muutamia merenimpiä, jotka tavan takaa päästivät suustansa kamalia
valitushuutoja. Merimiehet peljästyivät siitä suuresti, koska he
kokemuksesta tiesivät että nämä surulliset huudot ennustivat pahaa
ilmaa ja haaksirikkoa. Me riensimme siis korjaamaan kaikki isommat
purjeet ja jokaiselle annettiin määrätty paikkansa. Tuskin oli tämä
varokeino tehty niin jo levisi taivaalle synkkiä pilviä, ja meri rupesi
hyrskymään mahtavassa myrskyssä, jonka vertaista ei perämies sanonut
milloinkaan ennen nähneensä, vaikka hän enemmän kuin viisikymmentä
vuotta oli purjehtinut näillä vesillä. Kansilasti killui vedellä,
osaksi laivaan hyökkäävien ranta-aaltojen, osaksi myös ankaran sateen
tähden, jota salamoiden säetessä ja ukkosen jyristessä ikäänkuin
kaatamalla tulvasi maahan. Näytti siltä kuin olisivat luonnonvoimat
vannoneet meistä lopun tekevänsä. Laivaa heitteli sinne tänne.
Myrskypilvet tekivät ilman melkein pimeäksi, öiset sumut ryöstivät
taivaan valon; salamat iskivät repeävistä pilvistä; suunta hukkui ja
nyt me todella ainoasti harhailimme valkeaharhaisilla mustilla
aalloilla.
Vihdoin katkesi suurmasto, ja vähitellen tämän jälkeen muutkin. Kaiken
inhimillisen arvion mukaan kuljimme me kohden varmaa kuoloa; yksi huusi
vaimoa ja lapsia, toinen heimolaisiansa ja ystäviänsä, koko laiva
kaikui pelkistä sydäntä särkevistä valitushuudoista. Perämies koetti,
vaikka hän itse oli menettänyt kaiken toivonsa, rauhoittaa ja lohduttaa
toisia ja käski heidän herjetä hyödyttömästä huokailemisesta ja
valituksestansa. Mutta hänen juuri puhuessaan hyökkäsi tavaton aalto
laivan ylitse ja nieli hänen kamalaan kitaansa sekä vei hänen mukaansa
meren syvyyteen; me näimme kaiken tämän mutta voimatta hänelle tarjota
vähintäkään apua. Sama kohtalo tuli kolmen muun miehen, nimittäin
varahoitajamme ja kahden merimiehen osaksi. Minä olin ainoa, joka
kärsivällisyydellä kestin kohtaloni, sillä minä olin väsynyt elämään
enkä ensinkään toivonut takaisin Martiniaan, jossa olin kadottanut sekä
kunnian että vapauden ja siis kuuluin niihin, joilla ei ollut mitäkään
pahempaa peljättävänä: köyhyyttä, kuolemaa taikka orjuutta. Katteinia
kävi minun enimmän sääliksi, sillä koko matkalla oli hän osoittanut
minulle mitä suurinta hyväntahtoisuutta; minä koetin sentähden mitä
valtavimmilla lohduilla kehoittaa häntä rohkeuteen, mutta kaikki
kaunopuheliaisuuteni oli turha; hän yhä huokasi ja itki kuin nainen
kunnes tavattoman iso hyökkölaine hänenkin tempasi mereen. Myrsky yltyi
eikä kukaan enään huolinut mitäkään laivasta. Ilman mastoja, ilman
peräsintä, ilman viljoja ja airoja oli laiva kokonansa tuulen ja
aaltojen heittopallona, ja tätä tilaa kesti kolme vuorokautta, millä
ajalla me suuresti kärsimme nälän ja tuskan tähden. Joskus näytti
taivas vähän tahtovan seljetä, mutta myrsky oli yhä edelleen ankara.
Vihdoin syttyi pieni toivon kipinä, kun me kaukana taivaanrannalla
näimme vuorisen maan, ja kun tuuli aina vielä kävi sinne päin oli
meillä täysi syy toivoa pian sinne pääsevämme. Tosin ei ollut juuri
ajattelemista että me pääsisimme maalle ilman haaksirikkoa, mutta
mahdollista oli myös että ainakin jonkun meistä, jos kohta ei
kaikkienkaan, onnistuu laivan sirpaleilla saapua maalle. Mutta, juuri
keskusteltuamme tästä toivosta, hyökkäsi laiva eräälle salakarille
semmoisella vauhdilla, että se halkesi ja kohta jälkeen meni
pirstaleille. Tänä hädän hetkenä minä heittäydyin eräälle plantulle
huolimatta kovanonnen tovereistani, sillä minä en ajatellutkaan muuta
kuin omaa pelastustani, enkä vielä tänä hetkenä tiedä mitä heistä on
tullut. Luultavata on että kaikki hukkuivat, koska minä en ole kuullut
puhuttavan että ketäkään niistä olisi maalla nähty. Tulvavirta ja
rajuina kiitävät aallot veivät minun yhä lähemmäksi rantaa, mikä oli
minun onneani, sillä jos minun olisi tarvinnut kauvemmin olla
silloisessa tilassani olisin minä epäilemättä joutunut tappiolle
taistelussani nälkää ja menehtymystä vastaan. Pian onnistui minun
päästä tuulen alle erään niemekkeen suojaan; siellä oli vesi jotenkin
tyynnettä ja tänne minä vain heikommin kuulin liikutetun meren kohinan.
Maa, jonka näin edessäni oli täynnä vuoria (nuo lukemattomat
vuorenhuiput, nuo valtavat vuoriseljänteet ja kiertelevät harjut, jotka
täällä käyvät moneen eri suuntaan ristiin rauhaan, herättävät täällä
moniäänisen kauniin kaiun). Kun näin olevani jotenkin lähellä rantaa
rupesin huutamaan täyttä kurkkua siinä toivossa että asukkaat
kuulisivat hätähuutoani ja tulisivat apuihini. Aluksi huutelin turhaan,
mutta pian kuulin ääniä rannasta, näin kansaa juoksevan rantaan,
hyppäävän veneesen ja nopeasti lähestyvän minua. Vene näytti oksista
palmikoitulta, joka selvään osoitti ettei tämä kansa ollut erittäin
etevällä kannalla. Mutta soutavien näky oli kuitenkin minulle syynä
sydämelliseen iloon, sillä niillä oli täydellisesti ihmisellinen muoto
ja ruumis, ja ne olivat siis ainoat ihmiset, joita minä tapasin
maanalaisella matkallani. Mustalla parrallansa ja kiharaisilla
hiuksillansa muistuttivat ne niistä meidän maailmassamme, jotka asuvat
kuumissa ilmanaloissa; pitkiä ja vaaleita hiuksia pitävät he
muotopuolisina. He saapuivat vihdoin sille plantulle, jolla minä
keijuin vedenpinnalla; minä ojensin rukoilevasti käteni heitä kohden ja
he nostivat minun alukseltani ja laskivat minun veneensä pohjaan. He
antoivat minulle vähän syömistä ja juomista, joka tosin oli halpaa ja
huonosti laitettua, mutta kolme vuorokautta kamppailtuani nälkää ja
janoa vastaan, oli se riittävätä antamaan minulle yhtäkkiä uusia
voimia.
KAHDESTOISTA LUKU
Tekijän tulo Kvaamaan.
Iso joukko ihmisiä oli tällä ajalla ehtinyt kokoontua kaikilta
tahoilta. He vaativat minun alinomaa puhumaan, mutta kun en minä
osannut heidän kieltänsä en minä saattanut saada itseäni ymmärretyksi.
Sana jota he usein huusivat oli _tank tank_; ja kun tämä vähän hajahti
saksan tai englannin kieleltä, vastasin ensin näillä kielillä, sitte
tanskan ja vihdoin latinan kielellä; mutta päätänsä ravistamalla he
osoittivat etteivät en ensinkään tunteneet näitä kieliä. Lopuksi minä
koetin saada ajatustani heille selväksi maanalaisilla kielillä,
nimittäin natsaarilaisella ja martinialaisella, mutta kaikki oli yhtä
turhaa. Tästä saatoin ymmärtää ettei tämä kansa ollut erittäin
seurahaluista ja ettei se ollut minkäänlaisessa yhteydessä muiden
maanalaisten kansain kanssa, niin että kaiken mukaan mitä nyt saatoin
käsittää, ei ollut mahdollista välttää tuota kovaa koulunkäymistä
pikkulapsien tapaan, jos minä mielin elää tässä maassa.
Sittenkun me hyvät hetket olimme keskustelleet toisiamme ymmärtämättä,
veivät maan asukkaat minun pieneen, pajunoksista palmikoittuun majaan,
josta puuttui sekä penkkiä että pöytiä; ihmiset istuivat laattialla
syödessään ja vuoteitten asemasta levittivät he olkia laattialle ja
lepäsivät siinä sekasin hyvässä sovussa. Tämä ihmetytti minua sitä
enemmän kun maalla oli hyvää jykevää metsää runsaasti. Heidän ainoana
ravintoaineenansa oli maito, juusto, ohranen leipä ja liha, jota he
paistoivat hiilillä, he kun olivat peräti taitamattomia
ruoanlaittamisessa; sanalla sanoen he elivät melkein kuin ensimmäiset
ihmiset, jotka eivät tunteneet tapoja eikä siveyden lakia, eivät
tajunneet asettaa härkää auran eteen, eivät ymmärtäneet säästää ja
koota omaisuutta; he elivät vain puiden hedelmistä sekä kalastuksen ja
metsästyksen tuotteista.
Täällä minä nyt elin raakaa elämätä, kunnes olin ehtinyt niin paljon
oppia maan kieltä että minä saatoin vaihtaa ajatuksia asukkaiden kanssa
ja olla heille avuksi heidän taitamattomuudessansa. Yksinkertaisimmat
elämän säännöt, joita heille määräsin, saivat jumalallisten käskyjen
maineen. Minusta laajalle levinneen maineen vietteleminä tulvasi
luokseni kansaa kaikilta tahoilta, ikäänkuin suuren taivaan laittaman
lähettilään luo. Minä sain kuulla, että minun tulostani lukien tehtiin
uusi ajanlasku. Tämä tieto oli minulle sitä tervetulleempi ja rakkaampi
kun minua Natsaarilla oli pilkattu vilkkauteni ja Martiniassa
vitkallisen käsityskykyni tähden. Nyt minä älysin tuon vanhan
sananlaskun totuuden että sokeitten joukossa hallitsee yksisilmäinen,
sillä minä olin tullut maahan, jossa minä sangen ulkopuolisella opilla
ja muutenkin ilman varoja ja keinoja, saatoin tehdä itseni kuuluisaksi
ja kohota mitä korkeimpiin arvoihin. Hyvä tilaisuus tutkimaan mihin
minä kelpasin oli myös tarjona, sillä maa tuotti runsaasti kaikkea
semmoista, joka on ihmisille hyödyksi ja huviksi; monta lajia
hyödyllisiä hedelmiä kasvaa täällä villinä, ja jos ihminen vain viitsii
kylvää niin kyllä hän saa hyvän elon korjata. Asukkaat eivät ole juuri
tahdottomia oppimaan taikka järjen puutteessa; mutta kun ei niillä
milloinkaan ole ollut tilaisuutta mitäkään oppimaan elävät he mitä
syvimmässä taitamattomuudessa. Kun minä kerroin heille synnystäni,
kotomaastani, haaksirikosta ja muista tapauksista matkallani, ei siellä
löytynyt ketäkään, joka minua uskoi. He pitivät uskottovampana että
minä olin jokin auringon asukas, joka olin tullut alas heidän
luoksensa, minkätähden he myös yleensä kutsuivat minua _Pikil-Su_, s.o.
Auringon lähettilääksi. He eivät tosin kieltäneet ettei jumalata löydy,
mutta he eivät huolineet koettaa saada tätä tärkeätä totuutta selville
päähänsä; he arvelivat että heille oli varsin kylläksi uskoa niinkuin
heidän esi-isänsä olivat uskoneet, ja tässä ainoassa uskosäännöksessä
oli koko heidän jumaluusoppinsa lausuttuna. Siveysopissa olivat he
ehtineet oppia tämän ainoan säännön: "Älä tee muille, mitä et tahdo
muitten itsellesi tekevän." He eivät tietäneet mistäkään muusta laista
kuin keisarin tahdosta, ja sentähden siellä rangaistiinkin ainoasti
todelliset rikokset, sitä, joka teki itsensä vikapääksi semmoiseen
erhetykseen, jota me kutsumme sivuhypyksi, sitä kaikessa
yksinkertaisuudessa vältettiin, mitä rangaistusta muuten näytti olevan
niin vaikea kärsiä, että moni erhetyksen tehneistä joko vaipui
tunnottomuuteen taikka itse teki itsestänsä lopun. He eivät tietäneet
mitäkään ajanlaskuista vaan tekivät vuosiarvionsa Natsaari-kiertotähden
aikaansaamien auringonpimennysten mukaan, niin että, jos joltakulta
kysyttiin hänen ikäänsä, saatiin vastaukseksi että hän oli elämässään
nähnyt niin ja niin monta auringon pimenemistä. Luonnosta he eivät
tietäneet paljon mitäkään ja sekin vähä minkä he tiesivät oli
täynnä taikaluuloa. He pitivät auringon ympyräisenä kultalevynä ja
Natsaari-tähden suurena juustona. Kun minä kysyin heiltä mistä se tuli
että se toisinaan suureni toisinaan pieneni sain vastaukseksi etteivät
he tietäneet sitä. Heidän omaisuutensa rajoittui enimmäkseen sikoihin,
jotka he varustivat erityisillä merkeillä ja sitte laskivat ulos
metsiin, ja kunkin rikkaus arvattiin hänen omistamansa sikaluvun
mukaan. Semmoisia puita, jotka olivat hedelmättömiä eivätkä kasvaneet
terhoja, oli heillä tapana ruoskia, yksinkertaisuudessansa luullen että
puut ainoasti pahuudesta ja kateudesta eivät hedelmiä kantaneet.
Tällä alhaisella sivistyskannalla oli nyt tämä kansa, jonka
ihmistyttämistä taiteen ja tieteen avulla minä ensin kokonansa epäilin;
mutta kun tulin ajatelleeksi että niin raakaa luonnoltansa ei ole
ketäkään ettei hänen mieltänsä saateta jalostuttaa jos hän vain
vakaasti kääntää korvansa opetusta ja neuvoa kohden, panin minä
liikkeelle kaiken ahkeruuteni sivistääkseni näitä raakalaisia ja
sentähden rupesivat he minua pitämään jumalaisena olentona, jonka
viisaudesta he saivat niin korkeita ajatuksia etteivät he luulleet
mitäkään löytyvän, joka minulle olisi ollut mahdotonta. Sentähden he
vaivasivat minua jonninjoutavillakin asioilla. Kun heidän lampaansa
varastettiin tai kuttunsa kuolivat tautiin, kun syksy ei täyttänyt
keväimen toiveita taikka kun he keksivät härkänsä kuolleena auran
edessä, tulivat he mielettömiksi ja juoksivat sydänyönäkin minun
majalleni apua rukoilemaan. Niin tapasin kerran erään talonpojan
polvillansa oven edessä, itkein ja käsiänsä väännellen apuani
rukoilemassa. Kun kysyin häneltä syytä hänen suruunsa valitti hän
puittensa hedelmättömyyttä ja rukoili minulta nöyrästi, että minä
mahdillani vaikuttaisin niihin ja saisin ne hedelmiä kantamaan niinkuin
ennenkin.
Minä sain tietää että koko tätä maata hallitsi eräs hallitsija, joka
tähän aikaa piti pääkaupunkiansa noin kahdeksan päivän matkan päässä
siitä seudusta, jossa minä nyt oleskelin; -- minä sanon: tähän aikaan,
sillä leiripaikka, jos siksi saan hallituspaikkaa kutsua, oli
muutoksellinen eli kiertävä, ja kiinteitten asumuksien asemesta
muodostettiin pääkaupunki teltoista, jotka kuninkaallisen perheen ja
hovikunnan muassa vietiin yhdestä paikasta toiseen valtakunnassa.
Parhaillaan hallitseva ruhtinas oli jo vanha mies nimeltä _Kastia_,
joka meidän kielellämme merkitsee; suuri keisari. Maa ansaitsee kyllä,
suureen alaansa nähden, kutsuttaa keisarikunnaksi, mutta asukkaiden
taitamattomuuden mukaan, jotka eivät ymmärtäneet oikein käyttää
luonnonlahjojansa, sitä halveksittiin ja asukkaat itse joutuivat
alituisten hyökkäysten ja ahdistusten alaisiksi naapurikansoiltansa,
niin, heidän täytyi usein maksaa veroa kansoille, jotka kaikin puolin
olivat heitä paljon heikompia.
Maine nimestäni ja etevistä ominaisuuksistani levisi pian valtakunnan
kaikkiin ääriin. Kansa kysyi minulta neuvoa kaikissa yrityksissänsä,
ikäänkuin minä olisin jokin ennusjumala ollut, ja kun onni ei ollut
heille myönteinen, pitivät he sen minun huolettomuuteni taikka
paheksimisen osoitteena. Niinpä koettivatkin muutamat heistä lepyttää
minun uhreilla. Minä en kuitenkaan huoli tässä ladella sitä paljoutta
tuhmuuksia ja mielettömyyksiä, joihin nämä taitamattomat ihmiset
tekivät itsensä vikapäiksi; ainoasti pari kohtaa tahdon tässä kertoa
kaikkinaisuuden esimerkkinä: Äidiksi tulemaisillansa oleva vaimo uskoi
lujasti ja vakaasti minun vallassani olevan määrätä synnykkinsä tulevan
pojaksi; toinen oli lujana sitä mieltä että minä saatoin tehdä hänen
ijäkkäät vanhempansa nuoriksi jälleen. Tämmöiset ja monet muut
samansuuntaiset viittaukset mahtivoimaan ja täydellisyyteeni kiusasivat
minua alinaikaa ja minun täytyi tavan takaa nuhdella kansaa perin
vakaasti heidän yksinkertaisuutensa tähden, sillä minä rupesin
pelkäämään että heidän liian suuri ajatuksensa minusta lopuksi
muuttuisi jumalalliseen palvelemiseen.
Vihdoin sai myös vanha keisari kuulla puhuttavan, että uljaan
vartaloinen mies puettuna ulkomaalaiseen pukuun oli saapunut
_Kvaama_-maahan; että häntä pidettiin auringon lähettiläänä ja että hän
opettamalla suurinta viisautta, niin, melkein jumalallisia
elämänohjeita, oli osoittanut olevansa enemmän kuin tavallinen
kuolevainen ihminen. Keisari lähetti oitis lähettiläitä luokseni
käskyllä että minun piti laittaman itseni keisarilliseen pääkaupunkiin.
Lähettiläitten lukumäärä ei ollut pienempi kuin kolmekymmentä, kaikki
puettuina tiikerin taljoihin, mikä puku pidettiin suurimpana
koristuksena ja kunnianosoituksena siinä maassa, kun eivät sitä saaneet
käyttää muut kuin ne, jotka olivat sankaruutta osoittaneet sodassa
_Tanakilaisia_ (järjellisiä tiikeriä ja Kvaamalaisten kuolinvihollisia)
vastaan. Siinä pienessä kaupungissa, jossa minä asuin olin minä
itselleni rakennuttanut pienen kaksikerroksisen kivirakennuksen
eurooppalaiseen malliin. Tämä huoneus tuntui lähettiläistä
hämmästyttävältä teolta, johon eivät ihmisen voimat riittäneet, ja mitä
hartaimmalla kunnioituksella astuivat he huoneesen, ikäänkuin se olisi
ollut jokin pyhä paikka, minulle tuomaan keisarin käskyn. He lausuivat:
"Kun suuri keisari _Kasba_, heidän kaikkein armollisin hallitsijansa,
luki syntyänsä _Spynkoksesta_, ei mikään saattanut hänelle olla
mieluisempata kuin tämä auringon lähettiläs, varsinkin kun
tarkoituksena näytti olevan maan hyöty, ja kun oli toivomista, että maa
kokonaisuudessansa, näin taivaallisen opettajan hoidossa, kulkisi
onnellista tulevaisuutta kohden. Hänen majesteettinsa toivoi sentähden
että auringon lähettiläs valitsisi asuntonsa keisarillisen hovin
läheisyydessä, koska hänellä aina pääkaupungissa oli parhaat
tilaisuudet tarjolla käyttääksensä eteviä hyveitänsä ja ihania
lahjojansa."
Minä kiitin alammaisimmasti, ja matkustin lähettilästen kanssa
hallituksen kaupunkiin. He olivat tarvinneet neljätoista päivää
matkaansa tänne, mutta palausmatkaan tarvittiin vain neljä minun
voimieni johdosta; sillä kun minä olin havainnut että maassa löytyi
riittävästi hevosia, ja että nämä, jotka juoksivat villeinä metsässä,
ennen olivat asukkaille rasitukseksi kuin hyödyksi, huomautin minä
heille sitä hyötyä, jota saatettiin näistä jaloista elämistä saada ja
opetin heille miten niitä piti valjastettaman. Muutamat hevoset
kesyttyivät pian, ja lähettiläitten viipyessä minun luona olin minä jo
ehtinyt saada niin monta totutetuksi ratsastamiseen kuin palausmatkalla
tarvittiin. Lähettiläät hämmästyivät hevoset nähdessään ja arvelivat
kauvan uskaltaisivatko he astua niiden selkään, mutta kun he näkivät
sekä minun että muiden pelotta ja vaaratta ratsastavan niillä pitkin
kenttää, ohjaten niitä suitsilla, varustausivat he rohkeudella ja itse
tehtyänsä muutamia kokeita päättivät he tällä tavalla matkustaa, minkä
kautta kotomatka tehtiin kolme kertaa lyhyemmässä ajassa kuin oli
tulomatkaan kulunut. Kun me lähestyimme sitä seutua, missä
keisarillisen hovin piti oleman sijoitettuna saimmekin kuulla että se
oli muuttanut toiseen maakuntaan; meidän täytyi siis palata takasin ja
ottaa toinen suunta.
Tuskin on mahdollista mielessänsä kuvitella, millisellä hämmästyksellä
Kvaamalaiset katselivat meitä, kun me tulomme teimme hevosten seljässä.
Muutamat peljästyivät siihen määrään että tahtoivat paeta kaupungista.
Keisari itse pysyi pelvosta teltassansa eikä uskaltanut tulla esille
ennenkun eräs hänen lähettiläistänsä oli astunut alas hevosensa
seljästä ja selittänyt hänelle koko salaisuuden. Kohta sen jälkeen
vietiin minut monilla kunnioituksen osoituksilla ja suuren seurueen
edellä keisarin telttaan, jossa minä näin hänen istumassa eräällä
matolla koko hovikuntansa keskellä. Kun minä kaikkein alammaisimmasti
olin kiittänyt minulle osoitetusta kunniasta, nousi hänen
majesteettinsa seisaallensa ja kysyi minulta, kuinka auringon
hallitsija, hänen perheensä esi-isä jaksoi. Kun minä pidin parhaana
olla häiritsemättä Kvaamalaisia heidän juurtuneen hairahduksensa
suhteen, vastasin minä "että auringon hallitsija oli lähettänyt minun
tähän maahan hyvillä laeilla jalostuttamaan kansan raakoja tapoja ja
opettamaan Kvaamalaisille semmoisia taiteita ja tieteitä, etteivät he
ainoasti saattaisi voittoisasti vastustaa taistelunhimoisia
naapureitansa, vaan että he lisäksi myös voisivat laajentaa
valtakuntansa rajoja, ja että minä olin saanut toimekseni
tulevaisuudeksi jäämään tänne." Keisari oli hyvillänsä tästä
vastauksesta, antoi oitis tehdä minulle teltan varsin omansa rinnalle,
antoi viisitoista palvelijaa minulle palvelukseen ja osoittausi minulle
enemmän ystävänä kuin päällysherrana.
KOLMASTOISTA LUKU.
Viidennen yksinvallan alku.
Tästä ajasta ruveten minun kaikki pyrkymykseni rajoittuivat tämän maan
uudesta muodostamiseen ja ennen kaikkia nuorison harjoittamiseen
sotataidossa. Ensi työkseni minä käänsin nuorison koko parven työhön ja
uutteruuteen, opetin heille ensin kuinka heidän piti hevosia kesyttämän
ja opettaman, sitte kuinka niitä piti vaunujen edessä ajettaman, ja
tämän jälkeen minä rupesin heille neuvomaan sotatemppuja, nuolien ja
keihäitten heittämistä, väkipuukon taitavata käyttämistä.
Niinkuin juuri sanoin oli ensimmäinen huoleni kesyttää hevosia ja saada
niitä sotatarpeesen kelvollisiksi, siinä toivossa että pelkällä
ratsuväellä saatettaisi naapurikansat pysymään asemillansa. Ankaralla
uutteruudella onnistui minun verrattain lyhyessä ajassa asettaa
keisarin katseskeltavaksi kuusituhatta ratsumiestä. Kun juuri samaan
aikaan Tanakilaiset valmistautuivat uuteen hyökkäykseen siitä hyvästä,
ettei tuota vuotuista veroa, jota he itsellensä vaativat, usean kerran
uudistetun velkomuksen uhaksi, kuulunutkaan tulevaksi, lähdin minä
keisarin käskystä vihollista vastaan tällä uudella ratsuväelläni ja
myös vähemmällä osalla jalkaväkeä. Jalkaväen minä olin varustanut
nuolilla ja heittokeihäillä, jonka kautta heidän oli mahdollista jo
etäämmältä antautua taisteluun, sillä tähän asti oli heillä ainoasti
ollut lyhyeitä iskupuukkoja eli tikaria ja joutuivat sentähden aina
tappiolle kaksintaistelussa näiden villien vihollisien kanssa, jotka
olivat heitä paljon etevämmät ruumiinvoimain puolesta.
Minut nimitettiin heti ylipäälliköksi ja saatuani tiedon siitä, että
Tanakilaiset olivat taisteluasennossa lähellä valtakunnan rajaa, lähdin
minä heti liikkeelle heitä kohtaan. Tanakilaiset hämmästyivät
nähdessään sotajoukon uskaltavan käydä heidän kimppuunsa, ja jäivät
liikkumatta paikallensa; meidän väki sitä vastoin liikkui yhä
eteenpäin, ja niinpian kun he olivat saapuneet nuolenkantomatkalle
vihollisista rupesivat he vihollisten riveihin heittämään nuoliansa ja
keihäitänsä, jotka saivat aikaan suuren hävityksen. Nämä eivät
kuitenkaan menettäneet rohkeuttansa, vaan hyökkäsivät jalkaväkemme
kimppuun mitä suurimmalla raivolla; mutta kun meidän ratsuväki samassa
ryntäsi vihollisen siipiin, murtuivat heidän rivinsä ja he pakenivat
semmoisessa epäjärjestyksessä että tämä ensimmäinen ottelu ratkaisi
koko sotaretken. Vihollinen joutui kokonansa tappiolle ja heidän
päällikkönsä, kaksikymmentä aatelista tiikeriä otettiin vangiksi ja
vietiin riemukulussa Kvaamaan. Tämä loistava voitto herätti sanomatonta
iloa koko valtakunnassa, sillä edellisissä sodissa olivat Kvaamalaiset
melkein aina joutuneet tappiolle ja heidän oli täytynyt kerjätä
itsellensä rauhaa mitä halventavimmilla ehdoilla. Keisari käski että
vangit vanhaan tapaan oitis piti otettaman hengiltä, mutta minä, josta
tämä tapa tuntui ylen raa'alta, neuvoin niitä pitämään vangeudessa,
jonka kautta me saatoimme toivoa Tanakilaisten pysyvän hiljaisuudessa
odottaessaan mitä meidän piti tekemän vangeille; sitä paitsi minä
ilmoitin keisarille aselevon tarpeelliseksi eräitten toisien tuumien
tähden, joita minä aivoin panna toimeen.