ehtisi kuitenkin päivä sekä valjeta että uudelleen kadota ennen kun
minä olisin kertomukseni lopettanut; mutta jos saan seurata sinua
kotio, kerron sinulle jakson tapauksia, jotka ovat sinusta uskomattomia
ja joiden vertaa sinä turhaan etsit mistään historiasta."
Ukko kävi uteliaaksi, tarttui käteeni ja talutti minun asuntoonsa,
harmitellen kansalaistensa tarpeettoman pelvon tähden, kun he lähtivät
käpälämäkeen ensimmäiset vieraat kasvot nähdessään, ikäänkuin olisi
pyrstötähti heidän eteensä pöllähtänyt. Tultuani huoneeseen pyysin minä
heti lasillisen raikasta vettä sammuttaakseni janoani. Ukko meni itse
noutamaan minulle haarikallisen olutta, sillä ei vaimonsa eikä
palveluspiikansa uskaltaneet tulla minun läheisyyteeni. Saatuani
virkistystä tästä mieluisesta juomasta, aloin minä:
"Sinä näet tässä edessäsi ihmisen joka on ollut sallimuksen tuulen
puuskien heittolaisena ja joka, enemmän kuin kukaan taikka mikään
kuolevainen, on saanut kokea onnen oikullisuutta. Eipä ole mitäkään
epätavallista että silmänräpäys usein on riittävä ratkaisevasti
tarttumaan kaikkein tärkeimpiinkin asiansuhteisin, mutta mahdotonta,
sulaa uskomatonta on aavistaakaan missä määrässä tätä saa minuun
sovittaa, sillä
"Harvapa on se mi on kokenut onnea moista kuin minä;
Se outoa ompi; sit ei oo historia kertonut vielä".
Tähän vastasi isäntäni:
"Niin, niin käy tavallisesti niiden, jotka kauvan kuljeskelevat pitkin
tässä maailmassa; kuinka monta tapausta ja kuinka monta muutosta
saattaakaa tapahtua matkalla jota kestää kokonaista tuhat kuusisataa
vuotta?"
Minä en käsittänyt hänen ajatustansa ja pyysin hänen sentähden lähemmin
selittämään mitä hän tarkoitti noilla tuhannella kuudellasadalla
vuodella.
"Jos saadaan uskoa historiaa," vastasi hän, "on nyt kulunut noin tuhat
kuusisataa vuotta siitä kun Jerusalemi hävitettiin enkä minä ensinkään
epäile, että te kunnianarvoinen mies, jo silloin olitte koko iäkäs,
sillä jos se on totta, mitä teistä sanotaan, niin te synnyitte siihen
aikaan, jolloin Tiberius-keisari hallitsi."
Minä istuin kuin mykäksi tulleena tätä pakinaa kuullessani, ajatellen
ettei tuo ukkoparka ollut täydellä järjellä, ja kaarteilemalla minä
ainoasti koetin tehdä hänelle selväksi, että hänen sanansa olivat
minulle arvoituksia. Hän otti nyt esille vanhan vaskipiirroksen, jonka
piti kuvaaman Jerusalemin temppeliä, ja kysyi minulta erosiko se
kovasti alkukuvastansa. Suuren murheeni uhaksi en minä saattanut
hillitä nauruani, ja kysyin häneltä mihin hän oikeastansa tahtoi johtua
ihmeellisellä puheellansa.
"Enhän minä sitä tiedä," vastasi hän, "mutta kansa tällä paikkakunnalla
väittää, että te olette tuo historiassa kerrottu Jerusalemin suutari,
joka aina Kristuksen ajoista saakka astuskelee pitkin maailmaa... Mutta
jota lähemmin minä teitä tarkastelen sitä vilkkaammin muistan erästä
vanhaa ystävätäni, joka kaksitoista vuotta sitten hukkui tämän vuoren
kukkulalla olevaan rotkoon."
Nämä sanat saivat ikäänkuin siteen silmiltäni poistumaan, ja minä
tunsin vanhan ystäväni Abelinin jonka perheessä minä Bergenissä niin
usein olin ollut. Minä heittäydyin hänen kaulallensa, syleilin häntä
sydämellisesti ja huudahdin:
"Vai niin, sinäkö se oletkin rakas Abelinini! ... minä tuskin uskallan
uskoa omia silmiäni... Minä olen vanha ystäväsi Klim, joka olen
palannut takaisin maanalaisesta maailmasta ... sama, joka kaksitoista
vuotta sitten putosin alas tuonne rotkoon!"
Hän tuli varsin hämmästyneeksi tämän kuullessaan ja istui
liikkumattomana kuin salaman kohtaamana.
"Niin, tunnenhan minä jälleen Klimini," huudahti hän vihdoin,
"tunnenhan minä hänen rakkaan tutun äänensä... Niin juuri tuolla lailla
hän minulle kätensä ojensi ... tuo on varsin hänen katseensa, hänen
silmänluontinsa! Mutta kuitenkin, vaikka sinä olet Klimin täydellinen
kuva, minä en saata enkä saa uskoa aistiani sillä tähän maailman aikaan
eivät kuolleet kulje aaveina enään; minun pitää saada lujempia
todistuksia, ennenkun saatan sanojasi uskoa."
Kokonansa nyt kumotakseni hänen epäilystänsä, muistutin minä hänelle
pienimpiin yksityisseikkoihin saakka koko joukon tapauksia jotka ennen
olivat meitä yhdessä kohdanneet. Siitä hänen silmänsä vihdoinkin
aukesivat, hän syleili minua, itki ja huudahti:
"Niin nyt minä näen, että sinä todella olet Klim itse, etkä hänen
haamunsa! Mutta missä herran nimessä sinä näin kauvan olet oljennellut?
Ja mistä sinä olet saanut tuon vieraan ja kummallisen puvun käsiisi?"
Minä rupesin nyt perättäisessä järjestyksessä kertomaan hänelle
kaikkea, mitä minulle oli putoamiseni jälkeen tapahtunut. Hän kuunteli
minua kunnioittavalla tarkkuudella siksi kun saavuin Natsaari-tähdelle,
järjellisine puhuvine puineen. Mutta silloin hänen kärsivällisyytensä
loppui ja hän huudahti:
"Kaikkihan unen mahdottomuudet, kaikki mielettömyyden houreet ja
viinahullun järjettömyydethän ovat sinun pääkopassasi koottuina. Minä
luulen mieluummin että sinä, miten kansa täällä ajattelee, olet ollut
vuoreen vietynä maanalaisten peikkojen luona, sillä lastenhuoneen sadut
näistä eivät ole likimainkaan niin järjettömiä, kuin nuo kertomukset
maanalaisesta matkastasi."
Minä pyysin häntä hartaasti ettei hän heittäisi kärsimystänsä, vaan
antaisi minun lopettaa kertomuksen; ja huomattuansa ettei hän enään
minua keskeyttäisi, jatkoin minä selvitystäni siitä mitä minulle oli
edelleen tapahtunut maanalaisten parissa ollessani, kerroin hänelle
monet vaihtelevat seikkailuni ja viimein kuinka minä olin tehnyt
suurimman yksinvallan, mitä milloinkaan on maailmassa ollut olemassa.
Kaikki tämä sai hänen yhä varmemmasti uskomaan, että minä olin joutunut
noitien ja metsänhaltijoitten käsiin, jotka olivat minun loihtineet
siihen määrään, että minä olin pitänyt tyhjät kuvitustuotteet täytenä
totena. Sitä varmemmin todistaaksensa itsellensä, mitä vaikutuksia
tuommoinen loihtiminen saattoi tuoda mukanansa taikka kuinka pitkälle
minun mielettömyyteni ulottui, rupesi hän minulta kyselemään autuaitten
ja tuomittujen tilasta, elyseeiläisistä tasangoista [Kreikkalaisten ja
Roomalaisten jumalaistaruston mukaan pääsivät sankarit ja hyväavuiset
ihmiset kuoltuansa sinne suloista ja ihanata eloa nauttimaan] ja muusta
tuommoisesta. Kun minä varsin hyvästi ymmärsin mitä hän tarkoitti,
sanoin minä:
"Minä käsitän epäluulosi sangen luonnolliseksi, kun se, mistä olen
puhunut, tietysti tuntuu satumaiselta ja tehdyllä, sillä niitä
tapauksia, jotka minua ovat kohdanneet, saatetaan todella sanoa liian
kummituksellisiksi, että niitä voisi kukaan ihminen uskoa. Kuitenkin
minä vakuutan kaiken pyhyyden nimessä, etten minä ole runoillut enkä
lisännyt vähintäkään, vaan tarkasti olen pysynyt totuudessa ja
esittänyt tapaukset juuri semmoisina kuin ne ovat olleet."
Minun ei sittenkään onnistunut saada häntä uskomaan, vaan hän käski
minun lepäämään muutaman päivän niin tuo hämmennys, joka nyt aivoissani
vallitsi, oli itsestänsä katoava.
Häiritsemättömässä levossa vietettyäni kahdeksan päivää ystäväni
asunnossa, millä ajalla me kokonansa olimme jättäneet historiani
syrjään, katsoi hän minulla olleen tarpeeksi aikaa voittamaan
mielettömyyteni, ja alkoi silloin taas ottaa maanalaisen matkani
puheeksi. Hän toivoi niin viidennen yksinvaltion kuin sen kaksikymmentä
kuningaskuntaa nyt niin täydellisesti kadonneeksi ja haihtuneeksi kuin
sumun tuulessa, ettei pienintäkään kaupunkia eikä kylää ollut siitä
jäljellä. Mutta kun hän havaitsi että minä kerroin kaikki sekä
kokonaisuudessaan, että sen pienimmät pikkuosat, sekä että minä,
kertomukseni lopetettuani, nuhtelin häntä siitä itsepintaisuudesta,
jolla hän minua epäili matkojeni suhteen, ynnä muistutin hänelle yhtä
ja toista, jota hän itse oli nähnyt: että minä kaksitoista vuotta
takaperin olin pudonnut tuonne vuoren rotkoon ja lopuksi että minä olin
palannut takaisin vieraassa ja perin oudossa puvussa -- rupesi hän
tulemaan epätietoiseksi, eikä tietänyt mitään vastata. Ahdingossaan
tahtoi hän nyt heittää kaikki tyyni sikseen, mutta enpä niin minä, vaan
minä todistin hänelle, että hänen uskonsa noitiin ja peikkoihin oli
paljon luonnottomampi ja mahdottomampi, kuin minun maanalainen matkani,
sillä kaikki, mitä niistä kerrottiin, oli ainoasti unia ja akkaväen
juoruja, kuin sitä vastoin useat kuuluisat filosoofit pitivät
luultavana että maa oli ontelo ja että sen sisuudessa löytyi toinen
pienempi taivaankappale, mitä minun oma kokemukseni nyt vahvisti, koska
minun täytyi uskoa omin silmin näkemääni, omin korvin kuulemaani sekä
omin eloin elämääni. Näille syille hän vihdoin antoi perään, ja sanoi:
"Sinun lujuutesi väittää sitä, jonka valhettelemiseen ei sinulla saata
olla mitäkään ajateltavaa tai mahdollista syytä, on täydellisesti
voittanut minun uskottomuuteni."
Sittekun hän siis oli antanut totuudelle perän ja oikeuden, käski hän
minun vielä kerran kertomaan matkani kaikkine sivuseikkoineen. Erittäin
häntä miellytti kertomukseni Natsaari-kiertotähdestä ja ennen kaikkea
hän ihaili Pootua, jonka lait ja laitokset hänen mielestänsä olivat
niin viisaita, että ne kelpaisivat ojennusnuoraksi mille valtiolle
tahansa. Hän käsitti myös nyt, ettei niin hyvin järjestetyn valtion
hoitosuunnitelma saattanut olla hämmennettyjen ihmisaivojen keksintöä,
sillä näitä lakeja saattoi mieluummin kutsua jumalallisiksi kuin
inhimillisiksi; niinpä hän kirjoittikin kaikki muistoon, mitä minä
hänelle kerroin, peljäten että muuten saattaisi jotain unhoittaa.
Saatuani hänen näin täydellisesti uskomaan elämäni kohtaloita rupesin
minä ajattelemaan itseäni ja kysyin häneltä mitä hän arveli minulle,
asioiden näin ollen, parhaaksi, taikka mitä menestystä hän luuli minun
saavani odottaa kotomaassani tehtyäni näin suuria tekoja maanalaisessa
maailmassa. Hän vastasi:
"Minun neuvoni on, ettet sinä ainoallekaan kuolevaiselle kerro mitä
sinulle on tapahtunut, sillä siten sinä teet itsesi yleisen naurun ja
pilkan esineeksi sekä kertomuksesi kaikenlaisen vääntelemisen aiheeksi.
Tunnethan sinä sitä paitsi pappiemme vainoamishalun? Kun he saattavat
pannaan julistaa jo semmoisia, jotka rohkenevat väittää että maa se on,
joka liikkuu ja että aurinko pysyy paikallansa, niin he varmaankin
julistavat sinun jumalan kieltäjäksi ja kristittyjen yhteyden
arvottomaksi jäseneksi, jos he saavat kuulla sinun puhuvan auringosta
ja kiertotähdestä maan alla. Mitäpä meteliä _Rupertus_-maisteri jo
yksinkin ruvennee pitämään? Kuinka hän ottaneekaan ruvetaksensa sinua
vastaan jyrisemään? hän, joka viime vuonna tuomitsi erään miehen
julkiseen hirttorangaistukseen ainoasti siitä syystä, että tämä väitti
antipooteja löytyvän. [Tämä sana on johdettu kahdesta kreikkalaisesta
sanasta, jota merkitsevät vastaan ja jalka, ja tällä nimellä tunnetaan
niitä ihmisiä, jotka eri maanpuoliskoilla asuvat samalla leveysasteella
180:n asteen erolla maantieteellistä mittaa, niin että ne kääntävät
jalkansa kokonansa toisiansa vastaan.] Sinun hän aivan varmaan
tuomitsisi polttoroviolle opistasi tuosta urheasta maailmasta.
Sentähden minä sinua neuvon ja pyydän ikipitkiksi päiviksi pitämään
kaikki salassa ja vielä jonkun ajan pysymään hiljaisuudessa täällä
minun luonani."
Minä vaihdoin nyt maanalaiset vaatteeni muihin. Kaikki, jotka juoksivat
Jerusalemin suutaria näkemään, lähetti Abelini matkoihinsa selittämällä
että suutari jälleen oli kadonnut. Kuitenkin levisi huhu kaikkiin
ympärillä oleviin paikkakuntiin, ja kaikista saarnatuoleista kaikui
varoituksia ja ennustuksia uhkaavista onnettomuuksista, joita tämän
ilmestyksen johdosta saatiin odottaa. Jerusalemin suutari, sanottiin,
oli tullut Sandvigiin Jumalan vihan airueena kehoittamaan kansaa
kääntymään; ja kun, niinkuin kaikki sen tietävät, huhu aina suurenee
jota laajemmalle se leviää, sai tämäkin koko joukon lisäyksiä. Muutamat
tiesivät kertoa, "että suutari oli julistanut maailman lopun olevan
lähellä ja sanonut että kaikki ne ihmiset, jotka eivät ennen
mittumaaria kääntyisi, olisivat ynnä kaiken muun kanssa tulessa
hukutettavat", ja muuta tuollaista. Nämä ennustukset saivat eräässä
pitäjässä aikaan semmoisen hämmennyksen, että talonpojat jättivät
peltonsa viljelemättä, koska heillä, kun maailman jo niin pian piti
loppuman, ei enään ollut elon aikaa odotettavana. Mutta kun tämän
seurakunnan provasti, Niilo-pastori, rupesi pelkäämään, että hän
menettäisi kymmenyksensä ja muut papilliset saatavansa, antoi hän
talonpoikain tietää, että maailman loppu ja viimeinen päivä oli
siirretty seuraavaan vuoteen, niin että heidän varsin hyvin sopi
ruveta tavallisia töitänsä tekemään. Meille molemmille, minulle ja
isännälleni, jotka yksin tiesimme kaiken tämän juoruilemisen syyn, soi
tämä juttu monta naurun juhlahetkeä.
Mutta kun ei minun ajan pitkään täytynyt olla kätkössä toisten luona
vaan täytyi lähteä ihmisten pariin, sanoi isäntäni minun ylioppilaaksi
Trondheimistä, ja että minä joka olin hänelle sukua, nyt olin hänen
luonansa vierailemassa. Sitte hän kiitteli minua niin lämpimästi,
sekä suullisesti että kirjallisesti Bergenin piispalle, että hänen
korkea-arvoisuutensa lupasi minulle ensimmäisen avoimen rehtorinviran.
Semmoinen virka oli juuri minun mieleeni koska sillä saatettiin sanoa
olevan jotakin yhtäläisyyttä edellisen tilani kanssa, sillä eräässä
suhteessa saatetaan koulunrehtoria pitää vastaavana hallitsevalle
kuninkaalle, jos nimittäin pidetään opetustuolia valtaistuimena ja
pamppua valtikkana. Mutta kun pitkä aika kului ennenkun mikään
semmoinen virka tuli avonaiseksi, ja minun tarvitsi saada jotakin
tuloja ellen minä tahtonut nälkään kuolla, päätin minä ottaa vastaan
mitä tahansa. Onneksi kuoli Ristikirkon lukkari Bergenistä kohta tämän
jälkeen, ja piispa antoi minulle tämän viran. Tämä saatettiin tosin
pitää huononlaisena virkaylennyksenä sille, joka vähäistä ennen oli
ollut niin monen valtakunnan hallitsijana; mutta kun ei mikään halvenna
ihmistä niinkuin laiskuuden tuottama köyhyys, ja kun on tyhmää heittää
maahan likaisen veden ennenkun tietää mistä puhdas on otettava, otin
minä tämän suotuisen tarjouksen vastaan, ja elän nyt filosoofillisessa
levossa päiväni kunnon lukkarina.
Kohta tämän muutoksen jälkeen ehdotettiin minulle kunniallista
avioliittoa erään kauppiaantytären kanssa Bergenistä nimeltä
_Magdaleena_. Minä kyllä mielistyin tyttönäpykkään; mutta kun oli
luultavaa että Kvaaman keisarinna vielä oli elossa pelkäsin minä
tekeväni itseni syypääksi kaksinaisavioliittoon, jos nyt naisin
Magdaleenan. Mutta Abelini, jolle minun oli tapana uskoa kaikki, mikä
sydäntäni rasitti, ei hyväksynyt tätä arvelevaisuuttani, vaan todisti
niin lujilla syillä tämän pelkoni mielettömyyden, että minä lopuksi
katsoin arveluni turhaksi ja nain tytön.
Tämän Magdaleenani kanssa olen minä nyt kuusi vuotta elänyt onnellista
avioliittoa. Mutta en milloinkaan ole minä hänelle uskonut maanalaisia
tapauksiani, vaikka minä tunnustan, että muisto siitä vallasta ja
kunniasta sekä loistosta, joka kerran ympärilläni säkenöi, vielä on
yhtä selvä ja joskus pistäytyy esille yksityisissä virkkauksissa taikka
teoissa, jotka eivät sovellu minun nykyiseen asemaani.
Tämä avioliitto on minulle antanut kolme poikaa: _Kristerin, Jensin ja
Kasperin_ joten minulla kaikkiansa on neljä jos _Kvaaman_ prinssi vielä
on elossa.
ABELININ LISÄYS.
Niilo Klim eli vuoteen 1695. Kaikki rakastivat häntä hänen
mallikelpoisen elämänsä tähden, ottamatta lukuun sitä, että Ristikirkon
pappi joskus häneen suuttui hänen hiljaisen ja peräytyvän käytöksensä
takia, luullen sen tulevan ylpeydestä. Minä, joka tunsin miehen
aikaisemmat kohtalot ja suhteet, ihmettelin pikemmin sitä nöyryyttä,
jota hän pienessä virassansa osoitti, hän, joka oli niin monta
maata hallinnut. Toisten silmissä, jotka eivät tietäneet hänen
alentumisestansa, saattoi hän kyllä näyttäkin vähän tuhmanylpeältä.
Niinkauvan kun voimansa sitä sallivat, oli hänellä tapana vuosittain
määrättynä päivänä kavuta ylös vuorelle ja tirkistellä alas tuonne
rotkoon, josta hän oli tullut ylös. Hänen ystävänsä huomasivat, että
hän joka kerta palasi sieltä itkenein silmin ja oli aina koko seuraavan
päivän lukuhuoneessansa varsin yksin, avaamatta oveansa kenellekään.
Hänen vaimonsa on vakuuttanut, että hän usein on unissansa puhunut
sotajoukoista maalla ja merillä. Kerran hänen mielihairautensa yltyi
niin loitos, että hän käsketti Bergenin kaupungin päällikön oitis
tulemaan luoksensa. Hänen vaimonsa luuli tämän mielenhämmennyksen
tulevan liian ahkerista lukuharjoituksista, ja oli sangen levoton hänen
terveytensä tilan suhteen, joka ei suinkaan ollutkaan tyydyttävä. Hänen
kirjastonsa sisälsi parhaasta päästä valtiollisia teoksia, joista moni
häntä soimasi, arvellen ettei semmoinen lukuaine lukkarille sopinut.
Tästä matkakertomuksesta löytyy ainoasti yksi kappale, jonka tekijä
itse on kirjoittanut ja se on minun tallessani. Useamman kuin yhden
kerran olen minä aikonut sen painattaa kirjaksi, mutta monet tärkeät
syyt ovat tähän saakka minun estäneet sitä tekemästä.
End of Project Gutenberg's Niilo Klimin maanalainen matka, by Ludvig Holberg