Jättiläispuu-puisto.
Ensimäinen käyntini Tarasconin Tartarinin luona on painunut mieleeni
unhoittumattomana elämäni merkkitapauksena; siitä on jo kulunut
kaksitoista tai viisitoista vuotta, mutta muistan sen paremmin kuin
eilispäivän tapahtumat. Peloton Tartarin asui silloin Avignonin
tien varrella sijaitsevassa talossa, joka oli kolmas vasemmalla
kaupungin portista lukien. Se oli sievä pieni tarasconilainen villa,
puutarha edessä, veranta toisella puolella, kiviseinät hyvin valkeat,
ikkunaverhot vihreät. Portaiden edessä joukko savoijilaisia pikkupoikia
leikki harppien hiekkaan piirretyissä kuvioissa, jalalla sysäten
kiviliuskaa ruudusta ruutuun. Toiset heistä nukkuivat päivänpaisteessa,
kiilloituslaatikko päänalaisena.
Ulkoapäin katsottuna tässä talossa ei ollut mitään erinomaista.
Ei ikinä olisi luullut seisovansa sankarin asunnon edustalla. Mutta
annas peijakas, kun astui sisälle!...
Kellarista ullakkoon saakka koko rakennus oli sankarimaisen näköinen,
samoin puutarhakin!... Puutarhaa sellaista, kuin Tartarinin omistama
ei ollut toista Europassa. Ei ainoatakaan Ranskan kukkaa eikä puuta;
yksinomaan ulkomaalaisia kasveja, kummi-, kurpitsi-, pumpuli-,
kokos-, mango-, banaani- ja palmupuita, jättiläispuu, amerikkalainen
viikunapuu, kaktuspensaita, berberiläisiä viikunapuita. Olisi saattanut
luulla olevansa Keski-Afrikassa, kymmenen tuhannen peninkulman päässä
Tarasconista. Tietysti kaikki nämät kasvit eivät olleet luonnollista
kokoa; niinpä esim. pumpulipuut eivät olleet punajuurikkaita suuremmat;
ja jättiläispuu (arbus gigantea) tuli hyvin toimeen reseda-ruukussa;
mutta vähät siitä. Olihan tämä jo jotakin Tarasconin oloissa, ja
ne kaupungin henkilöt, jotka sunnuntaisin saivat kunnian katsella
Tartarinin jättiläispuuta, palasivat kotia täynnä ihailua.
Saatatte kuvitella kuinka ihastuneena tuona päivänä kuljin tämän
ihmeellisen puutarhan läpi!.... Toista oli, kun minut vietiin sankarin
työhuoneeseen.
Tämä työhuone, yksi kaupungin merkillisyyksiä, oli puutarhan perällä,
ja sen lasiovi aukeni suoraan jättiläispuuta kohti.
Ajatelkaapa suurta salia, jonka seiniä katosta permantoon peittää
pyssyt ja sapelit; siinä aseita kaikista maailman maista: karabiineja,
rihlapyssyjä, suuria vallipyssyjä, korsikkalaisia veitsiä, katalanisia
puukkoja, karaibilaisia nuolia, piilimsiö-nuolia, boksirautoja,
kurikoita, hottentottilaisia nuijia, meksikolaisia lassoja, ja tiesi
mitä!
Tämän lisäksi tuimasti paahtava aurinko saattoi miekkojen teräksen
ja ampuma-aseiden perät loistaviksi, ikäänkuin kahta kauheammin
pöyristyttääkseen sisäänastujaa... Kuitenkin oli jossakin määrin
rauhoittava se miellyttävä järjestyksen ja puhtauden leima, joka
näkyi tässä eriskummaisessa asekokoelmassa. Kaikki oli järjestettyä,
hoidettua, pyyhittyä ja nimilipuilla varustettua, vallan kuin
apteekissa: siellä täällä hyvänsuopa pieni paperiliuska, johon oli
kirjoitettu:
Myrkytettyjä nuolia, älkää koskettako!
Tahi:
Ladattuja aseita, varokaa!
Ellei näitä kirjoituksia olisi ollut, en ikinä olisi rohjennut astua
sisälle.
Keskellä työhuonetta oli pyöreä yksijalkainen pöytä ja sillä pullo
rommia, turkkilainen tupakkakukkaro, kapteeni Cookin matkat, Cooperin
ja Gustave Aimardin romaanit, metsästysjuttuja, kertomuksia karhun
ajosta, haukan linnustuksesta, norsun metsästyksestä, y.m. Vihdoin
oli tämän pöydän ääressä istumassa mies, noin neljänkymmenen tai
neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, lyhyt, lihava, tanakka, verevä,
paitahihasillaan, flanellihousut jalassa, parta vahva ja lyhyt ja
silmät säkenöivät. Toisessa kädessään oli hänellä kirja ja toisessa
hän heilutti suunnattoman suurta rautakansista piippua. Ja lukiessaan
jotain hirvittävää kertomusta päänahan metsästäjistä, väänsi hän,
ojentaen eteenpäin alahuultansa, suunsa kauheaan irvistykseen; tämä loi
tuon kelpo tarasconilaisen pikkupohatan muotoon saman hyvänsävyisen
hirveyden ilmeen, joka kuvastui koko talossa.
Tämä mies oli Tartarin, Tarasconin Tartarin, peloton, suuri, verraton
Tarasconin Tartarin.