sinne, näin suureksi ihmeekseni koko joukon purkkia omituisilla
päällekirjoituksilla, niinkuin esim: Jauhetta ahneutta vastaan;
Lääkepapuja irstaisuutta vastaan; Voidetta kovasydämisyyttä vastaan;
Miedosti ulostuttavia taikka lauhkeuttavia tippoja kunnianhimoa vastaan
j.n.e. Minä en tietänyt mitä piti ajatella kaikesta tästä hurjuudesta,
mutta minä olin varsin tulla itsekin houkkioksi kun muutaman
kirjakimpun päällekirjoituksena luin: _Maisteri Pisagin saarnoja,
jotka, kun niitä aamulla luetaan, saavat aikaan kuusi ulostusta?
Tohtori Jukesin tutkistelemukset jotka edistyttävät unta_ j.n.e. Minä
rupesin nyt luulemaan ettei tämän kansan nuppi ollut varsin selvällä,
mutta leikin vuoksi koetellakseni lääkkeitten voimaa, avasin
ensinmainitun kirjan. Sisältö oli niin kehnoa, että minä haukottelin jo
ensimmäistä sivua lukeissani, ja luettuani vielä sivun lisää, rupesivat
suoleni kurisemaan ja kohta jälkeen puri jo vähän vatsaani. Mutta kun
minä nyt tunsin itseni terveeksi, enkä havainnut itsessäni ulostutuksen
halua, suljin minä kirjan ja riensin rohtolasta pois. Kuitenkin sain
oppia ymmärtämään, ettei mitäkään maailmasta löydy, jolla ei ole
jotakin hyötyä mukanansa, ja että huonoimpiakin kirjoja saattaa
johonkin käyttää. Jonkun ajan kuluttua havaitsin ettei tämä kansa,
vaikka sillä olikin kummallisuuksia, kuitenkaan ollut perin höperö.
Isäntäni vakuutti minulle että häntä ennen oli rasittanut vaikea
unettomuus, mutta että hän, ainoasti lukemalla tohtori Jukesin
tutkistelemuksia, oli kokonansa parantunut, ja että tämä kirja oli niin
voimallisesti unettava että se saattoi saada kenen penteleen tahansa
kuorsaten nukkumaan. Tästä ja paljosta muusta jota sain täällä kuulla
rupesin havaitsemaan kokojoukon omituisia ajatuksia aivuissani; mutta
peljäten kokonansa hukkaavani vanhemmat filosofiialliset perusteeni,
riensin pois tästä maasta; ja onnekseni tapasin pian toisissa
kansoissa uusia kummallisuuksia, joten nämä hassulle tielle juuri
joutumaisillansa olevat ajatukseni saivat toisen suunnan. Mutta
tultuani lepoon kiertomatkan perästä ja ruvettuani lähemmältä
ajattelemaan tätä mytakkilaista filosofiiaa, havaitsin ettei tämän
kansan tapa tautien parantamisen suhteen ollut niinkään halveksittava.
Sillä tiedänhän minä itse, että Euroopassa kyllä löytyy kirjoja, jotka
saavat aikaa inhoa, huolluttamista taikka unta. Mutta mitä mielen
tauteihin tulee, niin en saata hyväksyä Mytakkilaisten ajatuksia,
vaikka tosin myönnän, että useoita ruumiin heikkouksia löytyy, joita me
sekaannutamme sielunvammojen kanssa, mitä muuan meidän maailmamme
runoilijoista varsin oikeasti onkin osoittanut seuraavassa
komparunossa:
"Ah, Sekstus, sama tauti kauvan kyllä
Nyt meistä pahat nesteet irroittaa;
Mull' sydämessäni on niistäjäni
Ja seuroissa mä 'nuijan' nimen saan;
Vaan sua säälitään ja lohtu sulle
Ain' annetaan kun virhees' jaloiss' on,
Ja kun et tanssi oot sa nuhteeton
Sun jalkas' antavat sen anteeks sulle.
Kun sitä vastoin minä kiellän enkä laula
Oon kohta itsepintainen ma vaan
Yksmielisesti sitä huutaa joka kaula
Vaikk' varmaan helpommin sa tanssimaan
Ain' pystyt, Sekstuksein, kuin minä laulaan!"
Tästä maasta minä matkustin erään järven poikki, jonka vesi oli
keltaiseen vivahtavata, ja saavuin _Mikrokin_ maahan. Mutta kun aivoin
mennä sisälle samannimiseen kaupunkiin olikin portti suljettu. Minä
sain odottaa hyvän hetken, ennenkuin puolinukkunut portinvartija ehti
saada puomit ja salvat edestä pois, päästäkseni portista sisälle. Syvä
äänettömyys vallitsi koko kaupungista, ottamatta lukuun ääntä, joka
tuli siitä että makaavat "vetelivät aimo hirsiä" ja joka ääni näytti
siltä kuin nyt olisin tullut unelle pyhitetyille asunnoille, joista
runoilijat niin kauniisti laulavat. Minä ajattelin itsekseni: "Oi
Jumalan! kuinka hyvin olisivatkaan asiat jos eräät pormestarit,
raatimiehet ja ruuti-ukot isänmaassani, olisivat saaneet kehtonsa
tänne. Kuinka mukavasti ja hauskaksi olisivat nuo rauhaa rakastavat
miehet havainneetkaan kaikki tässä siunatussa kaupungissa." Talojen
seinillä olevista kirjoituksista saatoin kuitenkin huomata että
taiteita ja käsitöitä täälläkin harjoitettiin sekä että lakia ja
oikeutta täälläkin käyteltiin. Näin nimikilpien avulla löysin erään
ravintolan; mutta päästä sisälle, kas se oli perin mahdotonta, kun ovet
olivat suljetut; sillä vaikka aurinko oli korkealla taivaalla oli nyt
kuitenkin yö tämän kaupungin asukkaille. Vihdoin, itsepintaisesti
kolkutettuani, avattiin ovi ja minä pääsin sisälle. -- Vuorokausi
jaetaan täällä kahteenkymmeneen kolmeen tuntiin, joista yhdeksänätoista
maataan ja valveilla ollaan vain nuo jäljellä olevat neljä. Käsittäen
että niin lyhyellä työajalla, niin yksityiset kuin julkiset asiat
tulevat ylenmäärin laiminlyödyiksi, pyysin minä kaikin kiiruin saada
esille, mitä ruokaneuvoja oli saatavana, peljätessäni että yö yhtäkkiä
saapuisi keittäjän niskaan hänen seisoessaan "piisin" edessä. Mutta kun
täällä kaikki toimitetaan ylen lyhyeen tapaan ja kaikkia kaartoteitä
väittämällä, on päivässä riittävästi mittaa siihen mitä heillä on
tehtävänä. Aterian syötyäni, mikä laitettiin valmiiksi paljon nopeammin
kuin olin odottanut, teki isäntä minulle seuraa kaupungille. Me menimme
erääsen kirkkoon ja kuuntelimme saarnaa, joka tosin oli ylen lyhyt,
mutta sitä sisällöllisempi. Saarnaaja rupesi oitis ainesanoja
selittämään, heittäen siksensä kaikki esipuheet, kertomiset, jauhamiset
ja muut täytetavarat, niin että minun mielestäni, kun ajatuksissani
vertailin tämän saarnan maisteri _Bederin_ pitkäraitaisiin
sanelemisiin, jotka usein olivat minun peräti väsyttäneet, tämä antoi
minulle paljon enemmän.
Samaa yksinkertaisuutta noudatetaan myös oikeudenkäyntioloissa.
Asianajajat sanovat paljon muutamilla sanoilla ja ryhtyvät heti
todistajien kuulustelemiseen. Muun muassa johtuu mieleeni muuan erään
naapurikansan kanssa tehty rauhansopimus, joka oli kokoonpantu
seuraavin sanoin: "Mikrokilaisten ja Splendikalaisten kesken on ikuinen
ystävyys vallitseva. Valtakuntien rajana on Klimakin virta ja Saborin
vuori. Allekirjoittaneet, joka tapahtui y.m. y.m." Siis he osaavat
neljällä rivillä sanoa saman mihin me tarvitsisimme suuria kirjoja.
Tästä näkyy, että maalinpäähän saatetaan tulla ilman melua ja
ajanhukkaa, kuin vain tiedetään välttää kaikkia kaarroksia, samaten
kuin kulkija saattaisi säästää puolet matkansa pituudesta jos hän aina
pääsisi kulkemaan suoraa eteenpäin.
Noin päivänmatkan päässä täältä on _Makrokki_ eli _Valvovien Maa_,
jonka asukkaat eivät milloinkaan nuku. Niinpian kun olin tullut
pääkaupungin portista sisälle, tuli vastaani mies jolla oli ylen kiiru.
Minä pyysin kohteliaasti hänen osoittamaan minulle hyvää majataloa,
mutta hän sanoi itsellänsä olevan ylen kiirettä eikä aikaa semmoisiin
ja riensi matkaansa. Kaikki, jotka näin riensivät semmoisella kiireellä
eteenpäin että ne pikemmin näyttivät lentävän kaduilla ja kujilla
ikäänkuin he pelkäisivät etteivät he ehdi aikoinansa perille. Minä
rupesin luulemaan että valkea oli jossain irti, taikka että jokin muu
vaara uhkasi kaupunkia, ja jatkoin siis kulkemistani pitkin kaupunkia
varsin yksin, kunnes vihdoin saavuin eräälle ravintolalle, minkä
saatoin ilmoitustaulusta nähdä. Täällä juoksivat toiset ylös, toiset
alas, ja suuressa kiiruusansa tuuppelivat he toisiansa ja joku osa
joskus joutui ahdinkoon, niin että sain lähes neljänneksen tuntia
eteisessä seisoa ennen kun pääsin sisälle. Minua tultiin heti vastaan
koko joukolla turhia kysymyksiä: mistä minä tulin, minne minä aivoin
matkustaa, kuinka pitkäksi ajaksi kaupunkiin jään, jos tahdoin
aterioida yksin vai seurassa, jos tahdoin vihreän, punaisen, valkoisen
eli mustan huoneen? ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa? Isäntä,
joka samalla oli pöytäkirjurina eräässä alaoikeudessa, riensi pois
toimittamaan ruokaa, mutta tuli heti takaisin ja kertoi iljettävällä
laajuudella eräästä oikeusjutusta, joka jo oli kestänyt kymmenen vuotta
ja jota nyt käsiteltiin neljännessätoista yläoikeudessa. "Minä toivon,"
sanoi hän, "sen loppuvan parissa vuodessa, sillä nyt on enään ainoasti
kaksi yläoikeutta." Minä oikein hämmästyin hänen pitkästä
kertomuksestansa, josta saatoin päättää että tällä kansalla oli
tavatonta touhua tyhjästä. Isännän ollessa poissa katselin lähemmin
ympärilleni huoneessa ja näin kirjakokoelman, sangen rikkaan mitä
kirjojen lukuun tulee, mutta sisältönsä puolesta ylen määrin kehnon. Ne
kirjat, jotka loistivat kauniimmissa siteissä, olivat seuraavat:
1) Kertomus tuomiokirkosta. 24 osaa,
2) _Pehankki_-linnan valloitus. 36 osaa,
3) _Slaki_-yrtin käyttämisestä. 13 osaa,
4) Muistopuhe raatimies _Jaksille_. 18 osaa.
Sen mukaan mitä myöhemmin saatoin päättää isäntäni puheista, kun hän
minulle kertoi kaupungin oloista, toimittavat nukkuvat Mikrokilaiset
paljon enemmän kuin nämä alati valvovat Makrokilaiset, kun edelliset
kaikissa asioissa aina tarttuvat asian sydämeen, jälkimmäisten
leikitessä kuoren kanssa. Tämäkin kansa on sypressiä niinkuin
Mikrokilaiset ja muutenkin ovat nämä kansat ulkopuolisuutensa puolesta
sangen yhtäläiset. Kuitenkaan ei heillä ole suonissaan verta eikä
nestettä, niinkuin muilla elävillä puilla tällä kiertotähdellä, vaan
sen sijaan erästä paksua lientä, jolla on samat ominaisuudet kuin
elohopealla; niin, toiset väittävät että se todella onkin elohopeata
kun se lämpömittarissa tekee juuri elohopean vaikutuksen.
Kahden päivämatkan päässä on _Siklokin_ tasavalta, johon kuuluu kaksi
valtakuntaa, jotka yhdessä muodostavat liittokunnan mutta joista
kummallakin on sangen eroavat ja toisiinsa nähden riitaiset lait.
Ensimmäisen, minkä nimi on _Miho_, on perustanut _Mihakki_, vanha
kuuluisa lainsäätäjä, joka on ollut yhtä ankara täällä alamaailmassa,
kuin _Lykurgos_ meidän maapallollamme. Hänen periaatteensa
tarkoittivat, säännöillä säästäväisyydestä ja ankarilla rangastuksilla
kaikesta, mille sopi liiallisuuden nimen antaa, saattaa valtion
kokonaisuuteen ja lujuuteen. Tätä valtiota ansaitseekin suuren
säästäväisyytensä ja kohtuullisuutensa vuoksi nimittää uudenaikaiseksi
_Spartaksi_. Mutta minun täytyi ihmetellä, että tässä hyvin
järjestetyssä valtiossa, joka niin suuresti ylpeili mainioista
laistansa, löytyi semmoinen määrä kerjäläisiä; sillä minne kulkija
tulikin kaupungissa oli hänellä aina vastassansa puu, joka pyysi almua,
joten tämä paikkakunta matkustajalle on mitä vastenmielisin. Kun
lähemmin tutkin tämän maan suhteita, havaitsin minä, että väestön
liiallisessa kohtuullisuudessa juuri oli varsinainen syy haettava
yleiseen köyhyyteen; sillä kun kaikki laiska ja "hyvä elämä" on
kielletty, ja johdannollisesti rikkaatkin elävät vaatimattomammasti,
viettävät työmiehet elämänsä tyhjäntoimittamisessa kun heillä ei ole
tilaisuutta ansioon. Tästä minä opin käsittämään että itaruus
semmoisissa, joiden ei tarvitse ahnehtia, vaikuttaa yhteiskunnassa
samaa kuin raskas merenkulku ihmisen ruumissa.
Toisessa valtiossa, jonka nimi on _Liho_, otetaan elämä vastaan sen
iloiselta puolelta, siellä eletään makeasti eikä peljätä minkäänlaisia
kustannuksia. Niinpä siellä kukoistavatkin taide ja teollisuus, ja
asukkaat saavat yllykettä työhön, jolla he eivät ainoasti suojele
itseänsä puutteelta, vaan vieläpä usein saavuttavat varallisuudenkin;
se joka siis vetelehtii köyhyydessä vaikka hän on terve ja raitis, saa
siitä syyttää omaa laiskuuttansa, sillä tilaisuuden puutetta elannon
ansaitsemiseen ei täällä milloinkaan ole. Sentähden antaa rikkaitten
komea elämä jonkinlaista elollisuutta koko yhteiskuntaan, varsin
niinkuin veren kiertokulku antaa terveyttä ja elonvoimaa ruumiin
jäsenille.
Tämän tasavallan rajamaana on _Lama_, puoskaroimisen luvattu maa.
Siellä palvelemalla kunnioitetaan lääketaitoa niin ylen määrin, ettei
ketäkään, joka ei ole opintojansa harjoittanut Laman kuuluisassa
yliopistossa, saateta pitää todellisena lääketieteen tohtorina. Niinpä
viliseekin kaupungissa semmoinen määrä puoskaroitsijoita, että
helpommin tapaa niitä kuin muita järjellisiä olentoja. Koko kadunsivut
ovat täynnä apteekkia ja tehtaita anatomiallisten aseitten tekemistä
varten. Eräänä päivänä kulkeissani pitkin kaupunkia, kohtasin pienen
puun, joka kauputteli viime vuoden luetteloa syntyneistä ja kuolleista.
Hämmästyksellä havaitsin että kuluneen vuoden syntyneitten luku teki
ainoasti 150, 600:taa kuollutta vastaan. Minusta tuntui mahdottomalta,
että kuolema saattoi päästä semmoista hävitystä tekemään Apollon omassa
temppelissä. Minä kysyin tuolta puunpenikalta oliko jokin erinomaisen
saastuttava tauti, kulkutauti tai jokin muu rasittanut kaupunkia
kuluneen vuoden ajalla. Hän vastasi, että kaksi vuotta sitte kuoli
vielä useampi, mutta että tämän vuoden luettelo taas näytti tavallisen
verrannollisuuden syntyneitten ja kuolleitten kesken. Minä en sentähden
katsonut olevan viisasta jäädä tänne kauvemmaksi, varsinkin kun kaikki,
mikä tohtorin ja leikelmäopillisen aseen nimeä kantaa, minua kauhisti
siitä ruveten, kun minä oleskelin filosoofien maassa. Seuraannollisesti
minä lähdin matkaani, enkä pidättynyt ennen kun olin saapunut eräälle
seudulle noin neljäntuhannen askeleen päässä kaupungista, jossa
asukkaat eivät tietäneet mitäkään puoskaroinnista eivätkä siis myöskään
tämän seurauksena taudeista.
Jätettyäni tämän seudun tulin minä kaksi päivää kestäneen vaelluksen
perästä _Vapauden maahan_. Täällä ovat kaikki asukkaat omia herrojansa
ja ne muodostavat eri heimoja ilman lakia ja esivaltaa; ne muodostavat
kuitenkin yhdessä jonkinlaisen valtion ja kysyvät yleisissä asioissa
neuvoa vanhemmilta, jotka aina kehoittavat rauhaan ja yksimielisyyteen
ja muistuttavat tätä luonnollisen uskonnon käskyä: "älä milloinkaan
käyttäydy toisia kohtaan toisin kuin tahdot että toiset sinua kohtaan
käyttäytyvät!" Kaikkialla kohtaa katsojata Vapauden kuvaus, tallaten
vangituskeinoja ja kahleita jaloissansa ja varustettuna tällä
allekirjoituksella: "Kultainen vapaus". Ensimmäisessä kaupungissa,
johon tulin, tuntui kaikki minusta kylläkin rauhalliselta; mutta
asukkailla oli vaatteissaan erivärisiä nauhoja osoittamassa mihin
puolueesen, joihin valtio silloin oli hajoutunut, hän kuului.
Ylhäisempien asukkaiden porteilla oli vartioita, ja kaikki näyttivät
olevan valmiita tappelemaan, sillä aselepo oli pian lopussa ja
seuraavana päivänä piti taistelun taas puhkeutuman ilmi. Minä riensin
sentähden pois täynnä arkaa pelkoa enkä katsonut olevani turvissa
ennenkun taivaanranta peitti tämän "vapauden maan."
Lähinnä oleva maa kantaa nimeä _Joktana_. Vilun väristys kiiti kautta
ruumiini kuullessani puhuttavan tämän maan tilasta, sillä minä luulin
joutuvani vielä pahempaan levottomuuteen, tavattomuuteen ja
sekasortoon, kuin "Vapauden maassa" vallitsi. Joktana on nimittäin
kaikellaisten uskontolahkojen pesäpaikka; kaikki uskoaatteet, jotka
löytyvät koko kiertotähdellä, ovat tänne kokoontuneet ikäänkuin
keskipisteeseen ja niitä esitellään julkisesti. Kun tulin ajatelleeksi
kaikkia niitä sekaannuksia, jotka useimmissa eurooppalaisissa
valtioissa tavallisesti ovat uskonnollisissa asioissa esiintyvien
erilaisten mielipiteitten seurauksina, uskalsin tuskin astua sisälle
tämän maan _Joktansi_-nimiseen pääkaupunkiin, jossa sanottiin löytyvän
yhtä monta uskonlahkoa ja kirkkoa kuin katua ja kujaa. Mutta pelkoni
katosi pian, kun huomasin että mitä suurin yksimielisyys vallitsi
kaikkialla. Maallisissa kysymyksissä ei esiintynyt mitäkään
riitaisuutta; kaikilla oli sama mieli niin työn kuin levonkin puolesta.
Sillä kun hengen uhalla oli kielletty ketäkään häiritsemästä hänen
vapaassa uskontonsa harjoituksessa ja soimaamasta määräksi kenenkään
uskonnollista ajatusta, niin eivät mitäkään toraa sananvaihdossa,
niinkuin tietysti kaikki äkäisyys pysyy poissa sieltä missä ei vainoa
ole olemassa. Siellä esiintyi vain yhä jatkuva mutta jalo kilpailu eri
lahkojen kesken, sillä jokainen koetti kunnollisella elämällä todistaa
uskontonsa etevyyttä. Hallitus harrasti huolella sitä, että nuo eri
uskonnolliset ajatukset herättäisivät yhtä vähän vihaa kuin kaikki
erilaiset kauppapuodit ja työpajat, jotka ovat samanarvoiset, jos ne
vain ilman petosta, väkivaltaa ja panettelua kokovat vietellä ostajia
puoleensa ainoasti hyvillä tavaroilla ja rehellisellä työllä.
Useimmissa tapauksissa ei niistä eripuraisuuksista, jotka syntyvät
erilaisuuksista uskonnollisessa katsantotavassa, saateta syyttää
uskontoja vaan ainoasti vainoomishalua.
Muuan oppinut Joktansilainen selitti minulle perin pohjin tämän kansan
tavoista, hallitusmuodosta ja siitä mikä oli syynä tuohon yleiseen
tyytyväisyyteen. Minä kuuntelin hänen kertomustansa mitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella ja ponnistausin painamaan kaikki visusti mieleeni.
Aluksi minä toin esille kaikellaisia inttämisiä, mutta lopuksi minun
täytyi heittää aseeni, kun hän todisti lauseensa kokemuksilla elämästä.
Saattamatta kieltää omien ajatusteni todistusta, taikka riettaasti
tehdä mustaa valkeaksi, täytyi minun tunnustaa että ajatuksen vapaus
oli katsottava niin varsinaisen tyytyväisyyden kuin vallitsevan
yksimielisyyden varsinaiseksi perusteeksi. Minä koin nyt vastustaa
häntä toisella uralla ja sanoin, että, valtiota järjestettäissä, oli
lainsäätäjän velvollisuus, kansalaisten maallisen hyvinvoinnin edellä
ajatella heidän ijankaikkista hyväänsä, ei niin paljon ottaa huomioonsa
sitä, mikä tuottaa heille hyötyä tässä elämässä, vaan enemmän muistaa
mikä on jumalan, heidän luojansa mieleen. Hän vastasi:
"Sinä olet väärässä, vieras, jos sinä luulet että jumala, totuuden
lähde, mielistyisi ulkokultaisuuteen ja teeskentelyyn. Muissa
valtioissa, joissa laki määrää että kaikilla pitää oleman yksi ja sama
usko, on ovi avoinna taitamattomuudelle ja teeskentelytaidolle, kun ei
kukaan tahdo eikä uskalla tunnustaa oikeata, varsinaista ajatustansa,
vaan useimmat tunnustavat suullansa mitä he sydämessänsä
kieltävät. Niinpä siellä harjoitellaankin uskonnollisia opintoja
kylmäkiskoisuudella eikä kukaan ota todellisuudessa pyrkiäksensä
totuutta etsimään. Tavallisesti tuomitaan kaikkia niitä, jotka
poikkeavat yleisestä mielipiteestä: mutta teeskentelijät ja
silmäinpalvelijat ovat kauhistus jumalalle, joka mieluummin katsoo
erhettyvään vilpittömyyteen kun teeskentelevään tunnukseen totisen
uskon suhteen."
Minä jäin sanattomaksi tämän terveen järjellisyyden eteen ja katsoin
parhaaksi herjetä sananvaihdostani.
Lähelle kaksi kuukautta olin nyt kuluttanut matkaani alituisessa
kulkemisessa, kun vihdoin saavuin _Tumbakiin_, joka rajoittuu
Pootu-ruhtinaskuntaan, jonka jo tervehdin kodokseni, koska nyt jo olin
lähellä lopettaa vaivalloisen matkani. Asukkaat ovat suurimmaksi osaksi
öljypuita, muuten sangen hurskas ja säännöllinen heimo. Ensimmäisessä
ravintolassa, johon menin majaa ottamaan, sain, vaikka minun olikin
ankarasti nälkä, kolmatta tuntia odottaa suurusta alituisen
jankutukseni uhaksi. Syynä viivytykseen oli se, että ravintolanisännän
ensin piti toimittaman aamurukouksensa, kun ei hän, ennen kun hän tästä
puuhasta oli päässyt, milloinkaan mihinkään toimeen ryhtynyt. Saatuansa
nyt rukoustyönsä valmiiksi tuli hän, naama vaaleana ja mieli ylen
äkeänä huoneesen, jupisten muutamia sanoja, joiden kaiketi piti oleman
kohteliaita, mutta jotka itse asiassa olivat moukkamaisia ja tolhoja,
sekä heitti pöydälle vadillisen kaalisoppaa, tehty ylen kelmeistä
aineksista ja karkean leivän, karkeamman kuin mitä talonpoika
köyhänäkään aikana syö. -- Mutta kyllä minä sen suuruksen sain maksaa
ja minä saatan vakuuttaa, että isäntä oli mitä hurskain ja samalla mitä
säälimättömin ravintolaisäntä, jonka minä milloinkaan olen tavannut.
Kieleni päässä jo pyöri halu sanoa hänelle, että olisi parempi, jos hän
vähän päästäisi rukouksiansa ja olisi vähän anteliaampi mitä laupeuteen
ja sääliin tulee; mutta minä nielin suuttumukseni, kun minä
kokemuksesta tiesin kuinka vaarallista oli ärsyttää tuommoisia
taivaallisen mielisiä pyhimyksiä.
Kaduilla nähdään asujamet alituisesti kulkevan alas vaipunein päin ja
oksin, voivotellen "tämän maailman turhallisuudesta." He hylkäävät ja
tuomitsevat viattomimmankin huvin ja soimaavat kaikkia katkeruudella,
jokaisen liikkeen, jokaisen hymyilyn, ja tällä tavalla lakkaamatta
sättien ja mustaten toisia, luulevat he itsellensä hankkivan pyhien
maineen. Perin äkästyneenä ja väsyneenä noista monista vaivoista ja
vastuksista, joita olin saanut matkallani kokea, tunsin minä halua
vähän huvitella itseäni, mutta minä kohtasin koko kaupungilta semmoista
hyljeksimistä, että jokainen talo tuntui minusta ripitystuolilta, jossa
minut vaadittiin syntini tunnustamaan. Kun muutamat niistä jotka
ahdistivat minua huomasivat etteivät rukoukset eivätkä varoitukset
tehneet minuun mitäkään vaikutusta, kaihoivat he minua kuin
kulkutautia. -- Minä en huoli sen enempää sanella tästä äkäisestä
kansasta, mainitsen vain esimerkin selittäväksi näytteeksi
Tumbakilaisten luonteesta, ja josta on helppo tehdä johtopäätös kaiken
muun suhteen. Muuan villi öljypuu tästä maasta, jonka kanssa minä olin
elänyt läheisessä tuttavuudessa hänen Pootussa oleskellessaan, sai
sattumalta nähdä minun kävellessäni erään ravintolan editse, ja
viittasi minun tulemaan sisälle. Kuultuansa että minä iloisten ystävien
parissa joskus saatoin tulla vähän "tiprakkaan", antoi hän minulle
semmoisen ripityksen siveydettömästä elämästäni, kuten hän sanoi, että
hiukseni nousivat päässäni pystöön ja kaikki jäseneni vapisivat.
Kuitenkin, ankaran Kaatoni sivaltaessa minuun rankaisevia salamoitansa,
tyhjensimme me yhden lasin toisensa perästä, kunnes molemmat siihen
määrään juovuimme että kaaduimme pöydän alle, josta ravintolan väki sai
meidät kotio kantaa. Ehdittyäni maata pöhnän päästäni ja ruvettuani
ajattelemaan kuinka kaikki tässä oli käynyt, tuumin vähän syvemmältä
heidän uskonnollisuutensa laatua ja havaitsin, että tämän kansan
uskonnollinen into pikemminkin tulee sapesta ja epäterveellisistä
nesteistä kuin totisesta tunteesta hyvän eteen. Mutta minä pidin nämä
ajatukseni vain itseni varalle.
Kahden kuukauden kuluttua saavuin vihdoin kotio, varsin
menehtymäisilläni, sillä jalkani olivat tuosta alituisesta astumisesta
tulleet niin kankeiksi ja aroiksi, että tuskin saatoin pystyssä pysyä.
Minä saavuin Pootun kaupunkiin kymmenentenä päivänä saarnikuussa ja
jätin oitis alammaisimmasti päiväkirjan ruhtinaalle, joka käski sen
viipymättä painattamaan. (Tässä tulee nimittäin huomata, että
kirjapainotaito, jonka keksimisestä sekä Eurooppalaiset että
Kiinalaiset ylistävät itseänsä, pitkiä aikoja ennen oli täällä
tunnettu.)