kaikki kruununpalvelijat saivat määräyksen huolellisesti valvomaan
sitä, että tätä senaatin päätöstä tarkasti noudatettiin: ettei aatelin
etuoikeutta loukattaisi peruukkojen rajattomalla käyttämisellä, ja
ettei semmoista etevyyttä kaunistuskeinoissa solvaistaisi sillä, että
halvempi kansanluokka sitä saisi käyttää. Tällä kiellolla oli sama
seuraus kuin kaikilla muilla, arvoeroituksen perusteella säädetyillä
liiallisuuskielloilla ja asetuksilla: yleisön himo sitä rikkomaan tuli
sitä suuremmaksi. Kun nyt vähän jokainen oli tähän uuteen kaunistukseen
ihastunut, tuli seuraukseksi, että varalliset osaksi puoltosanoilla
osaksi myös rahallisesta hinnasta hankkivat itsellensä arvonimiä ja
aatelissukuun ylennys-kirjoja, niin että vähässä ajassa oli puoli
kaupunkia aatelissäätyisiä. Ja kun nyt rupesi hakemuksia virtaamaan
maakunnistakin, havaitsi senaatti vihdoin parhaaksi kumota tämän
kiellon ja antaa kenelle tahansa oikeuden käyttää peruukkia, niin että
minulla ennen lähtöäni oli tuo suuri ilo nähdä koko martinialaisen
kansan näyttävän tukkapölkyiltä, ellen sanoisi: pölkkypäiltä, -- niin,
todellakin oli sangen huvittavata nähdä kaikkia näitä marakattia
kummituksen tapaan vaatetettuina mahtavilla kutrinnaisperuukeilla.
Kansakunta kokonaisuudessaan ihastui niin minun keksintööni, että tästä
ajasta ruveten uusi ajanlasku -- peruukka-aikakausi -- alkoi
martinialaisissa aikakirjoissa.
Mutta minä palajan nyt kertomukseen itsestäni. Kiitokseen yltyneenä
ja verhottuna purppuraviittaan kannettiin minut kotio presidentin
kantotuolissa joten saman kantajan, joka äsken oli ollut minun
toverinani, nyt täytyi tehdä virkaa minun hevosenani. Tästä ruveten
minä aina aterioitsin presidentin omassa pöydässä. Tämän onneni
loistavan alun perästä otin minä taas työn käteeni, ja niiden
apumiesten avulla, jotka minulle annettiin, oli minulla pian se
peruukkamäärä valmiina, jonka Neuvoskunta tarvitsi; ja kokonaisen
kuukauden otsani hiessä puuhattuani, hämmästyin eräänä päivänä kun
minulle tuotiin näin kuuluva aateliskirja:
"Katsoen siihen valtiolle miellyttävään ja hyödylliseen keksintöön,
jonka kautta Kakidora, syntynyt Euroopan kaupungissa, on ansainnut koko
martinialaisen kansakunnan kiitollisuuden, olemme me päättäneet
koroittaa hänen aatelissäätyyn, niin että häntä ja kaikkia hänen
jälkeläisiänsä pitää pidettämän ja kunnioitettaman oikeina ja
todellisina aatelismiehinä; ja saavat he nauttia kaikkia niitä
etuisuuksia ja oikeuksia, joita aateli nauttii Martinian valtakunnassa.
Sen ohessa olemme me myös katsoneet hyväksi hänen arvonsa koroitukseksi
antaa hänelle uuden nimen, että häntä tästedes Kakidoran asemesta pitää
kutsuttaman _Kikidoriaksi_. Lopuksi olemme me, pannaksemme hänen
tilaisuuteen kehittämään sitä ulkonaista loistoa, jota hänen uusi
arvonsa vaatii, suoneet hänelle vuotuiseksi eläkkeeksi kaksisataa
_pataria_. Annettu j.n.e j.n.e."
Niin siis muuttuneena halvasta kantajasta aatelismieheksi, elin minä
ajan suuressa kunniassa ja onnessa. Ja kun Martinialaiset rupesivat
huomaamaan, että minä jotakin saatoin presidentillä vaikuttaa,
koettivat kaikki saavuttaa ystävyyttäni ja puoltosanaani; ne kävivät
niin loitos liehakoitsemisessansa, että he omistivat minulle
lukemattomia ylistysrunoja ja lauloivat semmoisia hyviä avujani joista
ei minulla ollut aavistustakaan ennen ollut. Muutamat, vaikka he varsin
hyvin tiesivät minun syntyneeni heille varsin tuntemattomassa
maailmassa, eivät arvelleet tehdä sukutauluani ja selvittää
heimoluetteloani kaukaisimmasta muinoisuudesta asti. Nämä laskut eivät
kuitenkaan olleet suuresti mieleeni, kun en minä saattanut pitää
suuresti kunniallisena tunnustaa marakattia esi-isäkseni. Ja kun
Martinialaisilla on tapana ylistysrunoissa kiitellä ylhäisten häntiä,
jotenkin niinkuin runoilijat meillä laulavat naisten kauneudesta,
kirjoittivat muutamat runoilijat myös, luuletellen siten saavuttavansa
minun suosioni, runoja "minun ihmeen ihanasta hännästäni", vaikkei
minulla semmoista ollutkaan. Sanalla sanoen: heidän orjanlaisuutensa
kävi niin loitos, että eräs mies, jolla oli sangen korkea asema
yhteiskunnassa ja jonka nimeä en huoli paljastaa kunnioituksesta hänen
perhettänsä kohtaan, ei hävennyt tarjota minulle vaimoansa "hyödyksi ja
huviksi", mistä hän palkkioksi pyysi minun puoltosanaani presidentille.
Tämä kelpo käytös ja ryömiminen, tämä inhoittava teeskentelytaito,
jonka vallassa koko kansakunta elää, vaikuttaa että martinialaisia
aikakirjoja tuskin viitsii lukea, kun ne eivät sisällä muuta kuin
joutavia ylistyspuheita ja liehakoitsemisia, vaikka kieli kaikkialla on
kaunista ja miellyttävätä. Niinpä tällä maalla onkin paljon parempia
runoilijoita kuin historiankirjoittajia, ja välttämätöntä on ettei
missäkään saateta tavata pöyhkeilevämpiä runontekijöitä, joka
asianlaita saa selityksen Martinialaisten rikkaasti varustetusta
kuvittelukyvystä.
Terveyteni oli ylipäänsä mitä parhaassa tilassa, jos kohta tuo kuumuus,
minkä alituinen auringonpaiste saa aikaa, minua vähän rasitti. Kerran
tosin sairastin vatsatautia ja äkkinäistä kuumetta, mutta siitä toivuin
pian, ja minun täytyy tunnustaa, että lääkäri, joka minua hoiti,
kiusasi minua paljon enemmän kuin tauti alituisella pakisemisellansa,
joka on tämän kansan tunnusmerkkinä. Kun minä nimittäin tautini tähden
tulin lääkärin tarpeesen, tarjousi eräs lääketieteen tohtori
palveluksekseni, mutta minä en saattanut pidättää nauruani, kun minä
hänen tunsin samaksi henkilöksi, joka hiljan oli partani ajellut.
Kysymykseeni miten hän niin yhtäkkiä oli muuttunut parturista
lääkäriksi, vastasi hän osaavansa ja toimittavansa näitä molempia
toimia. Kun nyt näyttäysin vähän epäilevältä siitä uskaltaisinko uskoa
henkeni näin rikkioppineelle herralle ja kun lausuin sen arvelun että
minä mieluummin olisin itselleni halunnut lääkärin, joka oli yksinomaan
sitä tointa harjoitellut ja sitä tiedettä tutkinut, vakuutti hän ettei
semmoista löytynyt koko kaupungissa. Minulla siis ei ollut muuta neuvoa
kuin antautua hänen hoitoonsa. Hänen ylenmääräinen kiireensä lisäsi yhä
minun ihmettelemistäni, sillä hän oli tuskin ehtinyt lääkelipun
kirjoittaa ennenkun hän riensi matkaansa sanoen, ettei hänellä muiden
kiireiden tehtävien tähden ollut aikaa kauvemmin viipyä minun luonani;
hänen täytyi nimittäin juuri nyt pitää varalla tointansa eräässä
alaoikeudessa, jossa hän oli pöytäkirjurina. Tämä epäkohta, että
monella asukkaista oli samalla kertaa "monta rautaa tulessa" oli varsin
yleinen Martiniassa, jossa ei kukaan epäile ottaa tehdäksensä koko
joukkoa eri toimia laatunsa puolesta erilaisiakin. Tämä itseensä
luottamus tulee oikeastansa tuosta tottumuksesta, jolla hutiloitsevat
käsistänsä yhden toimen toisensa perästä. Mutta ylen monista virheistä
ja erhetyksistä, joita he tässä tekevät, opin minä käsittämään, että
tuollaiset loistavat nerot ovat valtiossa enemmän ulkonaiseksi
koristukseksi kuin todelliseksi hyödyksi.
Oleskeltuani kaksi vuotta tässä maassa, ensin kantotuolinkantajana ja
sitte aatelismiehenä, satuin odottamattomaan seikkaan joka oli vähältä
työntää minut onnettomuuteen. Minä olin tähän saakka aina ollut
tervetullut Hänen Ylhäisyytensä perheesen, ja varsinkin osoitti minulle
Hänen Armonsa presidentin rouva semmoista hyväntahtoisuutta, että minä
ehdottomasti sain ensi sijan hänen ystäväpiirissänsä. Hän oli usein
suvainnut viettää aikaansa kahden kesken minun kanssani, ja vaikka
häntä nähtävästi minun seurani miellytti, lausui hän aina ajatuksensa
niin kainosti etten saattanut ajatella muuta kuin että hänen
suosionosoituksillansa oli mitä viattomin tarkoitus. Eipä milloinkaan
pälkähtänyt päähäni että hänen ystävällisyytensä peitti saastaista
himoa, varsinkin kun hänellä oli verrattoman hyvä maine marakattien
joukossa niin hyvien avujensa kuin vanhan sukunsa tähden. Mutta jonkun
ajan kuluttua rupesin minä, yhdestä ja toisesta omituisesta sanelmasta
hänen puheessaan, epäilemään hänen tuumiansa ja tämä epäilykseni
lisääntyi yhä kun minä havaitsin että hän usein punehtui, huokasi ja
ilman nähtävätä syytä puhkesi itkuun. Vihdoin putosi peite kokonansa
silmiltäni, kun muuan palvelustytöistä jätti minulle tämän sisältöisen
kirjeen:
"Kaikkein herttaisin Kikidoria!
Ylhäinen yhteiskunnallinen asemani ja tuo arkuus, joka meidän
sukupuolellemme on mukasyntyinen, ovat kauvan hillinneet sitä
lemmenliekkiä, joka kytee sydämessäni ja on estänyt sen puhkeamasta
ilmituleen. Mutta nyt tunnustan itseni voitetuksi, enkä voi kauvemmin
vastustaa rakkauden loihtivata voimaa. Säälikää sentähden minua kun nyt
paljastan rakkauteni, jonka kuluttavata tulta minä en enään saata
hillitä.
_Petarnusa_."
Minä en saata selittää kuinka omituisen tunnon tämä teki mieleeni, tämä
odottamaton rakkauden tunnustus. Mutta kun minä pidin parempana
antautua raivoavan naisen kostolle kuin tehdä syntiä luonnon
järjestystä vastaan harjoittamalla rikollista yhteyttä olennon kanssa,
joka ei ollut minun heimoani, vastasin minä jotenkin seuraavaan tapaan:
"Armollinen Rouva!
Tuo alituinen suosio jota Hänen Ylhäisyytensä herra presidentti on
minulle osoittanut, nuo monet hyvät teot, joita hän varsin ansiottani
on minuun tuhlannut, tuo siveellinen mahdottomuus täyttää Teidän
pyyntöänne ynnä monet muut syyt, joita tässä ei sovi luetella,
velvoittavat minun mieluummin kestämään armollisen Rouvan vihan kuin
osoittautumaan suostuvaisena asiassa, joka tekisi minun
kiittämättömimmäksi ja katalimmaksi kaikista kaksijalkaisista
olennoista. Mitä minulle tarjotaan on minusta katkerampata kuin kuolema
ja tuottaisi lisäksi häpeätä eräälle maan kuuluisimmista perheistä.
Minä vakuutan siis, kaiken pyhyyden nimessä, että Teidän toivomuksenne
ei minusta löydä täytäntöänsä, kuinka halullinen olenkin muuten
osoittamaan intoisuuttani olemaan Teille palvelukseksi.
_Kikidoria_."
Minä suljin kirjeen ja lähetin sen palvelustytöllä. Vaikutus tulikin
juuri semmoiseksi, jota olin odottanut; hänen rakkautensa muuttui
katkerimmaksi vihaksi. Kuitenkin hän viivytti vihaansa siksi kun hän
oli saanut takaisin minulle kirjoittamansa rakkauden kirjeen. Tämän
hänelle onnistuttua, palkkasi hän muutaman henkilön, jotka todistivat
että minä presidentin poissaollessa olin tahtonut väkivallata hänen.
Tämän näytelmän toimitti hän niin taitavasti, ettei presidentti
saattanut epäillä hänen puheensa totuutta, vaan panetti minun heti
vankeuteen. Minä en keksinyt muuta keinoa päästäkseni tästä
epätoivoisesta tilasta, kuin ottaa syykseni tuo valheteltu rikos ja
rukoilla presidentiltä armoa. Täten toivoin lieventäväni hänen vihaansa
taikka ainakin hankkia itselleni helpotusta rangaistuksessani sillä
minusta näytti liian mielettömältä antautua riitaan mahtavimman suvun
kanssa maassa, jossa ei oteta lukuun itse asiansuhteita vaan ainoasti
henkilön arvoaste. Minä en sentähden koettanut itseäni puolustaa, vaan
anoin nöyrästi kyynelten virratessa, en vapaaksi pääsemistä
rangaistuksestani vaan että se tehtäisiin niin helpoksi kuin
mahdollista.
Tällä tavalla tunnustaen itseni syypääksi rikokseen, josta
en milloinkaan ollut untakaan nähnyt, sain armon ja pääsin
hengenrangaistuksesta, mutta tuomittiin lopuksi päiviäni vankeudessa
pidettäväksi. Aateliskirjani otettiin minulta pois ja pyöveli repi sen
rikki, ja minut vietiin muiden ojien kanssa eräälle valtion laivalle,
joka oli valmiina lähtemään _Metsendoreen_ eli _Kummitusten maihin_,
joka matka tavallisesti tehdään vuosittain _Nadiri_-kuukauden ajalla ja
jonka tarkoituksena on vaihtaa itsellensä semmoisia tavaroita mitä ei
Martinia itse tuota. Metsendorilaiseen kauppa-liittokuntaan kuuluu
kauppiaita, niin aatelisia kuin aatelittomia, jotka, laivain palattua,
jakavat tavarat keskenänsä niiden osakkeiden mukaan joita kullakin
heistä on. Laivoja liikutetaan osaksi purjeilla, osaksi airoilla,
joista jokaista airoa hoitaa kaksi orjaa, ja minä sain nyt tuomion
tällä matkalla olla soutajana.
Minun mielentilaani on helppo kuvitella, varsinkin kun en minä
milläkään rikoksella ollut tehnyt itseäni vikapääksi tämmöiseen
orjatyöhön ja rikollisten kanssa yhdessä olemiseen. Martinialaisilla
oli, aina heidän persoonallisten tunteittensa mukaan minua kohtaan,
ylen erilaisia mielipiteitä siitä mitä oli tapahtunut. Muutamia tosin
löytyi, jotka uskoivat minun tämän rangaistuksen ansainneeksi, mutta
kun he näkivät millä kovuudella minua kohdeltiin osoittivat he sääliä
minulle, vaikka rikokseni olikin suuri; toisten mielestä olisi pitänyt
muistettaman mitä minä olin maalle tehnyt ja sen mukaan minulle
annettaman penseämpi tuomio. Kunnollisimmat marakateista jupisivat
keskenänsä että minua oli väärin syytetty, mutta kukaan ei uskaltanut
minua julkisesti puolustaa peljäten minun mahtavia vihollisiani. Minun
täytyi siis tyytyä kohtalooni ja kärsiväisyydellä sitä kantaa. Parhaana
lohdutuksenani oli oltava matka, sillä minä olin ylen utelias ja odotin
saavani nähdä monia ihmeellisiä asioita, vaikken uskonutkaan kaikkia
kulussa olevia merimiesvalheita tästä maasta, enkä saanut päähäni että
niin paljon ja niin suuria ihmeitä saattoi maailmasta löytyä. Monta
metsendorilaisen kauppa-liittokunnan palveluksessa olevata tulkkia oli
matkalla mukana sopimassa tehtävistä kaupoista, myynnistä ja ostoista.
YHDESTOISTA LUKU.
Matka Kummitusten maihin.
[Tässä luvussa on tekijän tarkoitus varmaankin ollut rangaista ja
pilkata sitä kummallisien kertomusten tapaa, jota eräät matkailijat
noudattavat, enemmän ennen kuin nyt, jolloin on helpompi punnita heidän
kuvitustuotteitansa. Kustant. muist.]
Ennenkun alan kertomukseni tästä matkasta, pyydän minä kaikkia ankaria
arvostelijoita etteivät he liiaksi rypistä nenäänsä taikka suurenna
silmiänsä kuullessansa puhuttavan semmoisesta minkä he havaitsevat
olevan luontoa vastaan taikka olevan kaikesta uskottavaisuudesta
loitolla. Mitä minä rupean kertomaan tuntukoon kuinka uskottamattomalta
tahansa, on kuitenkin alusta loppuun saakka tosia seikkoja, joita omin
silmini olen katsellut. Raa'at ja taitamattomat henkilöt, jotka eivät
milloinkaan ole panneet jalkaansa omaa kotoseutuansa ulommalle, pitävät
kaiken semmoisen satuna, mihin he eivät lapsuudestansa ole tottuneet;
mutta oppineet ihmiset, varsinkin semmoiset, jotka ovat tutkineet
luontoa ja omasta kokemuksestansa tietävät jotakin luonnon
hedelmällisyydestä vaihtelevien heimojen puolesta, antavat kainoja
tuomioita asioista, joita heille kerrotaan. Kukapa ihmettelee
nähdessään Alpeilla jänteviä kauloja taikka Meroéssa rintoja, jotka
ovat suurten rintalasten kokoisia; sanokaahan kuka ihmettelee
Germaanilaisten sinisen tummia silmiä nähdessään, katsellessaan heidän
pellavankarvaisia hiuksiansa, joita vahan avulla saadaan tapinkierun
tapaisiin suortuviin. Todella ei kukaan! Luonto on heissä semmoinen.
Trakialaisten lintuja vastaan, jotka liitävät ilmassa myrskyn
puuskaista vauhtia, hyökkää uljaasti kääpiöläis-soturi, varustettuna
pienennäpsillä aseilla; pian hän kuitenkin häviää taistelussa, ja oitis
hän katoaa saaliinhimoisen haukan koukerretussa kynsessä ilman kautta
näkymättömiin. Siellä, missä alinomaa nähdään näitä samoja kohtauksia,
ei kukaan suutansa hymyyn vedä, kun ei koko sotajoukossa ole
ainoatakaan, joka mitaltansa olisi jalkaa pidempi. -- Ennen maailmassa
oli Skytiassa löytynyt, miten kerrotaan, ihmisiä, joilla oli yksi silmä
keskellä otsaa ja joita kutsuttiin _arimaspeiksi_; toisilla samassa
seudussa oli jalka allansa takaperin. Albaniassa syntyy ihmisiä, joilla
jo lapsuudestansa on harmaat hiukset. Sauromatit söivät vain joka
toinen päivä ja paastosivat joka toisena. Afrikassa kerrottiin löytyvän
eräitä heimoja jotka osasivat ihmisiä noitua. Eräillä henkilöillä
Illyriassa oli kaksi silmämunaa kummassakin silmässä, ja he saattoivat
tappaa vihollisensa ainoasti katsomalla heitä. Hindostanin nuorissa on
tavattu ihmisiä koiran päällä varustettuina, jotka haukkuivat, ja
toisia, joilla oli kaksi silmää seljässänsä. Etäimmällä Intiassa on
tavattu muutamia joiden ruumiit olivat karvaisia ja varustettuina
höyhenillä niinkuin linnut; niiden sanottiin elävän ilman ruoatta
ainoasti kukkaisten lemusta. Kukapa uskoisi kaikkea tätä ja vielä
paljoa muuta lisäksi, ellei Plinius, luotettava kirjailija, olisi
pyhästi ja juhlallisesti vakuuttanut nähneensä kaikkea tätä omin
silminsä. Niinpä, kukapa olisi uskonut maan onteloksi ja että
sen sisuudessa kierteli aurinko ja kiertotähtiä, ellen minä
persoonallisesti olisi vakuuttautunut tämän totuudesta. Kukapa olisi
osannut aavistaakaan että siellä löytyi maita, joissa eläviä puita
asui, ellei kokemus tässäkin tapauksessa olisi kaikkia epäilystä
poistanut. Kuitenkaan ei minulla ole ensinkään halua ruveta torailemaan
jonkun kanssa hänen epäilyksensä tähden, sillä minä tunnustan että minä
omasta puolestani, ennenkuin tälle retkelle jouduin, suuresti epäilin
että laivurit ja merimiehet vain huvittelivat itseänsä ja muita
tekemällä ja tarjoamalla satuja ja imettäjäin juttuja.
Eräänä päivänä _Nadiri_-kuukauden alkupuolella nousimme me laivalle, ja
alkumatkalla oli meillä onneksemme hyvä myötäinen tuuli, niin että
meillä, soutajilla, ei ollut mitäkään valitettavana. Neljäntenä päivänä
hälventyi tuuli, purjeet riippuivat löyhinä, ja nyt oli airoihin
tarttuminen. Kun katteini näki minun kärsivän tästä työstä, antoi hän
minun joskus vähän hengähtää, ja lopuksi hän kokonansa vapautti minun
tästä orjantyöstä. Minä en tiedä miksi hän osoitti tämmöistä
ystävällisyyttä minulle; ehkä hän katsoi minun kärsivän viattomasti
kovaa kohtaloani, ehkä hän myös katsoi minun ansainneen parempata
kohtaloa mullistuksen tehneen peruukka-keksintöni johdosta. Hänellä oli
omiksi varoiksensa mukanansa kolme peruukkaa, jotka hän antoi minun
suortuoittaa ja muuten pitää hyvässä kunnossa, niin että minä
soutajasta äkkipikaa muutuin parturiksi. Katteinin hyväntahtoisuus
ulottui niin loitos, että hän, aina kun johonkuhun satamaan saavuttiin,
salli minun päästä niiden joukkoon, jotka päästettiin maalla käymään,
jonka kautta minä pääsin tilaisuuteen uteliaisuuttani tyydyttämään.
Aluksi ei meille mitäkään mainitsemista ansaitsevata tapahtunut, mutta
me olimme tuskin kadottaneet maan näkyvistämme, ennenkun näimme kamalia
näkyjä nousevan synkästä merensyvyydestä. Ne olivat Sireeniä eli
merenimpiä taikka aallottaria, jotka, kun tuuli hälveni ja aallot
asettuivat, uivat laivan luo ja pyysivät almuja.
Jokainen, vyötäisille mitä ihanin neito, ol' musta
Ja suomuinen ihan niinkuin valaan rumimman häntä.
Heidän kielensä oli koko lailla martinialaisen kielen kaltaista, joten
muutamat merimiehistä hyvästi saattoivat tehdä tulkin virkaa. Kun minä
lahjoitin eräälle heistä kappaleen lihaa, jota hän minulta anoi,
tirkisti hän minuun ja huudahti:
"Sankari kohta sa oot, näiden kaikkien valtojen herra!"
Minä nauroin tälle ennustukselle ikäänkuin tyhjälle liehakoitsemiselle,
mutta laivaväki vannoi että meren impien ennustukset melkein aina
käyvät toteen. Kahdeksan päivän purjehtimisen perästä tuli vihdoinkin
näkyviin maa, jonka merimiehet nimittivät _Pikardaniaksi_. Satamaan
saapuessamme tuli harakka lentäen meitä kohden ja jälkeenpäin sain
kuulla että tämä oli itse päätullitarkastaja, siis sangen ylhäinen
virkamies. Minä saatoin tuskin pysyä hengissä tavattoman naurunhaluni
tähden, kun kuulin, että harakalla oli niin tärkeä virka ja kun sain
nähdä erään raha-asiain ministerin pilviä kohden kohoutuvan ja nopeilla
siipein iskuilla keijuttavan ylhäistä ruumistansa ilmassa.
Tullitarkastajan muodosta arvelin että alemmat tullipalvelijat olivat
kärpäsiä.
Kierrettyänsä ilmassa laivamme kolme kertaa, kävi se maalla, mutta tuli
heti takasin seurassansa kolme pienempää harakkaa, jotka kaikki
asettuivat laivan etukokkaan. Minä olin vähällä naurusta haljeta
nähdessäni erään meidän tulkeistamme syvästi kumartaen lähestyvän näitä
ja rupeavan niiden kanssa puhetta pitämään. Heidän asiansa oli
tavallisuuden mukaan katsoa oliko meillä kiellettyjä tavaroita,
varsinkin erästä _Slaki_-nimistä kasvia. Tätä yrttiä nuuskiessaan on
niillä tapana kavuta kaikissa nurkissa ja loukeroissa sekä tarkasti
tutkia jokaista pakettia, kääröä ja kätköä, sillä tämän kasvin maahan
tuominen on mitä ankarimmasti kielletty. Syynä siihen on se, että
asukkailla on tapana vaihtaa itsellensä tämä kasvi muita, paljon
kalliimpia vastaan, josta seuraukseksi tulee, että maan omat yrtit,
jotka sangen hyvin saattavat tehdä saman hyödyn, halventuvat
hinta-arvossa. Pikardanialaiset ovat tässä kohden Eurooppalaisten
kaltaisia, jotka myöskin kiihkolla himoitsevat yhtä ja toista kun se
vain tuodaan kaukaisista maista ja kun se vain on kasvanut etäisessä
maanosassa.
Sittekun päätulliherra kauvan kyllä oli jutellut meidän tulkkimme
kanssa, meni hän alas tavara-ruumaan, seurassaan toiset harakat. Kun
hän taas tuli näkyviin, näytti hän ankaran korskeata muotoa, kitisi
vihasta ja antoi meidän ymmärtää että kaikki kauppa Pikardanialaisten
kanssa nyt oli loppunut, koska me, vastoin voimassa ja noudatettavana
olevata kauppasopimusta, kuljetimme maahan kiellettyä tavarata. Mutta
meidän laivapäällikkömme, joka kokemuksesta tiesi kuinka oli
meneteltävä tulliherran vihan sammuttamiseksi, lahjoitti hänelle
muutaman leiviskän slakia, joka heti teki hänen hyväksi jälleen ja
toimitti niin että me saimme ruveta lastiamme purkamaan.
Heti saatuamme tämän luvan saapui laivalle koko joukko harakoita, jotka
kaikki olivat kauppiaita. Kun katteini kuitenkin halusi käydä maalla,
käski hän minun ynnä muutaman muun tekemään hänelle seuraa, niin että
meitä, jotka laivasta lähdimme kaikkiansa oli neljä: katteini itse,
minä ja kaksi muuta apinaa, joista toinen oli kauppaneuvos ja toinen
tulkki. Kenraali-tullitarkastaja kutsui meidät päivälliselle luoksensa.
Pöytää ei kannettu esille, kun eivät Pikardanialaiset osaa käyttää
tuolia, vaan ruoat tuotiin keskelle laattiata. Monia uhkeita ja
kalliita ruokia tässä oli tarjolla, mutta niitä tuotiin esille ylen
pienillä vadeilla, ja kun kyökkiosasto oli yläkerrassa, tuli
neljä harakkaa lentäen jokaista ruokalajia tuomaan alas eräästä
katossa olevasta reijästä. Aterian perästä vei tulliherra meidät
kirjastohuoneesen, jossa me tapasimme suuren määrän kirjoja, mutta
kaikki niin pienen kokoisia että heidän suurimmatkaan teoksensa
tuskin olivat meidän almanakkojemme kokoisia. Minun oli vaikea hillitä
naurunhalujani kun näin kirjastohoitajan lentävän ylimmäiselle
hyllylle tuomaan alas kirjoja, jotka olivat kahdeksas- ja
kaksitoistas-taitteisia.
Pikardanialaiset rakennukset eivät paljon eroa meidän rakennuksistamme
mitä koristamis- ja rakennus-laatuun tulee, mutta vuodesijat ovat
varsin katon alla riippumassa, niinkuin linnunpesät. Ehkä kysytään
kuinka on mahdollista, että harakat, jotka kuuluvat pienempiin
lintuihin, osaavat rakentaa niin suuria rakennuksia. Mutta minä tulin
vakuutetuksi heidän kyvystänsä tässä suhteessa kun näin rakennuksen,
joka parhaillansa oli työn alla. Muutamia tuhansia oli työssä yhtaikaa
joten heidän paljoutensa ja nopealiikkeisyytensä jotenkin vastasi
meidän työvoimiamme. Tulliherran rouvaa me emme saaneet nähdä, se kun
oli sairaana lapsivuoteella. Lapsivuode-vaimot eivät nimittäin täällä
milloinkaan lähde ulos, ennenkun lapset ovat saaneet höyheniä; mutta
pian hänestä taas tulisi vieraskelpoinen, sillä pikkuset olivat jo
ruvenneet vähän höyhentymään.