tapahtunut ja annoin hänelle samalla sen neuvon, että hän lujasti
luottaisi perittyyn etuoikeuteensa ja väittäisi tehdyn vaalin
lainvastaiseksi ja vääräksi; mutta samalla minä päätin etten niinkään
helposti päästäisi käsistäni vapaaehtoisesti minulle tarjottua keisarin
arvoa. Minun varsinainen ajatukseni tämän lähetystön suhteen olikin
siis oikeastaan tunnustella ja urkkia prinssin ajatusta asiasta. Kun
tällä nuorella miehellä oli erinomaiset luonnonlahjat, ja ennen kaikkia
tarkka arvostelukyky, eivät inhimillisen mielen monet ja salaiset
kaartotiet olleet hänelle vieraita; hän tekikin varsin oikein sen
johtopäätöksen, ettei minun suostuvaisuuteni ollut muuta kuin
teeskentelyä, minkä tähden hän viisaasti kyllä, alistui
välttämättömyyden laille ja salli että minut pääkaupungissakin
huudettiin keisariksi. Minä tein siis juhlatuloni, kenraaliesikuntani
ympäröimänä ja kansan riemuitessa, pääkaupunkiin, ja muutaman päivän
perästä minä juhlallisesti kruunattiin.
Oltuaani ennen haaksirikkoinen miesparka olin minä nyt siis muuttunut
mahtavaksi hallitsijaksi. Sitoakseni kvaamalaiset yhä enemmän itseeni
sekä, yhtä paljon yksityisillä kuin julkisilla teoilla vahvistaakseni
valtaani, otin minä puolisokseni edesmenneen keisarin tyttären, sillä
minä huomasin varsin hyvästi, että kvaamalaiset yhä vielä rakastivat ja
kunnioittivat vanhaa keisarisukua. Tämä prinsessa, jonka nimenä oli
_Ralakti_, oli kukoistava ruusu, juuri ehtinyt immellisyyden ijän.
Näin monta suurta tekoa jo toimitettuani, rupesin tuumimaan yhä
useampia keinoja, joiden avulla minun onnistuisi nostaa valtakunta
vallan ja maineen korkeimmalle kukkulalle ja saada sitä peljätyksi ja
kunnioitetuksi koko maanalaisessa maailmassa. Ensimmäiseksi kaikesta
minä nyt kiinnitin kaiken huomioni siihen, että saisin pidetyksi
valloitetut kansat kuuliaisuudessa ja nuhteessa. Tähän tarkoitukseen
minä sijoitin linnoituksia sinne tänne, ja varustin ne vahvoilla
suojelusväillä. Minä kohtelin valloitettuja kansoja lempeydellä ja
muutamille heistä minä vielä lisäksi uskoin tärkeitä virkoja
pääkaupungissa. Varsinkin _Tomopokolle ja Monsoniukselle_, molemmille
vangituille kenraaleille, minä kokosin niin paljon kunnioituksen ja
luottamuksen osoituksia, että kvaamalaiset jo rupesivat nurkumaan,
vaikkeivat he sitä tyytymättömyyttänsä julki osoittaneet; mutta tuli
kyti niin kauan tuhassa, että se vihdoin, josta vastedes kerron,
puhkesi kokonansa ilmituleen. Mitä sisälliseen hallitukseen tulee,
omistin minä huoleni parhaastansa kauniille taiteille ja sotatoimelle,
jonka minä mielin saattaa mitä mahdollisimpaan täydellisyyteen. Ja kun
maalla oli mainioita metsiä tarpeellisilla aineilla sotalaivaston
rakentamiseen eurooppalaiseen malliin, tuli, vaikka minulla oli
ylenmäärin muita tehtäviä, tämmöisen hankkiminen pääasialliseksi
tarkoitusperäkseni. Tähän työhön minä käytin parhaasta päästä
kispussialaisia jotka olivat parhaiten perehtyneitä meritoimeen, ja
semmoisella innolla minä valvoin työn ahkerata tekoa, että minä jo
kuudenkymmenen päivän perästä, siitä lukein kun puita ruvettiin
kaatamaan, saatoin tarkastaa 20:n aluksen suuruista laivastoa mille
kenraali Monsonius nimitettiin amiraaliksi.
Sittekun minä nyt tässäkin asiassa olin saanut toivoni täytetyksi,
pidin minä itseäni toisena Aleksanteri Suurena maan alla sillä minä
tuumiskelin täällä vetää yhtä suurta huomiota puoleeni kuin hän
aikoinansa meidän maailmassamme. Hallitsemisen mieletön ja hurja himo
kasvaa äärettömiin eikä huoli mistäkään rajoista. Muutamia vuosia sitte
oli pieni lukkarin- taikka suntionvirka taikka kirjurintoimi ollut
toivomusten korkeimpana päämääränä; minä en silloin uskaltanut lentää
korkeammalle; mutta nyt oli minusta neljä taikka viisi kuningaskuntaa
liian vähän niin että minä himoitsemiseeni nähden, joka yltyi samassa
määrässä kuin valta ja rikkauteni, en ollut milloinkaan ennen ollut
niin köyhä kuin nyt.
Sittekun minä kispussialaiselta meriväeltä olin ottanut selvän sekä
kulentavesien että ympärillä olevien maiden laadusta ja saanut tietää
että meillä oli edessämme ainoasti kahdeksan päivän onnellinen
purjehdus saapuaksemme _Metsendoren_ rannoille, mistä oli helppo saapua
_Martiniaan_ samaa reittiä jota minä hiljan olin kulkenut, päätin
riennättää tätä retkeä. Martiniata minä varsinaisesti tähtäilin, osaksi
himostani tämän kansan puolettomiin rikkauksiin, osaksi sentähden että
martinialaiset ennen kaikkia muita olivat mainioita merimiehiä, joiden
tarpeessa minä olin suurellaisten tuumieni täytäntöön panemisen tähden.
Lisäksi tuli vielä yksi seikka, joka yllytti minun tätä kansaa
valloittamaan ja lannistamaan alleni: minä tahdoin kostaa heille. Minä
otin vanhemman molemmista prinsseistä mukaani retkelleni, sanoen tähän
tekoon syyksi sen, että hänen tarvitsi saada tilaisuutta miehuuttansa
ja taitojansa kehittämään; varsinainen tarkoitukseni oli kuitenkin
pitää häntä takauksena kvaamalaisten uskollisuudesta. Nuorin prinssi
jätettiin kotio, mutta valtion hallitus uskottiin minun poissaoloni
ajaksi keisarinnalle joka nyt jo oli siunatussa tilassa. Laivat joita
oli 20 isompaa ja pienempää purjehtijata, olivat kaikki rakennetut
martinialaisten laivojen tapaan; niiden päällikkyyden minä uskoin
kispussialaiselle kenraali Monsoniukselle, jolle minä olin antanut
rajattoman valtakirjan meriministerinä toimimaan ja joka itse oli
tehnyt kaikki mallit. Martinialaiset olivat nimittäin maanalaisissa
mitä Thruksen ja Gibonin asukkaat muinon olivat olleet ja mitä
Englantilaiset ja Hollantilaiset nyt ovat meillä: he anastivat
itsellensä herruuden merellä. Mutta saavuttuani Martiniaan havaitsin
minä kuinka suuresti oli minun laivojani rakennettaessa poistuttu
esikuvista.
Me lähdimme purjelle siihen aikaan vuodesta kun Natsaari-kiertotähti
oli toisessa korttelissaan. Kolmen päivän matkustamisen perästä me
saavuimme suurelle saarelle jonka asukkaat pian voitettiin kun jokin
riita tähän aikaan oli hajoittanut heidät kahteen puolueeseen. Tällä
kansalla ei ollut mitään aseita eikä se olisi osannut niitä
käyttääkään; he taistelivat vain haukkumasanoilla ja kirouksilla.
Samalla tavalla he rankaisivat rikollisensa, ja niillä aseilla ne
lähtivät sotimaan vihollisiansa vastaan. Rikolliset pannaan ensin
vankeuteen, ja kuulustelemisen ja tuomion perästä viedään heidät
torille silmittömästi haukuttaviksi ja kirottaviksi. Mitä heidän
ruumiilliseen luomislaatuunsa tulee eroavat he ihmisestä ainoasti sen
kautta että naiset ovat varustetut parralla mutta miehet ei; lisäksi
heidän jalkapohjansa ovat käännettyinä takaperin eikä suoraan eteenpäin
niinkuin muilla ihmisillä.
Astuttuamme maalle, tuli meitä vastaan noin 300 _Kanalistalaista_
(niiksi saarelaiset itseänsä kutsuivat), jotka oitis kävivät kimppuumme
tavallisilla aseillansa, s.o. rupesivat meitä haukkumaan ja
"verpannaamaan". Muuan mukana olevista Alektorianilaisista, joka
ymmärsi heidän kieltänsä tulkitsi meille erään osan, ja todellakin,
niiden haukkumasanat olivat niin purevasti teräviä että ne
tyydyttävästi osoittivat kuinka suuria mestaria he olivat tässä
taistelemistavassa, ja ettei niiden ensinkään tarvinnut hävetä meidän
maailmamme kirjanoppineitten miesten rinnalla. Kun minä kuitenkin
varsin hyvästi tiesin ettei mahditon viha ketäkään satulasta iske ja
havaittuani kansan aseettomaksi, kielsin minä käyttämästä väkivaltaa
heitä kohtaan. Ainoasti heitä pelottaakseni annoin minä laukaista erään
kanuunan, jolla oli vaikutuksena että he oitis lankesivat polvillensa
ja rukoilivat armoa. Kohta tämän jälkeen saapuivat saaren etevimmät
pikkukuninkaat nöyrinä luokseni ja antausivat alammaisineen päivineen
sanoen, ettei ollut ensinkään häpeällistä joutua tappiolle taistelussa
voittamattoman kanssa, ja että ken tahansa saattoi kunnialla alistua
sille, jonka onni oli koroittanut ylemmälle kuin kaikki muut.
Tehtyämme siis tämän saarivaltion verolliseksi meille, josta tosin
valtani laajeni, mutta josta ei kunniani, asukkaiden petturuuden
tähden, juuri suuria voittanut, nostimme me ankkurin ja muutaman päivän
onnellisen ja mieluisen purjehtimisen perästä saavuimme me Metsendoren
rantojen näkyviin. Minä kutsuin nyt kokoon sotaneuvottelun
keskustelemaan mitä olisi parasta, olisiko käydä kimppuun vai laittaa
lähetystön kehoittamaan keisarin hyvän-hyvyydellä antautumaan. Useimmat
pitivät sekä varmimpana että jaloimpana menettelynä, jos ensin
laitettaisiin hänelle lähetystö. Minä määräsin viisi miestä tähän
lähetyskuntaan: yhden Kvaamalaisen, yhden Arktonialaisen, yhden
Alektorianilaisen yhden Tanakialaisen ja yhden Kispussialaisen.
Saapuessansa pääkaupungille kysyi heiltä kaupungin päällikkö keisarin
nimessä:
"Mitä te etsitte? Mikä teidän on tänne nyt tuonut
maahan Metsendorilaisten, synkkien merien poikki?"
Lähetystön etevin mies vastasi:
"Tähdet ei näyttäneet harhaa,
myrsky ei matkaamme johtanut oo, kuvat ei haamuilevatkaan kantaneet
meit' tänne vieraalle rannoille käymään;
Ei, vapaehtoisesti me kulkuamme ohjanneet tänne olemme"
Ja antoi sitte keisarille jätettäväksi näin kuuluvan kirjoituksen:
"Me, Niilo Klim, Auringon lähettiläs,
Kvaaman keisari, Tanakin, Arktonian, ja
Alektorian kuningas, Kispussian suuriruhtinas
ja Kanaliskan herra, lähetämme Metsendoren
keisarille, Miklopolutolle tervehdyksemme!
Me teemme tämän kautta tiettäväksi että koska jumalan muuttamaton ja
horjumaton päätös on että kaikkien maailman keisarikuntien ja
kuningaskuntien pitää alistuman Kvaaman vallalle, ja kun Taivaan
päätökset ovat järkähtämättömiä niin pitää sinunkin valtakuntasi
antautumaan saman kohtalon alaiseksi. Me kehoitamme sinun siis
vapaaehtoisesti noudattamaan tätä auttamatonta välttämättömyyttä ja
varoitamme sinua sodan kautta uhraamasta valtakuntaasi meidän
voittoisille aseillemme. Heti paikalla antautumallasi meille, säästät
sinä paljon viatonta verta ja penseytät omaa kohtaloasi.
Annettu laivastollemme kolmantena päivänä _Rimatti_-kuukautta"
Muutaman päivän kuluttua palasi lähetyskunta pilkallisella ja ylpeällä
vastauksella joka vaikutti että minä heitin kaikki ajatukset
rauhallisesta sopimisesta ja astuin maalle. Asetettuani sotajoukkoni
taisteluasentoon, lähetin minä vakoojia ottamaan selvää vihollisen
puuhista. Nämä joutuivat pian tilaisuuteen ilmoittamaan että vihollinen
sotavoima, jossa oli 60,000 olentoa, tiikereitä, jalopeuroja,
elehvanttia, karhuja ja ahneita petolintuja, oli marssissa meitä
vastaan. Me valitsimme suotuisen aseman ja odotimme niin vihollista,
joka pian näyttäytyikin. Meidän piti juuri tekemän hyökkäyksemme kun
neljä kettua lähestyi meitä vihollisen armeijasta sovintolipun suojasta
keskustelemaan rauhasta ja liitosta joiden kuitenkin muutaman tunnin
kestäneen keskustelun perästä taapimme kanssa täytyi palata takaisin
tyhjin toinen. Me älysimme pian etteivät ne olleet rauhanhierojia, vaan
että heillä ainoasti oli ollut tarkoituksena ottaa selvä voimastamme
ja asennostamme. He tosin puoleksi sanoivat ja koettivat kiertäen saada
meidät luulemaan että he pian aikoivat palata takaisin laajemmilla
valtakirjoilla varustettuina, mutta kun me kohta kettujen lähdettyä
näimme vihollisten joukkojen kiitokulussa lähenevän meitä, ymmärsimme
me, että kaikki toivo rauhallisesta sopimuksesta oli hylättävä, jonka
tähden mekin puoleltamme hyökkäyshalussa töyttäsimme niitä vastaan.
Taistelu kävi molemmin puolin ankaraksi ja tuliseksi; sillä vaikka
meidän pyssymiehemme aluksi saivat aikaan suurtakin häviötä vihollisten
taajoissa riveissä pysyivät elehvantit kuitenkin lujina, huolimatta
luodeistamme, jotka eivät mitäkään vaikuttaneet heidän vahvaan
nahkaansa. Mutta kun meidän tanakammat ampuma-aseemme rupesivat
ryskymään ja kun elehvantit näkivät mikä turmiollinen vaikutus niiden
ryskinällä oli, peljästyivät he, mursivat rivinsä ja hyökkäsivät
pakoon, unhottaen sekä taistelun että kunnian.
Tässä taistelussa kaatui 30,000 metsendorilaista, paitsi 2,000 jotka
otettiin vangiksi. Ne, jotka pääsivät pakoon, vetäytyivät
pääkaupunkiin, mikä oli hyvin varustettu paikka, mutta jonka asukkaita
mitä hurjin pelko tämän johdosta valtasi. Me riensimme täyttämään
voittoamme ja saavuimme kolmantena päivänä pääkaupunkiin, jonka me
oitis piiritimme sekä maan että meren puolelta. Me saimme nyt
ottaa vastaan uuden lähettilään joka toi mukanansa hyväksyttävämpiä
rauhanehtoja. Keisari tarjosi minulle tyttärensä kauniin
natu-jalopeuran puolisoksi. Ehdot eivät kuitenkaan olleet mieleeni,
varsinkin mitä avioliittoon tuli, sillä minusta oli sekä uskalluttavata
että häpeällistä hyljätä keisarinnan, jonka minä olin jättänyt kotio
siunattuun tilaan, ja ottaa eläin puolisokseni. Lähettilään täytyi
sentähden palata vastauksetta. Me tähtäsimme tykkimme muureihin ja
vaikka ne olivatkin kivestä ammuimme me kuitenkin sinne tänne
rikkeilmiä niihin. Kun kaupungissa vilisi kaikenlaisia eläimiä, kuului
sieltä mitä hirvittävimmässä sekasorrossa karjumista, mylvimistä,
huutamista, rääkymistä, valittamista ja röhkimistä. Käärmeet liitivät
alas maan kätköihin, ja linnut kiitivät piiritetystä kaupungista
parvittain, turvaansa etsien korkeilla vuorenhuipuilla ja kukkuloilla.
Puut vapisivat niin, että niiden lehdet varisivat maahan, ja
kaksikymmentä hovineiteä, kaikkityyni ruusuja ja lemmikkiä,
peljästyivät heti ensimmäisen tykin laukauksen kuullessaan, niin että
ne yhtäkkiä näivettyivät. Suuria parvia kaikenlaisia eläimiä harhaili
kuin villityt pitkin kaupunkia ja ympäröivää seutua peloittaen
asukkaita, jotka tunkeusivat kokoon ahtaisin mökkeihin, joissa kuumuus,
yönvalvomiset ja ilman puute pian sai aikaan pelottavia saastuttavia
tauteja. Elehvantit kyllä osoittivat suurinta rohkeutta mutta vihdoin
heitäkin rupesi tykkien huumaava pauke hämmennyttämään ja he pakenivat
laumoittain kaatuvista ja särkyvistä asumuksista.
Vihdoinkin kävi Metsendoren keisari neuvottomaksi, kutsui kokoon
ministerinsä ja puhui heille näin:
"Onneton taistelu on kanssa jumalien luottamusmiesten,
heitä ei konsanaan voita taistelun vimmassa kenkään;
sankarten urheitten kanssa on turha iskuja vaihtaa.
Lausukaat mielenne te, mua neuvokaat hyvästi, te miehet."
Kaikki äänestivät rauhaa minkä jälkeen keisari antausi kaikkine
mainensa, niin että minä yhtenä päivänä valloitin ja lannistin
valtani alle koko tämän laajan keisarikunnan ja noin kymmenen muuta
kuningaskuntaa ja ruhtinaskuntaa, sillä kaikki aluskuninkaat ja
kenraalikuvernöörit noudattivat keisarin esimerkkiä ja kilvoin
riensivät antautumaan, ikäänkuin he olisivat tahtoneet koettaa kuka
tämän olisi ensin ehtinyt tehdä.
Voitettuani tämän tavattoman suuren menestyksen panin minä 600
ampumamiestä vartioksi pääkaupunkiin ja annoin viedä keisarin
vangittuna laivastolleni. Koko matkalla minä kohtelin häntä
erinomaisella kohteliaisuudella (ja tultuani kotio Kvaamaan, lahjoitin
minä hänelle kokonaisen maakunnan, josta oli niin paljon tuloja että ne
sangen hyvin vastasivat vangitun ruhtinaan tarpeita.) Me nostimme sitte
ankkurimme ja vetäysimme pitkin metsendorilaista rantaa, matkalla
vaatien takausvankia useimmilta kansakunnilta, jotka ennen olivat
olleet verovelvollisia _Miklopolotu_-keisarille, niin että minä,
uhkaamallani jokaista kaupunkia piirityksellä, ennen pitkää olin
valloittanut koko metsendorialaisen valtakunnan. Useimmista näistä
kansoista olen kertonut matkallani Martiniasta.
Me jätimme vihdoin metsendorialaisen rannan ja ohjasimme tultuamme
suoraan Martiniata kohden, jota valtakuntaa me vihdoin lähestyimme
pitkän purjehtimisen perästä. Ei milloinkaan ennen ollut minkään maan
näky ollut minulle rakkaampi, sillä ajatellessani, että minä nyt
keisarina ja suuren valtiomäärän hallitsijana, palasin sinne, jossa
minä olin tuomittu kaleeriorjaksi, valtasi sydäntäni sanomaton riemu.
Minä olin ensin aikonut oitis antaa itseni ilmi, herättääkseni
Martinialaisissa sitä suurempata pelkoa, mutta muutin päätökseni, kun
minä pidin parhaana valloitetuissa kansoissa pysyttää sitä heidän
vanhaa luuloansa minusta, että minä olin auringon lähettiläs.
Minä en epäillyt että minä pian ja ilman erityistä vaivaa saatoin
hallita Martinialaiset, joiden pelkuruuden minä ennestänsä hyvin
tunsin; sillä kun he luonnostansa olivat lihalliset ja makean elämän
haluisia ja lisäksi olivat tilaisuudessa onnessa ja liiallisuudessa
vetelehtimään sekä saivat käyttää suurta määrää nautintoja, joita maa
ja meri heille tarjosi, olivat he tulleet niiden vallan alaisiksi.
Kokemus opetti minulle kuitenkin, että minun yritykseni ei suinkaan
ollut lapsen leikkiä, sillä laajalle levinneellä kaupallansa olivat he
itsellensä koonneet suunnattomia rikkauksia, että heidän niillä oli
helppo "värvätä" itsellensä sotakelpoisia armeijoita ympärillä
olevista kansoista. Sitä paitsi olivat Martinialaiset joutuneet
laivanrakentamisen taidossa edemmäksi kuin mikään muu maanalainen
kansa, eikä meidän laivojamme hetkiinkään saattanut verrata heidän
laivoihinsa, ei varustuksen eikä nopeakulkuisuuden suhteen. Helppo on
kuvitella minkälaisilta ne laivat näyttivät, jotka häthätää oli
rakentanut filosofian kandidaatti, kuin minäkin, ja minkälaisen tuomion
Hollantilaiset ja Englantilaiset olisivat niistä antaneet. Mutta meidän
kanuunamme, jotka vielä olivat Martinialaisista tuntemattomat,
korvasivat täydellisesti tämän puutteen.
Ennenkun minä rupesin mitäkään sotaisuuksia aloittamaan tätä maata
kohtaan, lähetin minä valtuutettuja neuvoskunnalle tekemään jotenkin
samoja ehtoja, kuin olin ennen Metsendoren keisarille lähettänyt. Mutta
odottaessamme vastausta lähetykseemme, saimme me nähdä hyvin miehitetyn
laivaston, ohjaten kulkuansa täysin purjein suoraan meitä kohden. Me
järjestäysimme äkkipikaa niin hyvin kuin saatoimme, ja teimme kaikki
taistelua varten selväksi. Taistelu tuli raivoisaksi ja molemmin puolin
oteltiin ankarasti. Kanuunien asemesta oli Martinialaisilla eräänlaisia
kanuunia, joilla he heittelivät suunnattoman suuria kiviä, ja saivatkin
niillä aikaan melkoista vahinkoa. Heillä oli sitä paitsi polttajia,
täynnä pikeä, tervaa, tulikiveä ja muita tulenarkoja aineita, joilla he
saivat suurimman meidän laivoistamme sytytetyksi tuleen. Voitto oli
sentähden kauvan kyllä epävarma ja meidän väkemme rupesi jo epäilemään
mitä tehdä, kun vihdoin meidän tykkiemme ankara tuli ja sen johtoinen
huumaava melu rikkoi Martinialaisten rohkeuden ja sai aikaan, että he
päätä pahkain lähtivät satamaan turvaa etsimään. Mitäkään vihollista
laivaa me emme kuitenkaan saaneet käsiimme, kun ne purjehtivat paljon
paremmin kuin meidän aluksemme ja yhtäkkiä olivat kadonneet
näkyvistämme. Tämän ottelun perästä riensimme me astumaan maalle ja
koetimme niin pian kuin suinkin saapua Martinian pääkaupungin
edustalle. Marssiessamme tuli meitä vastaan lähettiläämme, jotka olivat
ylen ylpeästi otetut vastaan ja lähetetyt takaisin tällä vastauksella:
"Kadotkaatte oitis ja viesti tää kuninkaalle viekäät:
Meille, ei hälle, on aavojen merten herraus suotu,
Hallitkohon hän vain ikitunturiansa ja jäitä."
Martinialaiset pitivät itseänsä nimittäin merten hallitsijoina, ja
ottivat sentähden erään, niinkuin he minua kutsuivat, vuorikuninkaan
vaatimukset pilkalla ja ylpeydellä vastaan. Kuitenkin he kaikin voimin
pestasivat joukkoja, ja nostivat sitä paitsi kaikki asekykyiset omat
kansalaisensa sotajoukon riveihin.
Me emme olleet ehtineet monta peninkulmaa eteenpäin ennenkuin meitä
tuli vastaan lukuisa sotajoukko, jossa oli koottuna kansaa
kaikenlaisista kansoista. Tämä vihollisiemme osoittama rohkeus,
sittekun he juuri ennen olivat kärsineet tappion merellä peloitti meitä
vähän; mutta nämä joukot olivat vain kuin sumukuva, joka tuulessa
katoaa, sillä kohta ensi laukauksella tykeistämme hajousivat he hurjaan
pakoon. Me seurasimme heitä ihan heidän kantapäissänsä ja teimme heidän
riveissänsä suuren verisurman. Siitä suuresta peruukkamäärästä, joita
jälkeenpäin kokosimme saatoimme nähdä kuinka monta henkeä oli kaatunut;
niitä oli 500:n paikoilla. Minun poissa ollessani olivat he muuttaneet
peruukkojen muodon, joita minä nyt näin kolmattakymmentä eri laatua
mikä kelpaa todistukseksi siitä, mihin äärettömään määrään tämä nerokas
kansa kykenee keksintöä uudistamaan ja muodostamaan.
Tämän taistelun taikka oikeammin tappion perästä me heti asetuimme
pääkaupunkiin kalpaa paljastamatta, sillä kun kaikki oli valmistettuna
rynnäkköä varten ja tykit asetetut sopiville paikoille, saapui korkea
neuvoskunta nöyrästi pääkortteeriin ja jätti meille pääkaupungin ja
myös koko valtakunnan. Rauha tehtiin sentähden heti, ja me teimme
juhlallisen tulomme tuohon loistavaan kaupunkiin. Kun me olimme tulleet
kaupungin portista sisälle, emme saattaneet nähdä hiukkaistakaan tuosta
levottomuudesta ja peljästyksestä, joka muuten on niin tavallinen
valloitetuissa kaupungeissa; levollinen synkkä tuska näytti siihen
määrään vallanneen kaikkia, etteivät he tietäneet mihin heidän piti
ryhtymän, vaan seisoivat joko neuvottomina keskustellen toistensa
kanssa, taikka juoksentelivat pitkin taloissa ikään kuin omistaaksensa
kaikelle viimeisen hyvästijättökatseen. Mutta minä säästin kaupunkia,
ja murhe muuttui silloin pian iloksi. Minä annoin viedä itseni valtion
rahastoon, enkä saattanut välttää hämmästymistä niin tavatonta
rikkautta nähdessäni. Suuren osan siitä, mitä siellä löytyi, annoin
minä jakaa sotilasteni kesken ja loput saapuivat omaan kukkarooni.
Seuraava huoleni oli panna kaupunkiin vartioväki ja ottaa
takausvangeiksi muutamia kaupungin hallitusmiehistä ja viedä ne
laivastolle. Näiden vankien joukossa oli myös presidentti ja hänen
puolisonsa, joka viimeksimainittu oli valhetellut minulle rikoksen,
mistä sitte olin tuomion saanut. Kuitenkaan en minä kostanut hänelle
tätä hänen tekoansa, kun pidin sopimattomana hallitsijalle ruveta
kostamaan semmoisia vääryyksiä, joita oli kantotuolin kantajalle tehty.
Kun nyt Martinialaiset olivat valloitetut, päätin antaa saman kohtalon
kohdata lähinnä asuviakin kansakuntia, mutta valmistaessani tätä retkeä
saapui minulle lähetystöjä neljästä kuningaskunnasta, jotka
ehdollisesti alistuivat minun vallalleni. Minä hallitsin nyt niin
montaa maata, että tuskin huolin nähdä vaivaa ruveta kyselemään niiden
nimiä, vaan tyydyin siihen, että kutsuin niitä kaikkia yhteisellä
nimellä:
"Martinialaiset valtakunnat".
VIIDESTOISTA LUKU
Klim saa kokea onnen vaiheita.