ja melkoisesti lisättyämme laivastoamme otetuilla martinialaisilla
laivoilla, käänsimme me kulkuamme kotio, minun keisarilliseen
pääkaupunkiini, johon tein tuloni niin komealla loistolla, että se
voitti jokaisen roomalaisen voittajan; tekoni olivatkin todella niin
suuret, että ne olivat oikeutetut kaikkeen mahdolliseen loistoon ja
juhlallisuuteen, sillä mitäpä sankaritekoa saatetaan ajatella
suuremmaksi ja ihanammaksi, kuin tätä; tätä, jonka kautta minä ylen
lyhyessä ajassa olin toiseksi muodostanut ja ikäänkuin uudestaan luonut
halveksitun ja kaikkien pilkan alaisen kansan koko maanalaisen maailman
valtiaaksi? Mitäpä saattoikaan minun kaltaiselleni ihmiselle, joka elin
semmoisen erilaisista aineksista kootun määrän joukossa, olla
kunniakkaampata kuin tämä teko, jolla minä olin ihmiselliselle
olennolle jälleen valloittanut tuon herruuden, minkä luonto on sille
muiden luotujen olentojen suhteen näyttänyt tarkoittavan? Minä en
laajassakaan teoksessa, sitä vähemmin tässä pienessä kirjasessa,
saattaisi kertoa tuota loistoa riemujuhlassani, tuota riemuhuutojen
määrää, jolla minua tervehtivät kaikki, huolimatta vähäistäkään ijän ja
yhteiskunnallisen aseman erosta.
Tästä ajasta saatetaan täydellä syyllä ruveta lukemaan uutta
ajantietoa historiassa, tästä ajasta saadaan ruveta puhumaan
viidestä yksinvallasta nimittäin: assyrialaisesta, persialaisesta,
kreikkalaisesta, roomalaisesta, sekä maanalaisesta kwaamalaisesta, joka
selvinnähtävästi voittaa kaikki edelläkävijänsä suuruuden ja mahdin
puolesta. Minä en sentähden saattanut itseltäni kieltää _Kohlu_-nimeä,
kun sekä Kvaamalaiset että valloitetut kansat kilvoin tahtoivat tämän
nimen minulle omistaa. Minä en kiellä että täydellä syylläkin ehkä
saatetaan pitää ylpeytenä sitä että minä sallin itseäni kutsuttavan
suureksi; mutta jos minua verrataan Kyyroon, Aleksanteriin,
Pompeiukseen, Seesariin, täytyy jokaisen myöntää että minä olen
jättänyt heidät kauaksi taakseni niin että tätä liikanimeä oikeastaan
saatetaan pitää perin kainona ja vähäpätöisenä minun persoonaani
verraten. Aleksanteri tosin valloitti miltei koko itäisen osan
tunnettua maailmaa, -- mutta millisillä sotamiehillä! Kaikki
karaistuneita ja tottuneita sotaan jo Filipin, hänen isänsä aikana.
Minä sitä vastoin -- minä valloitin paljon useamman ja sotakelpoisemman
kansan, kuin Persialaiset olivat ja tein tämän paljon lyhemmässä ajassa
ja väellä, joka vähäistä ennen oli raakalaisiin luettava, ja jotka itse
olin sivistänyt. -- Arvonimi, jota tästedes kannoin, oli tämä: _Niilo
Suuri, Auringon lähettiläs, Kvaaman ja Metsendoren keisari, Tanakin,
Arktonian, Alektorianin, metsendorialaisten ja martinialaisten
valtakuntien Kuningas, Kispussian Suuriruhtinas, Martinian ja
Kanaliktan herra_ y.m. y.m.
Nyt oli lujaksi perustettu tämä valtava valtakunta. Minä näytin
onnettaren valitulta lempilapselta; mutta ihmisen täytyy kuitenkin aina
ensin odottaa elämänsä iltaa eikä ketäkään kutsuttako onnelliseksi,
ennenkuin hän on elämänsä loppuun ehtinyt ja tuonelan tuville
muuttanut. Sillä sittekun minä olin saavuttanut vallan ja onnen,
jota tuskin kukaan kuolevainen ihminen saattaisi itsellensä toivoa,
kävi minun samaten kuin monen muun, joka vähäpätöisimmästä
yhteiskunnallisesta asemasta on itsensä koroittanut arvon ylimmille
asteille: minä unhotin entiset elämänehtoni ja antausin ylpeydelle.
Heittäen siksensä pyrkimisen kansan rakkautta saavuttamaan, muutuin
minä ankaraksi ja kovaksi kaikkia kohtaan. Alammaisiani, jotka tähän
saakka olin ystävällisyydellä ja lempeydellä taivuttanut puoleeni,
kohtelin minä nyt kuin orjia. Jokaisen, joka pääsi minun puheilleni,
täytyi notkistaa polvensa ja minä otin heidät vastaan ylpeällä ja
ankaralla muodolla.
Varsin luonnollista oli että semmoisen minussa tapahtuneen muutoksen
piti kääntämän kaikkien sydämet minusta pois ja muuttaman heidän
rakkautensa minuun kylmätunteisuuteen ja pelkoon. Millä mielellä
alammaiseni nyt jo olivat, näyttäysi selvästi kun minä ehdotin, taikka
ehkä oikeammin, annoin erään määräyksen sen johdosta, että keisarinna
oli synnyttänyt pojan. Minä vaadin nimittäin, että tämä poikani
valittaisiin minun jälkeeni astumaan keisarilliselle valtaistuimelle;
minä kutsutin tätä varten kokoon valtiopäivät ja käskin niin
Kvaamalaiset kuin mahtavimmat valloitetuista kansoista kokoontumaan
juhlallisesti tunnustamaan tämän lapsen kruununperilliseksi. Tosin ei
kukaan uskaltanut olla tottelematon tälle käskylleni, ja tämä tunnustus
tehtiin kaikenmoisella juhlallisuudella, mutta minä epäilin kuitenkin,
etteivät alammaiseni olleetkaan vilpittömiä, vaan että heidän ilonsa
ainoasti oli teeskenneltyä. Tätä epäluuloani vahvisti yhä se seikka,
että samaan aikaan levisi useita lentokirjoituksia salatuilta
tekijöiltä, jotka kaikin tavoin näyttivät että _Timuso_-prinssin
oikeutta oli tämän kautta loukattu. Tämä liikutti ja katkeroitti
siiheen määrään mieltäni, etten minä ennen saanut rauhaa kuin olin
saanut tämän hyväsydämisen prinssin raivattua tieltäni. Kuitenkaan en
minä pitänyt uskallettavana suoraan ja julkisesti ottaa hengeltä sen
ruhtinaan lasta, joka eläessään oli minulle niin paljon hyvää tehnyt.
Minä aivoin sen tähden palkata muutamia, jotka syyttäisivät häntä
salahankkeista valtiota vastaan, ja kun ei ruhtinaitten tarvitse
milloinkaan olla paheittensa auttajia vailla, tapasin minä pian
muutamia, jotka valalla vakuuttivat, että prinssillä oli pahat
mielessä, että hän koetti synnyttää kapinata ja vainosi minun henkeäni.
Minä panetin nyt hänet vankeuteen, ja minun palkkaamieni tuomarien
tutkittua asiata annoin tuomita hänet kuolemaan. Mestaus toimitettiin
vankeudessa, ettei kansa saisi käyttää tätä tilaisuutta kapinan
nostamiseen. Nuoremmankin prinssin minä aivoin väistyttää tieltäni
mutta kun hän vielä oli varsin nuori heitin tämän toistaiseksi. Hänen
ikänsä soi hänelle siis joksikin ajaksi tuon turvallisuuden, jota minun
oikeudentuntoni häneltä kielsi.
Saastutettua käteni tällä inhoittavalla murhalla, aloin minä niin
itsevaltaista hallitusta pitää ja menin niin loitos hirmuisuudessa,
että otatin hengeltä monta kvaamalaista ja muuta, joita epäilin. Tuskin
ainoakaan päivä kului, jona ei olisi verta vuotanut. Tämä riennätti
sitä kapinata, jota ylemmät säädyt jo kauvan olivat tuumineet, ja josta
pian kerron.
Minä myönnän, että olin hyvästi ansainnut sen onnettomuuden, joka sitte
minua kohtasi, sillä kristillisenä ruhtinaana olisi ollut sekä
kauniimpata että enemmän paikallansa että minä, käymättä yhtä sotaa
toisensa perään ja tahraamatta käsiäni niin monen viattoman ihmisen
verellä, olisin opettanut tämän taitamattoman, epäjumalia palvelevan
kansan tuntemaan ainoata ja totista jumalata. Minulle olisi ollut
helppo asia kääntää koko kansa, sillä halulla he ensin noudattivat
kaikkea mitä minä määräsin, ja jokainen sana suustani oli heille
jumalainen käsky. Mutta minä olin unhottanut jumalan ja itseni enkä
ajatellut muuta kuin tyhjää ja turhamaista loistoa sekä valtani
lisäämistä. Sota, veri, tuli ja murha leijui alati minun silmissäni.
Sitä paitsi minä valitsin mitä hurjimpia keinoja, jotka pikemmin
lisäsivät kuin vähensivät tyytymättömyyttä, ikäänkuin minä olisin
luullut ankaruudella parantavani, mitä vääryydellä olin rikkonut.
Ystävieni varoituksille oli tullut tavakseni vastata, että niin uudesta
muodostettu valtakunta, kuin tämä, tarvitsi ankarata hallitusta. Yksi
onnettomuus toisensa perään tuli tähän lisäksi ja vihdoin minä jouduin
semmoiseen ahdinkoon, että kuolevaiset minun esimerkistäni saavat
oppia, kuinka muutteellisia inhimilliset suhteet ovat ja kuinka lyhyt
pysyväisyys on kovalle ja vallattomalle hallitukselle suotu.
Samassa määrässä kuin ankaruuteni ja hirmuisuuteni selvemmästi astui
esille, lisääntyi Kvaamalaisten ja muiden alammaisten kylmyys minua
kohtaan ja kun he älysivät, ettei se paheellisuus, jolle minä antausin,
soveltunut yhteen uskon kanssa minun jumalaisesta alkuperästäni eikä
kelvannut taivaalliselle olennolle ja auringon lähettiläälle, rupesivat
he lähemmin tutkimaan syytä tulooni tähän maahan ja siihen tilaan,
jossa minä olin, kun he ensin minun rannassa löysivät. He rupesivat
älyämään että nuo erinomaiset teot, joita olin saanut aikaan, ennen
olivat suuria Kvaamalaisten taitamattomuuteen verraten kuin mitäkään
suuren neron tuotteita, varsinkin kun he, taitamattomuuden kaihen
heidän silmistänsä kadottua, helposti havaitsivat kuinka monessa
asiassa minä hairahduin. Ennen kaikkia olivat Kispussialaiset, tämä
tarkkanäköinen ja älykäs kansa, minun tekojeni kovia tuomareita. He
olivat huomanneet, että monet asetukset, joita minä julistin,
sisälsivät niin paljon kypsymätöntä ja järjetöntä, että minun
taitamattomuuteni valtionhoidon asioissa niiden kautta kävi päivän
selväksi. Tämä tuomio olikin kaikin puolin oikea, sillä kun ne, jotka
olivat hoitaneet kasvatustani ja olivat olleet opettajiani, tuskin
aavistivatkaan mitään kruunuista ja valtikoista, olin minä saanut
sivistyksen, joka kyllä riitti papille taikka lukkarille, mutta ei
suinkaan tulevalle hallitsijalle; ja minun ylemmät tieteelliset
tutkintoni, jotka eivät ulottuneet kauemmaksi kuin erääsen
jumaluusopilliseen johtojärjestykseen ja muutamiin viisausopin
sananparsiin, eivät saattaneet pitkälle riittää nykyisessä asemassani,
jossa oli kysymyksenä hallita kolmea keisarikuntaa ja lähipäin
kahtakymmentä kuningaskuntaa. Martinialaiset olivat myös huomanneet,
että ne sotalaivat, joita minä olin rakennuttanut, olivat niin huonoa
laatua, etteivät ne ensinkään kelvanneet sodassa kunnollista laivastoa
vastaan, ja että minä voitoistani merellä sain ainoasti kiittää
tykkieni keksintöä.
Näitä ja muita arvosteluja koetettiin kaikin voimin levitellä kansassa,
ja samalla muistutettiin sille, millä tavalla minä olin saapunut heidän
rannoillensa: että minä nimittäin tulin haaksirikkoisen laivan
pirstaleella, olin huonossa puvussa ja vähällä menehtyä nälästä ja
janosta kun asukkaat minun löysivät, mikä tila ei juuri hyvästi
soveltunut auringon lähettilään toimeen ja arvoon. Lisäksi olivat
martinialaiset, jotka olivat koko lailla perehtyneet tähtitieteessä,
todistaneet, että aurinko oli hengetön ainepaljous, minkä kaikkivaltias
jumala oli heittänyt avaruuteen valollansa ja lämmöllänsä olemaan
kaikelle luodulle hyödyksi, että se oli muodostettu pelkästä tulesta
eikä seuraannollisesti saattanut synnyttää ja voimassa pitää maallisia
olentoja.
Näitä ja muita minua halventavia muistutuksia vilisi ympäri maata,
vaikka vielä tosin synkkänä jupinana, kun ei kukaan, peljäten minun
valtaani, vielä uskaltanut julkisesti lausua ajatustansa. Minä olin
sentähden kauvan epätietoisena siitä, että alammaisteni tyytymättömyys
oli niin loitos joutunut, että he tahtoivat anastaa minulta
hallituksen, kunnes vihdoin eräs lentokirjoitus, joka ilmestyi
painosta, avasi minun silmäni. Se oli kirjoitettu kanalistan kielellä
ja sillä oli nimenä "Onnellinen haaksirikko". Minä olen ennen kertonut
että Kanalistalaiset olivat erinomaisen tottuneita haukkumasanojen
käyttämisessä, ja että ne ainoasti semmoisilla kävivät suurimpiakin
sotiansa. Tämä lentokirjoitus sisälsi kaikki ne syytökset, joita minä
äsken toin esille ja se oli kirjoitettu purevasti ja pistelevästi
kanalistalaiseen tapaan, jotka ovat oikeita päämestaria tässä
kirjoitustavassa. Mutta minun mieleni oli jo silloin niin järkähtämätön
ja luottamukseni omaan valtaani oli niin suuri, ettei mikään varoitus
saattanut minua kääntää tai parantaa. Terveimmät kehoitukset vain yhä
kovensivat luontoani, ja saivat siis aikaan varsin vastaista sille,
mitä ne tarkoittivat. Minä annoin vangita muutamia, joita ennen kaikkia
epäilin, ja koin mitä hirveimmillä ruumiinkiusauksilla pakoittaa heidän
ilmoittamaan kuka tämän kirjoituksen tekijä oli. Mutta he kestivät
kiusaukset ja tuskat mitä suurimmalla lujamielisyydellä, joten ainoa
voittoni tästä kamaluudesta oli se, että heidän vihansa muuttui
raivoksi. Kohtaloni oli siis viisauttani mahtavampi, ja minä hyökkäsin
päistikkaa kohden turmiotani.
Asioiden näin ollen katsoin minä turvallisuuteni vaativan että vielä
elossa oleva prinssi _Hikobakin_ laitettiin tieltä pois. Minä ilmoitin
tämän päätökseni suurkanslerilleni _Kalakille_, sillä kaikista minä
luotin enemmän häneen. Hän lupasi tosin tässäkin kohden olla minun
palveluksekseni, ja poistui heti valmistamaan tämän ehdotukseni toimeen
panemista, mutta sydämessään häntä inhoitti minun hankkeeni ja hän
ilmoitti sen prinssille. Molemmat riensivät kaupungin linnoitukseen,
kutsuivat kokoon linnueen ja ilmoittivat sille, sydämelle käyvällä
tavalla asioiden nykyisen laidan. Prinssi, joka tiesi olevansa
vaarassa, teki puheensa yhä tuntehikkaammaksi sen kautta, että hän
asiaansa esittäessä siihen yhdisti rukouksia ja kyyneleitä, joka kaikki
vaikutti, että läsnäolevat tarttuivat aseihin ja lupasivat uskaltaa
henkensä ja verensä hänen puolustuksensa. Tuo kavala kansleri käytti
hyväksensä sotamiesten innollista tilaa, sai heidän vannomaan prinssille
uskollisuuden valan ja lähetti salaa sanan muille, jotka hän tiesi
olevan minuun tyytymättömät ja kehoitti niitäkin "tarttumaan aseihin
sitä itsevaltiasta vastaan, joka tuumi sukua myöden karkoittaa
maailmasta vanhan keisarinheimon." He varustausivat aseilla ja yhtyivät
kapinalliseen linnueeseen. Istuessani huoneessani odottamassa kanslerin
palajamista,
Hyökkäsi linnaan mies, joka, hurjasti huutaen, pelvon
Ja hämmästyksen het' toi, kun hän ilmoitti sotamiesparven
Kaikilta suunnilta, miekoin ja pyssyin tulvaavan sinne
Ruhtinaan mestauspölkylle armotta het' viedäkseen.
Tompoloko neuvoi minun heti viipymättä pakenemaan Tanakiin. "No niin",
sanoi hän, "kootkaamme armeija minun isänmaahani! niin tämä raivo kyllä
pian asettuu". Nämä sanat saattivat levottoman mieleni läikkymään,
toivon ja pelvon taistellessa herraudesta sielussani. Vihdoin päätin
seurata hänen neuvoansa, ja lähdin Kvaamasta kohtaamatta mitään
esteitä, kun syy tähän kapinaan vielä oli useimmille outo. Kun olin
saapunut Tanakialaisten rajojen sisäpuolelle, lähetin minä käskyn
kaikille aseitten käyttämiseen kykeneville miehille kokoontumaan minun
lippujeni alle. Minä sain tällä tavalla piankin kokoon 44,000:n miehen
suuruisen armeijan, joista useimmat olivat Tanakialaisia, ja palasin
nyt takasin varmana siitä, että sotavoimani vielä oli melkoisesti
karttuva, kun ne Kvaamalaiset, jotka olivat jääneet minulle
uskollisiksi, olivat ehtineet minuun yhtyä. Mutta tämä toivoni pettikin
minun, sillä apujoukkojen asemesta, joita minä mielettömyydessäni
odotin, tuli minua vastaan airut, tuoden mukanaan kirjeen prinssiltä,
jossa tämä sanoi minun uskottomaksi vallananastajaksi, jota vastaa hän
aikoi käydä sotaa sekä ilmoitti sitä paitsi, että vaimoni ja poikani
olivat vangittuina. Airut oli tuskin ehtinyt poistua ennenkun me saimme
näkyviimme kvaamalaisen sotajoukon, jota tuo kapinallinen prinssi itse
johti. Kun tällä vihollisellani oli suuri määrä tykkejä, en minä
uskaltanut antautua sotaan ennenkuin olin saanut lisäväkeä. Minä
pysäytin sentähden armeijani ja rupesin leiriäni varustamaan. Mutta
huomattuani että väkeäni parvittain salaisuudessa meni vihollisen
puolelle, ja arvattuani että vastustajani ehkä odottivat sitäkin paitsi
lisäväkeä, päätin minä, pääesikuntani ja Tompolokon neuvosta, uskaltua
taisteluun.
Taistelu syntyi samalla kentällä, jossa Tanakialaiset muutamia vuosia
ennen olivat kärsineet ratkaisevan tappion. Vihollisten tykit saivat
pian meidän rivimme epäjärjestykseen, ja minua suretti suuresti, että
minun nyt täytyi lannistua aseilta, jotka itse olin keksinyt ja
teettänyt. Kuitenkin pysyivät sotamieheni lujina vihollisen tulta
vastaan, kunnes urhea Tompolokoni kaatui tykinluodin lävistämänä. Nyt
me käännyimme selin viholliseen ja etsimme turvaa metsästä ja
kallionkielien takaa. Itse minä pakenin eräälle vuorelle ja sieltä taas
alas toisella puolen olevaan laaksoon. Täällä minä pidätyin ja
runsaitten kyynelten vieriessä silmistäni valitin minä, ehkäpä liian
myöhäiseenkin, mielettömyyttäni taikka ehkä oikeammin kurjaa
ylpeyttäni. Pääni oli niin sekaisin, että minä kokonansa unhotin
luotani heittää keisarinkruununi, joka loisti sadoista puhtaista
helmistä ja joka helposti saattoi minun pettää. Istuttuani tässä,
tuskasta vavisten, noin puolen tuntia, kuulin minä ihmisten ääniä,
jotka ylhäällä vuorella etsivät minua kivien loukeroista, vihasta
kiljuen kun eivät minua löytäneet saadaksensa kostohimoansa tyydyttää.
Minä vilkasin ympärilleni nähdäkseni kätköpaikkaa, johon saattaisin
paeta ja havaitsin lähelläni taajan viidakon, jossa kasvoi tammia ja
ruusupensaita. Sinne minä riensin ja saavuin kaareilevata polkua myöten
eräälle luolalle, jossa hetkeksi pysähdyin tulisesta juoksusta
hengästyneenä. Sitte minä kapusin neliryömin eli oikeammin kuin käärme,
sisälle tuosta ahtaasta reijästä, joka johti luolaan, ja kun minä
havaitsin että tätä luolakäytävätä yhä jatkui pitkälle sisälle päin,
vähän kaltaen vaan ei jyrkästi, jatkoin minä konttaamistani. Mutta minä
tuskin olin ehtinyt sataa askelta ennenkun minä putosin alas erästä
jyrkkää vuorenseinämää myöten, enkä saapunutkaan minkäänlaiseen pohjaan
vaan putosin yhä syvemmälle hurjaa vauhtia ja pilkkopimeässä varsin
kuin alituisessa yössä, kunnes vihdoin rupesin oivaltamaan heikkoa
valon kajahdusta, semmoista kuin kuun heikonnettu valo on, kun sitä
ohuet pilvet peittävät. Aina sen mukaan kun tämä valo kävi selvemmäksi
hiljentyi minun vauhtini, niin että minä vihdoin, vähintäkään vahinkoa
itselleni saattamatta jouduin kahden kallion lohkareen väliin ihan niin
kuin olisin sukeltanut ylös meren pohjasta. Äärettömäksi ihmeekseni
tunsin ne nyt samoiksi, joista minä muutamia vuosia sitte olin pudonnut
alas maanalaiseen maailmaan. Syyksi siihen miksi minä lopulla matkaa
putosin yhä vitkallisemmin on, kun asiata lähemmin ajattelen,
selitettävä ainoasti ylimaallisen ilman suurempi taajuus. Sillä ellei
meidän maamme ilmapiiri olisi taajempi kuin maanalaisten olisi minun
matkallani ylöspäin täytynyt samaten kuin alas kiitäessäni, niin että
minä mahdollisesti olisin kiitänyt suoraa päätä ilman lävitse kuuhun.
Kuitenkin minä jätän tämän seikan luonnonoppineitten lähemmin
selitettäväksi.
KUUDESTOISTA LUKU.
Tekijän takaisintulo isänmaahan ja viidennen yksinvallan loppu.
Minä jäin pitkäksi ajaksi melkein tainnotonna maahan sillä putoaminen
ja tuo ihmeellinen muutos yhdellä kertaa, viidennen yksinvallan
perustajasta nälkääntyneeksi filosofian kandidaattiraukaksi, oli
kokonansa hämmentänyt pääni. Ja todellakin! tapaus oli kylläksi
hämmästystä herättävä ja samalla runollinen sekoittamaan ajatukset
väkevämmissäkin aivoissa. Minä rupesin kysymään itseltäni, oliko
todella asioitten laita niinkuin nyt näytti taikka eiköhän kaikki ollut
unikuva joka hämmensi silmiäni. Mutta ehdittyäni tarpeeksi rauhoittua,
muuttui ihmettelemiseni suuttumukseen ja mielipahaan.
Ilmahan käteni mä nostin, taivaalta armoa pyysin:
"Ah kaikkivaltias isä; ansainnut oonko tään suuren
häpeän? Näinkö sä rankaiset mua ja minne sä sallit mun viedä,
Mistä mä saavuin, ah; munko sallimus hyljännyt onpi?"
Niin todellakin! Tutkittakoon kaikkien aikojen aikakirjoja, niin ei
missäkään, ei vanhemmassa eikä uudemmassa ajassa, milloinkaan tavata
esimerkkiä näin syvästä lankeemuksesta, ellei mahdollisesti
Nebukadneesarin, joka maailman silloisesta mahtavimmasta hallitsijasta
muuttui sieluttomaksi eläimeksi, joka kuljeskella juntusteli pitkin
metsiä. Minulle oli sallimus jotenkin samalla tavalla tehnyt pilkkaa.
Silmänräpäyksessä temmattiin minulta kolme keisarikuntaa ja noin
kaksikymmentä kuningaskuntaa, ja kaikesta tästä oli minulla enää
jäljellä ainoasti muisto ja varjot. Hiljan olin ollut hallitsija, nyt
saatoin korkeintaan toivoa koulunopettajaksi pääseväni isänmaassani.
Varsin hiljan minua kutsuttiin Auringon Lähettilääksi; nyt sain kiittää
Jumalata, jos pääsisin apupapiksi jollekin provastille. Äsken minua
seurasivat kunnia, toivo, onni ja voitto; nyt minua valtasivat suru,
tuska, itku ja valitus. Pienen ajan minä kukoistin kuin kukkanen, mutta
näivetyin myös yhtä pian. Sanalla sanoen: Tuska, murhe, viha ja
epätoivo liikuttivat sieluani siihen määrän että jo tuumin
Terävämmän veitsen rintani painaa.
-- -- -- hyökätä päätäpahkain samaan rotkoon, josta juuri olin heitetty
ulos, koettamaan eikö toinen matka maanalaiseen maailmaan tuottaisi
minulle pysyväisempää onnea; mutta minä en tehnyt kumpaakaan näistä
tuumista. Mikä minua parhaiten hillitsi näitä tuumia toimeen panemasta
oli muisto sieluni tulevaisuudesta ja uskonnosta, joka kovasti kieltää
itsemurhan.
Minä rupesin nyt astumaan alas tuota jyrkkää ja kivistä tietä pitkin,
joka johtaa alas Sandvigin kylään. Mutta vaipuneena kuin olinkin syviin
mietteihin, lankesin kerran toisensa perästä maahan mielessäni alati
tuumien viidettä yksinvaltaa, joka vielä turhina mutta selvinä kuvina
leijui niin elävänä sieluni silmissä, että olin vähällä menettää kaiken
älyn ja ymmärryksen. Niinpä minä olinkin kärsinyt niin suuren tappion
vallan ja maineen puolesta, etten minä olisi saattanut ajatella
itselleni mitäkään korvausta missäkään menestyksessä kotomaassani. --
Jospa saattaisin ajatella pääseväni päätuomariksi Bergenissä, taikka
sitäkin paremmin, koko Norjan maaherraksi -- mikä korvaus taikka
lohdutus tämä olisi sille, joka hiljan oli ollut niin monen
keisarikunnan ja kuningasvallan hallitsija ja perustaja? Kuitenkin minä
päätin, että jos maaherran toimi minun kotomaassani minulle
tarjottaisiin, en sitä kokonansa kieltäytyisi vastaan ottamasta.
Ehdittyäni noin puolen matkaa alas vuoren syrjää, näin minä muutamia
poikia, jotka minä viittasin tulemaan luokseni, sanoen: _Jeru pikal
salim_, joka on Kvaamalaisten kieltä ja merkitsee: _osoittakaa minulle
tietä_! Mutta pojat, jotka pelästyivät nähdessään ihmisen omituisessa
puvussa ja päässään hattu, joka loisti sadoista säkenöivistä kivistä,
rupesivat huutamaan täyttä kurkkua ja tekivät matkaa alas niin nopeasti
että ne saapuivat alas Sandvigiin ainakin tuntia ennen kun minä; sillä
minä hiivin hiljaa eteenpäin hinaten perässäni haavoittuneita
jalkojani. Pojat olivat peljästyttäneet koko kylän, pyhästi vakuuttaen
että he olivat nähneet Jerusalemin suutarin kuljeskelevan pitkin
tuntureita, auringonsäteitä päässään, alinomaa huoaten niinkuin se,
jota syvä sydämensuru vaivaa. Talonpoikien kysyttyä mistä he saattoivat
tietää näkönsä Jerusalemin suutariksi, vastasivat he että hän oli itse
heille sanonut nimensä ja isänmaansa. Minä saatoin ymmärtää tämän
erhetyksen tulleen siitä, että he olivat väärin ymmärtäneet sanani:
_Jeru pikal salim_! Koko kyläkunta oli kuitenkin tullut liikkeeseen,
sillä kukaan ei epäillyt poikien ilmoituksen todenperäisyyttä,
varsinkin kun satu tuosta tallustelevasta suutarista hiljan oli jälleen
tullut uusituksi ja kun huhu tiesi kertoa, että hän vähäistä ennen oli
nähty Hampurissa.
Oli jo ilta kun saavuin Sandvigiin ja näin siellä kaikki paikkakunnan
asukkaat seisovan ryhmässä; heidät oli kokoonnuttanut sinne tuo
kaikille kuolevaisille yhteinen halu saada uutisia kuulla. He olivat jo
kauvan odottaneet vuoren juurella saadaksensa ottaa vastaan tätä uutta
vierastansa; mutta he kuulivat tuskin minun suutani aukaisevan jotain
sanomaan ennenkun he jo peljästyivät ja lähtivät pakoon, paitsi muuan
vanhempi mies, joka, toisia rohkeampana, ei liikahtanut paikaltansa.
Minä rupesin häntä puhuttelemaan ja pyysin ettei hän vieraalta
harhailijalta kieltäisi yösijaa. Hän rupesi nyt tutkimaan minua ja
kysyi missä minun kotoni ja sukuni oli. Sydämeni syvyydestä huoaten,
vastasin minä murretulla äänellä: