan, puristaen kätensä nyrkkiin,
sieramet vavahdellen, kolmasti kauhistuttavalla äänellä, joka jyrisi
ukkosen tavoin pianon sisustassa: "En!... en!... en!..." lausuen tämän
omituisella Etelä-Ranskan murteella. Tämän jälkeen vanha rouva Bézuquet
toisti vielä kerran:
Itseäsi armahda,
Armahda myös minua.
— En!... en!... en!... ulvoi Tartarin kahta kauheammin, ja siihen se
päättyi. Tämä laulu ei ollut pitkä, kuten huomaatte, mutta se oli niin
hyvin esitetty, niin sattuvilla kasvojenilmeillä kuvattu ja siinä oli
jotakin niin pirullista, että apteekkarilla koolla oleva seura värisi
kauhusta, ja että pyydettiin Tartarinia neljään, viiteen kertaan
perätysten toistamaan tuon pätkän: "En!...en!..."
Senjälkeen Tartarin pyyhki hien otsaltaan, hymyili naisille, iski
silmää herroille ja vetäytyi pois tästä seurasta mennen klubiin,
jossa hän vähän huolimattomasti virkkoi: "Tulen Bézuquet’n perheestä
laulamasta _Robert Paholaisen_ duettia."
Ja todellakin hän itse sen uskoi!...