vivahti keltaiseen. Rannalla oli lautta, jolla pienestä maksusta
kuljetettiin kulkijoita järven poikki _Järjelliseen maahan_.
Suostuttuani hinnasta, nousin lautalle ja retkeni olikin sangen
huvittava; sillä aluksia täällä ei liikuteta käsivoimilla, vaan
näkymättömällä koneella, joka antaa niille kelpo vauhdin. Maalle
päästyäni tapasin pian erään henkilön joka saattoi minua tielle järjen
kaupunkiin ja matkalla kertoi minulle yhtä ja toista kaupungista ja
asukkaiden luonteesta ja elämän tavoista. Minä sain tietää, että
porvarit kaikki tyynni puuhailivat ajatusopin eli johtaustaidon
tutkimisessa, että kaupunki oli pidettävä järjen pääpaikkana ja että se
siitä oli saanut nimensä. Kun hyvästi olin kaupunkiin ehtinyt havaitsin
pian että oppaani oli puhunut totta, sillä jokainen jonka tapasin
tuntui minusta tarkkaälyisyytensä, vakavuutensa ja arvollisen
käytöksensä vuoksi maistraatin virkamieheltä. Minä nostin sentähden
käteni taivasta kohden ja huudahdin: "Oi, onnellinen maa, joka siität
pelkkiä _Kaaton_ seuraajia!" -- Mutta, opittuani lähemmin tuntemaan
kaupungin oloja, havaitsin minä, että monessa suhteessa vallitsi paljon
torroksissa oloa, ja että valtio, mielipuolten puutteessa niin
sanoaksemme ainoasti elosteli. Asukkaat punnitsivat kaikkia seikkoja
järkevästi ja käytännöllisellä tavalla, antamatta loistavien lupausten,
kauniitten puheitten taikka ritaritähtipuuhain itseensä vaikuttaa,
jonka tähden semmoiset keinot, jotka muualla niin kepeästi ja
kustannuksitta yleiselle laitokselle yllyttävät porvaria suuriin ja
valtiolle hyödyllisiin ponnistuksiin, täällä ovat perin
vaikuttamattomia.
Valtiolle vahingolliset seuraukset näin hyvyyden pohjaan käyvästä
tuumivaisuudesta, selitti muuan heidän raha-asiain ministerinsä
seuraavilla sanoilla, mitkä hän lausui mitä suurimmalla kiivaudella:
"Puun eroittaa toisestansa täällä ainoasti nimi ja ulkomuoto. Porvarien
kesken ei esiinny mitäkään kilpailua, kun ei saateta saavuttaa mitäkään
ulkonaista kunnianosoitusta, eikä kukaan esiinny viisaana, kun kaikki
ovat viisaita. Kyllä minä myönnän että tyhmyys on vika, mutta eipä
suinkaan pitäisi pyrittämän sitä kokonansa karkoittamaan. Valtiolle on
varsin tarpeeksi, jos sillä on niin monta viisasta miestä, kuin
tarvitaan julkisiin virkoihin. Muutamien pitää johtaman, toiset ovat
johdettavia. Mitä muussa maailmassa valtion johtajat saavat aikaan
koristuksilla ja ritaritähdillä, sitä ei saa meidän esivaltamme toimeen
muilla keinoilla kuin asiallisilla palkinnoilla, jotka sangen useinkin
saavat aikaan sangen syvän loven valtion varastoon, sillä viisas pyytää
tekemistänsä palveluista itse sydämen, mutta houru tyytyy kuoreen.
Niinpä esim. eivät kunnianimet ja arvosijat, jotka narreihin
vaikuttavat mahdottoman paljon, täällä ole mistäkään arvosta
semmoisille, jotka noudattavat sitä, että ainoasti hyvät avut ja
sisällinen arvo oikeuttavat kunnioitukseen ja todelliseen kunniaan.
Kuolemattomuuden saavuttamisen toivo historian lehdillä yllyttää teidän
soturianne kärsimään kaikkea isänmaan edestä; meidän soturimme sitä
vastoin pitävät semmoista merkityksettöminä sanoina, eivätkä saata
käsittää tätä puheenpartta: 'kuolla ruumiillisesti ja kuitenkin elää
historiassa', sillä he arvelevat ettei sillä kiitoksella, josta ei
kiitetyllä ole tietoa, ole mitäkään arvoa. Minä heitän siksensä tuon
suuren paljouden muita hankaluuksia, joita liian suuri aprikoiminen tuo
mukanansa ja jotka selvään osoittavat että hyvin järjestetyssä
yhteiskunnassa pitää ainakin puolen asukasluvusta oleman houkkioita. --
Houkkiuudella yhteiskunnassa on sama vaikutus, kuin hapoksella
vatsassa; olkoon sitä liian paljon taikka liian vähän niin se on yhtä
vahingollista."
Minä kuuntelin hänen puhettansa todellisella hämmästyksellä. Mutta kun
hän vihdoin Neuvoskunnan nimessä tarjosi minulle porvarioikeuden
kaupungissa ja suostuttavasti koetti saada minun sinne asumaan, suutuin
minä, luullen hänen kehoituksestansa oivaltavani että hän piti minun
pöllöpäänä, tuommoisena happamana taikinana, tarpeellisena valtiossa,
joka oli sairaana liiallisesta viisaudesta. Eipä kestänytkään kauvan
ennenkun tämä epäluuloni vahvistui, kun nimittäin sain kuulla
Neuvoskunnan päättäneen lähettää melkoisehkon määrän asukkaita
uutisasukkaiksi muualle, ja heidän sijaansa luonnollistuttaa yhtä monta
houkkiota naapurivaltioista. Ylen suuttuneena minä sentähden lähdin
tästä järkevästä kaupungista. Mutta kun kauvan pysyi mielessäni tämä
maanalaisten perussääntö, tähän asti varsin vieras meidän
valtioviisaillemme, nimittäin: "hyvinjärjestetylle yhteiskunnalle on
välttämättömänä ehtona, että vähinnäkin puolet kansalaisten
lukumäärästä ovat houkkioita." Minä en saattanut kylläksi ihmetellä
että tämä terveellinen sääntö oli niinkauvan pysynyt vieraana meidän
maailmamme filosoofeille. Ehkä he kuitenkin ovat sen tienneet, mutta
eivät ole katsoneet tarpeelliseksi panna sitä valtio-oppisien
perusteittemme ainehistoon, kun meillä kaikkialla löytyy niin runsaasti
houkkioita, ettei ole tuskin ainoatakaan kylää saatikka sitte isoa
kaupunkia, jolla ei olisi riittävätä määrää tätä hyödyllistä
hapantaikinata.
Suotuani itselleni pienen ajan levon, jatkoin matkaani ja kuljin monen
maan lävitse, joista kuitenkin olen kertomatta, koskei niissä ollut
mitäkään epätavallista huomioon pantavana. Minä rupesin jo luulemaan
että Natsaarin kummallisuudet nyt olivat loppuneet; mutta saavuttuani
erääseen maahan, jonka nimi oli _Kabakki_, kohtasi minua uudet
ihmeellisyydet, joita on perin mahdoton selittää. Tämän asukkaista
syntyvät muutamat päättöminä. Nämä päättömät olennot puhuvat erään suun
kautta, joka on saanut sijansa keskellä rintaa, jonka luonnon vian
johdosta heidän täytyy pysyä loitolla kaikista semmoisista toimista,
joihin aivuja kysytään. Ne toimet, joita he parhaastansa kykenevät
hoitamaan, ovat semmoisia mitkä luetaan hovivirkoihin. Johdannollisesti
tehdään ylipäänsä kamariherrat, hovimarsalkit, virkaa tekevät
"kavaljeerit" ja tuollaiset näistä päättömistä heimoista. Samaten myös
lukkarit, suntiot ja muut, joiden virkoja saatetaan jotenkin toimittaa
vaikkei aivuja olekaan. Yksi ja toinen kutsutaan myös neuvoskuntaan,
osaksi kuninkaallisesta armosta, osaksi vanhempain tähden, mikä
kuitenkaan ei paljoa merkitse, sillä niinkuin tiedetään riippuvat
keskustelut enimmäkseen vain muutamasta harvasta neuvoksesta; muut ovat
siellä vain lukumäärän täytteenä kirjoittamassa nimensä ja panemassa
sinettinsä sen alle, mitä toiset ovat päättäneet. Niin esim. löytyi
minun ajallani neuvoskunnassa kaksi asessoria, jotka molemmat olivat
syntyneet päättöminä mutta jotka kumminkin kumpikin nauttivat täyttä
neuvosmiehen palkkaa; sillä jos ei heillä luonnonvikansa tähden
ollutkaan tervettä järkeä, niin saattoivat he äänestyksissä antaa
äänensä niinkuin muutkin, ja olivat siinä onnellisempina pidettävät
kuin heidän virkaveljensä; sillä ei sen päähän, joka jossakin asiassa
hävisi, koskaan pistänyt harmistua päättömiin neuvosherroihin, vaan
kyllä hän vihansa käänsi muihin. Tämä kaupunki ei ole montaa huonompi
tällä tähdellä komeuden ja maineen puolesta. Sillä on hovi, yliopistoja
uhkeita kirkkoja.
Asukkaat lähinnä olevassa kahdessa maassa, joiden niminä on _Kambara_
ja _Spelekki_, ovat kaikki lehmuspuita, ja eroavat toisistansa ainoasti
siinä kohden etteivät Kambaralaiset milloinkaan tule neljää vuotta
vanhemmiksi Spelekkiläisten yleensä eläessä neljänsadan vuotuisiksi.
Niinpä niissä tavataankin usein monta semmoista, joilla on jälkeläisiä
hengissä aina viidenteen polveen, ja siellä saatetaan vanhuksilta
kuulla niin monta vanhaa ajanmuistelmaa ja historiaa, että kuulija on
valmis kuvittelemaan itsensä syntyneeksi muutamia vuosisatoja
takaperin. Yhtä paljon kuin säälin edellisten kohtaloa yhtä paljon minä
ylistin jälkimmäisten onnea. Mutta tarkemmin tutkittuani kummankin
kansan todellisia suhteita, havaitsin että päätökseni oli ollut liian
äkkipikainen. Kambaramaassa on jokainen asukas muutamassa kuukaudessa
syntymässä jälkeen täysikasvanut niin ruumiinsa kuin sielunsa puolesta,
niin että ensimmäinen vuosi heidän olemisestansa riittää kylläksi
heille täydellisesti kehittymään; jäljellä olevat vuodet näyttävät he
saaneen valmistuaksensa kuolemaan. Tämä teki mielestäni tämän maan
kokonansa mallikelpoiseksi valtioksi, jossa kaikki hyvät avut
saavuttivat mitä suurimman täydellisyyden. Sillä kun asukkaat, heidän
lyhyen elämänsä tähden, aina ovat ikäänkuin matkavalmiina viimeiselle
retkellensä, pitäen tämän elämän ainoasti läpikäytävänä toiseen, ovat
heidän mielensä ja ajatuksensa enemmän kiintyneet tulevaisuuteen kuin
nykyiseen elämään. Heidän saatetaan siis sanoa jokaisen olevan
todellisia filosoofia, jotka, antamatta maallisten esineitten itseänsä
vangita, ainoasti pyrkivät saamaan niitä katoamattomia aarteita, joita
sanotaan hyviksi avuiksi, jumalanpelvoksi ja puhtaaksi nimeksi.
Tuossa toisessa maassa, _Spelekissä_, sitä vastoin, jossa asujamilla on
tiettynä neljänsadan vuotuinen elämä, havaitsin kaikki paheet vallalla,
jotka ihmiskunnassa ovat olemassa. Asukkaat ajattelivat ainoasti
nykyisyyttä, ikäänkuin se olisi ikuisesti pysyvätä. Eikä siinä
kylläksi, että tuo pitkä ikä, jonka he edessänsä näkivät, ajoi kaikki
hyvät avut pakosalle, se toi mukanansa toisenkin ylen murheellisen
vaikutuksen. Niiden, jotka kadottavat omaisuutensa, tulevat
raajarikkoisiksi taikka joutuvat pitkällisten tautien alaisiksi, on
nimittäin tapana suurella äänellä valittaa ja murehtia tuon pitkän
elämän tähden, joka on heillä edessänsä, ja lopettavat vihdoin itse
elämänsä epätoivoissaan, kun eivät näe kärsimistensä lähenevän
loppuansa; sillä elämän nopea juoksu on kuitenkin lohdutuksena
jokaiselle onnettomalle. Minä lähdin näistä molemmista, toisistansa
niin peräti eroavista maista hyvästi tuumien sitä mitä olin nähnyt ja
kuullut.
Kulkuni kävi nyt autioitten ja vuoristen seutujen lävitse kunnes
vihdoin saavuin _Spalankiin_ eli viattomaan maahan, minkä nimen se oli
saanut asujainten viattomuuden ja rauhaisen mielen tähden. Ne olivat
kaikki tammipuita ja niitä pidetään onnellisimpana kuolevaisten
joukossa, sillä heitä eivät mitkään hienot kiusaa ja he ovat
johdannollisesti vapaina kaikesta mikä paheen nimeä kantaa. Tällä
penseämielisellä kansalla ei ole rangaistuksia eikä oikeuden käymisiä,
vielä vähemmän tuomaria olemattomia riitoja ratkaisemassa. Hyviä avuja
he eivät harjoita uhan taikka pelvon tähden, vaan ne kasvoivat heissä
vapaasti kuin kaino kukkanen kohden kukoistustansa. Heillä on yhtä
monta ystävätä kuin naapuriakin. Siellä ei milloinkaan kuulla miekkojen
kalsketta, siellä ei nähdä verisiä peitsenpäitä eikä soturia, joka
hurjassa vimmassa taistelun hälinässä hyörii. Se on kokonansa
onnellinen maa, jossa ei onnettomuuden nimeäkään mainita. -- Minä
havaitsin pian että kaikki mitä huhu oli tietänyt kertoa, oli totta:
että siellä nimittäin harjoitettiin hyveitä luonnollisesta
taipumuksesta, eikä sentähden että laki sitä vaatii. Täällä ei löytynyt
ainoatakaan niistä paheista, jotka kalvavat ihmiskunnan sielullista
eloa. Mutta samalla kun paheet puuttuvat etsittiin myös turhaan paljoa,
joka eroittaa järjelliset olennot niistä, joita ainoasti vaisto
johdattaa. Ottamatta lukuun jumaluusoppia, luonnontieteitä ja
tähtitiedettä, olivat kaikki muut tieteen haarat vieraita täällä.
Lakitiedettä, valtiotaitoa, historiaa, siveysoppia, suuretiedettä ja
monta muuta tiedettä ei täällä tunnettu nimeksikään. Ja kun kateus ja
kunnianhimo ovat varsin vieraita tälle kansalle, kaipaamme me jokaista
jälkeäkin tuosta kilpailusta, joka tavallisesti on yllykkeenä
suurimpiin ja kiitettävimpiin tekoihin. Ei palatsia eikä komeita
rakennuksia löytynyt, ei neuvos- eikä käräjähuoneita, siitä syystä
ettei siellä ollut olemassa esivaltaa, ei rikkautta, ei riitoja eikä
himoja. Sanalla sanoen: siellä ei löydy pahoja tapoja, mutta ei
myöskään mitäkään tunteelle käypää, ei taidetta, ei kauneutta ja paljon
muuta semmoista, joka luetaan täydellisyydeksi ja eduksi, joka antaa
valtiolle mainetta, joka valistaa ja hienostuttaa ihmisen; minä olin
mielestäni kuin tullut todelliseen tammimetsään enkä suinkaan
järjellisten olentojen joukkoon. Kauvan olin monen vaiheella mitä tästä
kansasta ajattelisin, ja kuinka semmoinen yksinkertainen luonnonelämä,
semmoinen alkutila olisi ihmiskunnalla toivottava. Mutta ajatellessani,
että siveellinen luonnonelämä olisi monin verroin pidettävä paheellista
sivistystä parempana, ja että, jos nämä olennot olivat vieraita useille
tieteille, niin ne myös olivat vieraita murhille, varkauksille,
haureudelle ja muille ruumista ja sielua pilaaville paheille, täytyi
minun tunnustaa että tämä kansa todella oli onnellinen.
Kerran matkallani viattomain maassa satuin kaatumaan erään puunrungon
ylitse ja loukkasin siinä niin pahasti toisen jalkani että se ajettui.
Muuan talonpoika, joka sattui tämän onnettomuuteni näkemään, riensi
heti poimimaan muutamia yrttejä, mitkä hän pani loukatulle paikalle,
jonka kautta tuska melkein heti katosi ja ajetus asettui. "Tämä kansa
on siis perehtynyt lääketaitoon," ajattelin minä itsekseni, enkä siinä
erhettynytkään; sillä kun Spalankien tieteelliset tutkimukset
rajoittuvat niin ahtaisiin rajoihin, eivät he pidäty pintaan, niinkuin
meidän uppioppineet ja rikkiviisaat kansamme, vaan tunkeutuvat pohjaan
siinä vähässä, minkä he ottavat käsiinsä.
Kun minä, kiitollisena apuhaluiselle lääkärilleni sanoin, että "Jumala
sen kyllä oli lukeva hänen hyväksensä," vastasi hän, tosin
yksinkertaisilla sanoilla, mutta niin viisaasti ja säveästi, että minä
luulin edessäni näkeväni enkelin puun hahmossa. Me saatamme tästä
huomata kuinka väärässä me olemme kun suututtelemme ja olemme
pahoillamme nähdessämme himottomia mieliä, arvellen että he elävät
elämänsä tyhjässä toimettomuudessa, ainoasti sentähden etteivät he
vaivu himojen, surun, vihan, ilon taikka jonkin muun äkkinäisen
mielenliikutuksen valtoihin. Mutta vielä selvemmin esiintyy siitä mitä
ylempänä olen kertonut, kuinka perinpohjin ne erhettyvät, jotka
arvelevat että viha on urhouden lähde, että kunnianhimo yllyttää
ahkeruuteen ja että epäluulo on varovaisuuden äiti; sillä pahasta
puusta saatetaan ainoasti pahoja hedelmiä saada, ja monet niistä
hyvistä avuista, joista kuolevaiset ylpeilevät ja joita runoilijat
ylistävät, ovat viisaan tutkivissa silmissä enemmän moitittavia kuin
kiitettäviä.
Lähdettyäni tästä maasta kuljin minä _Kiliakki_-nimisen ruhtinaskunnan
lävitse, minkä maan asukkaat syntyvät erityisillä merkeillä otsassansa,
joista he saattavat päättää kuinka kauvan he saavat elää. Niitäkin minä
kiittelin onnellisiksi kun ei kuolema milloinkaan saattanut
äkkiarvaamatta heitä kohdata. Mutta kun jokainen heistä tietää kuinka
pitkä aika heillä on elettävänä, heittävät kaikki parannuksensa kunnes
aika rupeaa lähenemään. Jos heistä siis joku mallikelpoinen tavattiin,
saatiin olla varmana siitä että hän jo lauloi virtensä viimeistä
värsyä. Minä näin useoita kulkevan pitkin kaupunkia pää lerpallansa
"alla päin pahoilla mielin"; ne olivat kaikki kuoleman kandidaatteja,
joilla ainoasti oli muutamia tuntia taikka päiviä elettävänä, ja
pelolla odottivat viimeisen hetkensä tuloa. Tästä minä havaitsin että
sallimus on viisaasti meidän kanssamme menetellyt, ja että parasta on
ihmiselle olla kuolinhetkestänsä tietämätön.
Täältä minä pienellä aluksella purjehdin erään salmen poikki, jonka
vesi oli mustanlaista ja _Askarakki_-maahan. Täällä kohtasin minä yhä
uusia ihmeitä; sillä kun Kabakissa, niinkuin ennen olen kertonut,
syntyy olentoja ilman mitäkään päätä, löytyy täällä semmoisia, jotka
tulevat maailmaan kokonansa seitsemällä päällä. Nämä ovat
kaikkinaisälyjä, joille muinoin tämän luonnon tuhlaamisen tähden
omistettiin miltei jumalaista kunnioitusta ja joiden lahosta valittiin
kaikki hallitsijat, ministerit, pormestarit ja raati. Mutta kun heillä
monine päinensä oli yhtä monta mieltä, toimittivat he tosin innolla ja
rivakkuudella monta eri tointa, ja ottivat käsiksensä kaikellaisia
asioita vallan ollessa heidän hallussaan; mutta näiden monien eri
toimitettavien johdosta, ja saman henkilön keskenänsä riitaisten
mielipiteitten tähden, sekoittivat he niin surkeasti kaikki yhteen ja
saivat aikaan semmoisen sekasorron, että vaadittiin enemmän kuin
vuosisadan työ, että saatiin kuntoon kaikki minkä tämä kaikkitietävä
esivalta oli sekaisin laatinut. Sentähden säädettiin laki, joka määräsi
että seitsenpäiset tulevaisuudeksi iki päiviksi suljettaisiin
julkisista ja tärkeistä viroista, ja että valtion hallitus uskotaan
yksinkertaisille, taikka semmoisille, joilla on vain yksi pää. Tällä
tavoin ovat nuo muinoin ylen tärkeät miehet, joita puolijumalina
kunnioitettiin, saaneet saman aseman yhteiskunnassa kuin Kabakin
päättömät herrat; sillä niinkuin eivät nämä mihinkään kelpaa, pään
puutteessa kun he kokonansa ovat, niin tekevät täkäläiset kaikki
hullusti ainoasti sentähden, että heillä on liian monta päätä.
Seitsenpäisten saadaan siis sanoa olevan yhteiskunta-aseman puutteessa
ja he eläköivät elämänsä kokonansa halveksittuina. Varsin merkityksettä
ne eivät kuitenkaan ole; sillä niitä kuljetetaan pitkin maata
"komeljanttareina," kätevyyksillänsä ja taidoillansa osoittaakseen
yhteiskunnalle kuinka aulis luonto joskus saattaa olla; jos tämä luonto
kuitenkin olisi rajoittanut lahjansa yhden pään antamiseen, olisi se
paremmin heitä palvellut. Koko seitsenpäisestä sukukunnasta oli minun
ajallani ainoasti kolmella virka, ja tämä luottamuksen osoitus oli
tullut heidän osallensa vasta sitte kun he olivat antaneet rungostansa
katkaista kuusi päätä pois ja sillä tavalla olivat jäljelle jääneesen
seitsemänteen koonneet terveen järjen monet hajoitetut osat. Ainoasti
aniharvalla näistä seitsenpäisistä on kylläksi rohkeutta antautuaksensa
tämän kivullisen ja usein hengenvaarallisen tempun alaiseksi. Kaikesta
tästä opin että liian paljon, olkoon se mitä lajia tahansa, on
vahingollista ja että totinen viisaus muodostuu terveistä aatteista
terveistä ja luonnollisissa aivuissa.
Tästä maasta kuljin autioitten erämaitten lävitse _Bostankin_
ruhtinaskuntaan, jonka asukkaat eivät paljon eroa Pootualaisista, mitä
ulkonaiseen muotoon tulee, mutta sitä enemmän sisällisyytensä puolesta,
kun Bostankilaiset ovat saaneet sydämensä oikeaan reiteensä, niin että
heillä täydellä syyllä saatetaan sanoa "sydämen olevan housuissa".
Heitä pidetäänkin pelkuruisimpana kaikista tämän kiertotähden
asukkaista. Äkäisenä mielestäni vaivalloisesta matkastani poikkesin
erääsen ravintolaan, joka oli varsin lähellä kaupungin porttia ja
tervehdin isäntää muutamilla ankarilla sanoilla siitä, että kaikki
toimitettiin niin vitkallisesti. Hän lankesi heti polvillensa ja pyysi
kyyneleet silmissänsä anteeksi sekä ojenteli minua kohden oikean
reitensä saadakseni tuntea kuinka hänen sydämensä sykki. Tällöin
muuttui minun äkäisyyteni nauruksi, minä pyhin tuon syntisparan
kyyneliä valuvat silmät ja käskin hänen rauhoittumaan. Hän nousi heti
seisomaan, suuteli kättäni ja riensi hankkimaan minulle jotakin
syödäkseni. Mutta kohta jälkeen minä kuulin suuria hätähuutoja
kyökistä. Minä riensin ulos, ja näin suureksi ihmeekseni tuon surkean
rankan täydessä touhussa kurittamassa vaimoansa ja piikojansa. Minut
nähdessäni pani hän jalat allensa ja hyökkäsi käpälämäkeen. Minä
käännyin nyt karjuvien naisten puoleen ja kysyin minkä rikoksen he
olivat tehneet, joka saattoi tuossa sävyisessä miehessä herättää
semmoisen vihan. Aluksi he olivat vaiti, luoden katseensa maahan,
uskaltamatta lausua totuutta. Mutta kun minä itsepintaisesti vaadin
heitä sanomaan minulle kaikki, vastasi vihdoin vaimo:
"Hyvä vieras! Sinulla ei näy olevan suuria tietoja tästä maasta. Miehet
täällä, jotka eivät uskalla astua vihollisen silmien eteen ja pelkäävät
pienintäkin melua kadulla, ovat kodissansa meidän naisraukkojen
hirmuvaltijoina. Aseellisia vihollisia vastaan he eivät rohkene
henkeänsä vetää; ainoasti turvattomien vaimojen kimppuun uskaltavat he
käydä. Sentähden onkin meidän yhteiskuntamme alituisen rosvouksen ja
ivan alaisena naapurikunnilta, joiden miehet, meidän miestemme
vastakohtina, eivät milloinkaan käy käsiksi muihin kuin aseellisiin
vihollisiin: vallanhimoisia kotonsa ulkopuolella, orjia kotona."
Minä ihailin tämän vaimon ymmärrystä, ja minun mielestäni oli hän
ansainnut paremman kohtalon, kuin oli hänen osallensa tullut.
Jälkeenpäin, ehdittyäni tarkemmin tutkia ihmisellistä luontoa, täytyi
minun itsekseni tunnustaa, että tämä vaimo oli oikeassa, sillä
lukemattomista esimerkeistä me olemme tilaisuudessa näkemään ettei
Herkules ollut ainoa, joka vapisi vaimonsa edessä, vaan on
semmoinen kohtalo langennut useimpain urhojen osalle, nimittäin
kärsivällisyydellä nöyrtyä akkavallan alle; sitä vastoin ovat suurimmat
pelkurit ja nahjukset, joilla Bostankilaisten tapaan on sydän
housuissa, suuria sankareita kyökissä.
Minä kuljin nyt erään korkean ja jyrkän vuoren poikki _Brakmatin_
kaupunkiin, joka on eräällä lakeudella toisella puolen vuorta ja sen
juurella. Asukkaat täällä ovat katajapuita. Ensimmäinen jonka kohtasin
töyttäsi koko painollansa minua vastaan, niin että minä lankesin
seljälleni maahan; ja kun minä kysyin syytä tähän omituiseen
tervehdykseen, pyysi hän mitä kohteliaimmin sanoin minulta anteeksi.
Kohta tämän jälkeen tuli toinen ja työnsi minua niin lujasti kylkeeni
eräällä kädessään olevalla seipäällä, että olin vähällä heittää
henkeni. Hänkin pyysi varomattomuuttansa anteeksi monilla ja
kaunopuheliailla sanoilla. Minä rupesin jo luulemaan että tämä kansa
oli sokea taikka karsosilmäinen ja väistyin sentähden syrjään
jokaiselta, jonka näin vastaani tulevan. Mutta vika oli siinä, että
muutamilla heistä on niin tarkka näkö, että he hyvästi saattavat
eroittaa kaiken, joka on niin etäällä etteivät muut siellä saata
mitäkään oivaltaa, mutta etteivät he näe yhtäkään mitään siitä, mikä on
heidän nenällensä hyppäämässä. Näitä kaukonäköisiä sanotaan yleensä
_Makatteiksi_, ja ne puuhaavat enimmäkseen tähtitieteen ja
yliaistillisten tieteitten tutkimisessa, sillä maallisiin tehtäviin
ovat he liian tarkan näkönsä tähden varsin kelvottomia, koska ne kyllä
saattavat nähdä mitä silmännäkemättömimpiä pikkuasioita, mutta ovat
umpisokeita isoimmille ja kappaleellisemmille. Valtio käyttää heitä
kuitenkin tutkimaan malmisuonia, sillä yhtä heikkoja kuin he ovat
näkemään mitä maan _päällä_ esiintyy, yhtä kykeneviä ne ovat
oivaltamaan mitä sen _sisusta_ kätkee. Minä sain tästä oppia, että
ihmisiä löytyy semmoisiakin, jotka eivät mitäkään näe läpitunkeuvan ja
terävän katseensa tähden, ja jotka näkisivät ylen paljon enemmän
elleivät he olisi niin tavattoman tarkkanäköisiä.
Täältä minä kuljin erään jyrkän ja ikävän vuoren poikki
_Mytakki_-maahan, jonka pääkaupunki näyttää jalavistolta, kun kaikki
asujamet ovat jalavia. Minä lähdin astumaan torille päin, jossa minä
näin isokasvuisen nuorukaisen istuvan yötuolilla rukoillen
neuvoskunnalta sääliä. Kysymykseeni mitä tämä merkitsi, vastattiin
minulle, että mies oli rikollinen, jonka tänäpäivänä piti saaman
viidennentoista annoksensa. Ihmeissäni tästä omituisesta vastauksesta,
riensin minä isäntäni luokse ja pyysin hänen lähemmin selittämään tätä
omituista seikkaa. Hän vastasi seuraavilla sanoilla:
"Täällä meidän keskemme ei huolita puhuakaan ruoskarangaistuksesta,
hirttämisestä, koppivankeudesta taikka semmoisesta joilla rikollisia
rangaistaan naapurimaissamme, sillä me emme niin paljon tarkoita
rikoksen rankaisemista kuin rikollisen parantamista. Tuo raukka, jonka
vastikään näit julkisesti istuvan yöastialla, on huononlainen
kirjailija, minkä kirjoitussyhelmää eivät virkakunnat ole saaneet
poistetuksi, ei varoituksilla eikä kielloilla, ja joka nyt saa kärsiä
julkisen rangaistuksen, taikka parannuskeinon, joksi me sitä kutsumme.
Kaupungin tuomarit, jotka kaikki ovat lääketieteen tohtoria, aikovat
yhä antaa hänelle yhdet vatsanpurkeet toistensa perästä kunnes hän
pääsee tuosta kirjoitussyhelmästänsä kuitiksi."