Yleiskatsaus Tarasconin kaupunkiin; lakkien metsästäjät.
Siihen aikaan, josta nyt on puhe, Tarasconin Tartarin ei vielä ollut se
Tartarin, kuin hän tätä nykyä on, nimittäin tuo suuri Tartarin, joka on
niin kansanomainen koko Etelä-Ranskassa. Mutta — jo kuitenkin tähänkin
aikaan — hän oli Tarasconin kuningas.
Kertokaamme, mistä tämä hänen kuninkuutensa johtui.
Ottakaa aluksi huomioon, että näillä seuduin joka mies on metsästäjä,
suurimmasta pienimpään. Metsästystä harrastavat tarasconilaiset
intohimoisesti, ja tämä harrastus on ollut olemassa aina niiltä
mytologisilta ajoilta asti, jolloin "Tarasque" ["La Tarasque" oli
jonkunmoinen hirvittävän eläimen muotoiseksi tehty puukummitus,
jota ennen muinoin kuljetettiin helluntaina ja pyhän Martan juhlana
muutamien Etelä-Ranskan kaupunkien, etenkin Tarasconin, kaduilla.
Suoment. huom.] löi sadat iskunsa kaupungin läheisillä soilla ja
jolloin senaikuiset tarasconilaiset panivat toimeen ajometsästyksen
sitä vastaan. Se oli, nähkääs, jo aikoja sitten.
Joka sunnuntai-aamuna ottavat tarasconilaiset aseensa ja lähtevät
ulos kaupungista, laukku selässä, pyssy olalla, koirien haukkuessa,
kaniineja ajavien portimojen äännellessä ja metsästystorvien raikuessa.
Se on komeata nähdä... Onnettomuudeksi riistasta on puute, on
täydellinen puute.
Vaikka elukat ovatkin tyhmiä, ovat ne kuitenkin aikojen kuluessa
tulleet varovaisiksi.
Viiden peninkulman laajuudelta Tarasconin ympäristöissä olevat luolat
ovat tyhjinä, pesät hyljättyinä. Ei ole yhtään rastasta, ei peltopyytä,
ei niin kaniininpoikasta, eikä kurppa pahaista.
Ja kuitenkin nuo somat tarasconilaiset pikkukummut, kokonaan myrtin,
lavendelin ja rosmarinin peittäminä, ovat sangen houkuttelevat; ja
nuo kauniit, makeat muskaattirypäleet, ryhmittyneinä pitkin Rhônen
rantoja, ovat myöskin peijakkaan viekottelevia... Mutta niiden takana
on Tarascon, ja pienen turkki- ja höyhenväen keskuudessa Tarascon
on hyvin pahassa maineessa. Muuttolinnutkin ovat matkaohjeihinsa
merkinneet sen suurella ristillä, ja kun sorsat, lentäessään pitkissä
kolmionmuotoisissa ryhmissä Camarguen saarta kohti, kaukaa huomaavat
tämän kaupungin tornit, rupeaa etunenässä oleva hyvin kovasti
huutamaan: "Tuossa on Tarascon!... Tuossa on Tarascon!" ja koko joukko
tekee mutkan.
Sanalla sanoen, mitä otuksiin tulee, ei näillä seuduin enää ole muuta
jälellä kuin yksi ainoa jänis, vanha veitikka, joka ikäänkuin ihmeen
kautta on pelastunut tarasconilaisten syysajoista ja joka on saanut
päähänsä, että sen pitää elää täällä! Tarasconissa tämä jänis on hyvin
tunnettu. Sille on annettu nimi. Sitä kutsutaan _Nopsakintuksi_.
Tiedetään sen pesän olevan herra Rompardin alueella, — seikka, joka,
ohimennen mainiten, on saattanut tämän alueen hinnan kaksin- jopa
kolminkertaiseksi, — mutta tähän päivään saakka sitä ei vielä ole
saavutettu.
Nykyään ei enää ole kuin pari kolme henkilöä, jotka piintyneesti ajavat
sitä takaa.
Toiset ovat surukseen luopuneet yrityksestä, ja _Nopsakinttu_ on
jo aikoja sitten muuttunut paikkakunnan taikauskon esineeksi,,
vaikka tarasconilainen muuten luonnostaan ei juuri ollenkaan ole
taikauskoinen; hän näet syö paistina pääskysiä, kun osuu niitä saamaan.
— No mutta! sanonette, koska otukset ovat niin harvinaiset
Tarasconissa, mitä siis tarasconilaiset metsästäjät tekevät joka
sunnuntai?
Mitäkö tekevät?
No totta vie! Menevät maalle parin kolmen peninkulman [ranskal.
peninkulma = 4 kilometriä. Suoment. huom.] päähän kaupungista. Yhtyvät
pieniin, viiden tai kuuden henkilön muodostamiin ryhmiin, paneutuvat
levollisesti jonkun kaivon, vanhan raunion tai oliivipuun suojaan,
ottavat esille metsästyslaukuistaan hyvän palan pehmeäksi paistettua
raavaanlihaa, keittämättömiä sipuleja, pieniä makkaroita, jonkun
anjovis-kalan, aloittavat loppumattoman murkinan, ja huuhtelevat sen
alas tuollaisella oivalla Rhône-viinillä, joka panee nauramaan ja
laulamaan.
Kun sitten ollaan hyvin kylläisiä, noustaan, vihelletään koirat luoksi,
ladataan pyssyt ja aletaan metsästys. Se tahtoo sanoa, jokainen näistä
herroista viskaa kaikin voimin lakkinsa ilmaan ja ampuu siihen lennossa
viisi, kuusi tai kaksi laukausta — tapojen ja asianhaarojen mukaan.
Se, joka ehtii ampua lakkiinsa useimmat laukaukset, julistetaan
metsästyksen kuninkaaksi ja palaa illalla triumfatorina Tarasconiin,
lakki pyssynpiipun pään lävistämänä, hyvähuutojen ja toitotuksien
kajahtaessa.
On tarpeetonta sanoa, että tässä kaupungissa myydään runsaasti
metsästyslakkeja. Onpa sellaisiakin läkkikauppiaita, jotka edeltäkäsin
myyvät lävistettyjä ja rikkirevittyjä lakkeja taitamattomien varalle;
mutta ainoastaan apteekkari Bézuquet, mikäli tunnetaan, niitä heiltä
ostaa. Sitä näet pidetään arvoa alentavana!
Lakkien metsästäjänä ei Tarasconin Tartarinilla ollut vertaistaan.
Joka sunriuntai-aamu hän lähti matkaan uusi lakki mukanaan: joka
sunnuntai-ilta hän palasi lakki säpäleinä. Pienen jättiläispuu-talon
ullakot olivat täynnä näitä kunniakkaita voittomerkkejä. Kaikki
tarasconilaiset tunnustivatkin hänet mestarikseen, ja koska Tartarin
tunsi perinpohjin metsästys-lakikirjan, koska hän oli lukenut kaikki
esitykset, kaikki käsikirjat, jotka koskettelivat kaikkia mahdollisia
metsästyslajeja, alkaen lakkien metsästyksestä ja päättyen birmalaisen
tiikerin ajoon, olivat nämät herrat valinneet hänet suureksi
metsästysriitojen ratkaisijaksi, vedoten häneen, kuten itsevaltaiseen
päättäjään ainakin, jokaisen erimielisyyden ilmaantuessa.
Joka päivä, kolmesta neljään, nähtiin asekauppias Costecalden luona
lihava herrasmies, piippu hampaissa, vakavana, istumassa vihreällä
vuodalla peitetyssä nojatuolissa keskellä puotia, joka oli täynnä
lakkien metsästäjiä. Nämät seisoivat hänen ympärillään meluavasti
riidellen. Tarasconin Tartarin istui oikeutta; siinä oli Nimrod ja
Salomo yhdistettynä samassa henkilössä.