Niinpä onkin se luku lakia, joka koskee holhousasioita, näin kuuluva:
"Älköön kukaan hallitko omaisuuttansa ellei hän ole 40:tä vuotta
nuorempi;" ja kontrahdit, joita ovat tehneet 40:tä vuotta vanhemmat
henkilöt, eivät ole laillisia ellei niitä ole allekirjoittanut joko
heidän holhoojansa taikka lapsensa. Siinä luvussa, joka koskee
tottelemista, on luettavana: "Vanhain miesten ja vaimojen täytyy olla
lapsillensa kuuliaiset." Virkamiehet eroitetaan viroistansa juuri
ennenkuin ovat 40:n vuoden vanhoiksi tulleet, ja suvun nuoremmat taimet
määrätään heidän holhoojiksensa. Minä katsoin johdannollisesti
parhaaksi paeta maasta, jossa minusta lain mukaan olisi tuleva lapsi
uudelleen, jos vielä eläisin kymmenen vuotta. Mutta sittekun
kiertomatkani lopetettuani satuin vertailemaan tämän kansan
omituisuuksia niiden maanmiesteni ajatuksiin ja tapoihin, jotka
miehuutensa aikana ovat ajattelevia miehiä, mutta vanhoilla päivillänsä
muuttuvat laiskoiksi, ryömivät paheissa ja himoitsevat tyhjiä
kunnianimiä, tuli mieleni sovinnollisemmaksi ja minä tein penseämmän
tuomion tästä ihmeellisestä kansasta.
_Kokleku_-maassa havaitsin yhtä hurjan tavan, jonka varsin varmaan
kaikki Eurooppalaiset kelvottomaksi tuomitsisivat, ja josta ei saa
syyttää luontoa vaan ainoasti lakeja. Kummankin sukupuoleiset asukkaat
ovat kaikki katajapuita ja yksin miehet toimittavat taloustyöt ja
ylipäänsä kaikki vähemmän tärkeät tehtävät. Kun sota syttyy tekevät he
tosin sotajoukossa virkaa, mutta ainoasti pelkkinä sotamiehinä, ja ylen
harvat heistä ylenevät vänrikeiksi, mikä on korkein sotilasvirka, johon
urospuolinen puu saattaa toivoa kohotaksensa. Tärkeimmät, niin
siviili- kuin sotilas- ja hengelliset virat ovat naisille uskotut.
Ennen olin säälivällä hymyllä katsellut Pootualaisten tyhmyyttä, he kun
eivät virkoja asetettaissa tehneet mitäkään eroa sukupuolien kesken,
mutta tämä kansa oli nyt kumminkin pähkähullu ja toimieli ihan vastoin
luontoa. Minä en todella saata käsittää, kuinka miesväki saattoi olla
niin peräti pökköä, että se ylivaltaisesta ruumiillisesta voimastansa
huolimatta saattoi nöyrtyä niin häpeällisen ikeen alle ja saattoi
kestää siinä niin monen vuosisadan kuluessa; sillä luonnollisesti olisi
miesten ollut helppo asia varistaa yltänsä tuo kelvoton ja halpa
nais-tirannius, jos sen olisivat tahtoneet. Mutta ikivanha tottumus oli
luultavasti siihen määrään sokeuttanut heidät, ettei kukaan tullut
ajatelleeksi mikä kunnian halvennus siinä oli olemassa, vaan luulivat
he luonnon itse määränneen, että naisten piti hallitseman, ja miesten
kutoman, keittämän, kehräämän, pesemän permantoja -- ja lisäksi
maistaman keppiä. Naiset sanoivat puolustukseksensa: että kun luonto on
varustanut miehet jäntevämmillä ja voimakkaammilla käsivarsilla, jotka
olivat paljon sopivammat rasittavaan työhön kuin naisten, niin oli
epäilemättä myös luonnon tarkoitus että tämän sukupuolen tuli saada
vaikeimmat työt osallensa. Pitkämatkaiset matkustajat eivät saattaneet
kylläksi ihmetellä kun tulivat taloon ja näkivät rouvan istumassa
kirjoituspöydän ääressä, miehen toimiessa kyökissä, pannuja ja
kattiloita pestessä ja hieroessa. Kun joskus tulin taloon ja pyysin
puhutellakseni miestä osoittivat minua aina kyökkiin, jossa hän
epäsiistinä meloi ja plutikoitsi, pyyhkeili astioita, oli vaimonsa
huudolle kuuliainen ja juoksi kuin koira kun tämä vain piiskaansa
heilutti.
Tällä takaperäisellä järjestyksellä olikin mukanaan mitä
vahingollisimmat seuraukset: sillä niinkuin muissa maissa löytyy
kevytmielisiä naisia, jotka itsensä myyvät, niin löytyy täällä
miehiä, jotka tarjoavat viehättäväisyyksiänsä kaupalle, ja jotka
vielä ovat tavattavina varsinaisissa, julkisissa, tämmöistä varten
asetetuissa huoneissakin, mitkä helposti tunnetaan ovilla olevista
ilmoitustauluista tai muista merkeistä. Jos heidän hävyttömyytensä
kuitenkin käy liian julkeaksi tarttuu laki siihen, varsin niinkuin
meillä menetellään tämänkaltaisten julkisten naisten kanssa. Naiset
sitä vastoin saattavat tuottamatta vähintäkään sumua maineellensa,
katsoa töllöitellä miesväkeä kaduilla, nyökätä niille päätänsä,
liehakoida ja kuiskaella niiden kanssa, seurata heitä, julkisesti
jutella lempiseikoistansa ja ylpeillen puhua voitoistansa, varsin
niinkuin teikarit meillä rinnustelevat todellista taikka valhetelluista
paimenhetkistä naitujen taikka naimattomien naisten kanssa. Ei myöskään
lueta naisille paheeksi jos hän lähettää miehelle lahjoja ja
lempirunoja, jota vastoin nämä viimeksi mainitut, jos he tahtovat
itseänsä hyvämaineisina miehinä pidettävän, alussa tekeytyvät kylmiksi
ja "kunniallisiksi" noita lemmensairaita naisia kohtaan. Juuri minun
siellä ollessani nousi hirvittävä meteli siitä, että muuan nuori nainen
oli väkivallannut erään raatiherran pojan. Hänestä puhuttiin suurella
harmilla ja suuttumuksella tämän häpeällisen teon tähden, ja tämän
nuoren miehen ystävät uhkailivat haastattaa tytön oikeuteen, vaatien
että hän menisi naimisiin pojan kanssa velvollisuutenansa olevana
hyvikkeenä, varsinkin kun saatettiin todistajilla toteen näyttää, että
tuo nuori mies oli tähän saakka elänyt siivoa ja rankaisematonta
elämätä. Tätä kaikkea kuullessani ja havaitessani ajattelin itsekseni:
onnellinen Eurooppa, jossa heikompi sukupuoli on nimensä mukaista,
jossa vaimot sokeasti noudattavat miestensä tahtoa, pikemmin koneina
tai itsestänsä liikkuvina laitoksina kuin vapaalla tahdolla
varustettuina olentoina!
Minä olin kuitenkin viisaasti varoillani moittimasta heidän
takaperäisiä laitoksiansa niinkauvan kun olin näiden katajapuiden
keskellä, mutta ehjänä päästyäni pois pääkaupungin alueelta, päästin
silloin tällöin lauselmia, että he minun mielestäni menettelivät varsin
vastoin luontoa, koska, niin yleisen kansainoikeuden mukaan kuin
kaikkien kansakuntain äänettömällä myöntymyksellä, varsinaiset ja
tärkeämmät toimet ovat miesten tehtäviä. Tähän vastattiin minulle, että
minä sekoitin keskenänsä tavan, tottumuksen ja opetuksen luonnon
kanssa; sillä tuo huonommuus, joka tavallisesti naissuvussa tavataan,
tulee kokonansa kasvatuksesta, jonka parhaiten osoittaa tila tässä
maassa, missä naisissa tavataan samat täydellisyydet ja luonnolliset
lahjat, jotka miehet tavallisesti katsovat yksin itsellensä kuuluviksi.
Naiset Koklekussa ovat nimittäin siveitä, ymmärtäväisiä, vakaita ja
harvapuheisia, kun sitä vastoin miehet esiintyvät kevytmielisinä,
ajattelemattomina, häpäsköinä ja suuripuheisina. Niinpä saadaankin aina
kuulla, kun jokin perätön ja mahdoton huhu on leviämässä: "se on vain
miesväen juoruja," ja kun miehet tavalla tai toisella erhetyksen
tekevät niin sanotaan: "niin, älköön tuota nyt sydämelle pantako,
täytyyhän heidän heikkoutensa antaa anteeksi." Minua eivät suinkaan
lähipäinkään nämä syyt tyydyttäneet, vaan minä pidin yhä edelleen näitä
suhteita takaperäisinä ja suoraan vastoin luonnon järjestystä olevina.
Suuttumus, joka minun valtasi tämän naisellisen uhkamielisyyden tähden,
tuli pääaiheeksi tuohon onnettomaan ehdotukseen, minkä tein kohta kotio
tultuani ja millä oli seurauksena niin monta hankaluutta ja
vastustusta, josta kaikesta edempänä lähemmin kerron.
Uhkeimpia rakennuksia tässä kaupungissa on ruhtinaan haaremi
[Arapialaisesta sanasta, joka ääntyy hâramâ, ja merkitsee: kieltää;
itämaalaisen asunnon sisimmäinen osa; naisten huone, johon ei kukaan
vieras taikka asiaan kuulumaton mies saa pääsöä], jossa oli kolmesataa
kauniinta miestä ja nuorukaista, kaikki kuningattaren ylläpitämiä, joka
tuon tuostakin tavan takaa huvittelihe niiden kanssa. Kun kuulin
ruvettavan hokemaan että yksi ja toinen kiitteli minun ruumiini muotoa,
rupesin pelkäämään että minut ehkä anastettaisiin kuningattaren
haaremin varaksi ja liitettäisiin siihen, jonka tähden katsoin
parhaaksi panna "pillit pussiin" ja "korjata luuni", ja ... nopeasti
kulkevi pelko.
Tämän ruhtinaskunnan naapurina on filosoofien maa, joka nimi on sille
annettu sentähden, että sen asukkaat kaikki ovat antautuneet filosofian
ja korkeampien tieteitten tutkimiseen. Minä hehkuin uteliaisuudesta
päästä tuntemaan tätä maata, jonka minä mielestäni kuvittelin kaiken
opin ja tietämisen kokouskohdaksi, ja runotarten valituksi kodoksi. En
minä odottanut kohdatakseni hymyileviä niittyjä ja aaltoilevia peltoja,
vaan ihania puistoja, täynnä tuoksuavia herttaisia kasvia.
Näissä toivomuksissa jo edeltäkäsin nauttien riensin minä eteenpäin,
lukein minuutit ajan, mielestäni vitkallisessa, kulussa. Maanteillä oli
pahoja kiviä ja tiet olivat kuoppia täynnä. Minulla oli kuljettavana
milloin rotkojen ja jyrkkien mäkien ylitse, milloin soiden ja nevojen
poikki, ja kun ei silloista ollut puhettakaan kastuin aina vatsaani
saakka ja jalkani hivuuntuivat rikki. Mutta minä ylläpidin rohkeuttani
tietäen, että "se tie on ahdas, joka taivaan valtakuntaan vie."
Sittekun noin tunnin ajan olin yhä kulkenut eteenpäin, kohtasin minä
maanmiehen, jonka kanssa oitis rupesin puhelemaan, ja kysyin häneltä
pitkäkö matka minulla vielä oli kuljettavana ehtiäkseni _Maskattioon_
eli filosoofien maahan. Hän vastasi: "Olisit mieluummin kysynyt
paljonko sinulla vielä on jäljellä sitä maata kuljettavana, sillä nyt
olet jotenkin keskellä maata."
Minä hämmästyin tämän kuullessani ja jatkoin: "kuinka saatan käsittää
että maa, jonka asukkaina on pelkkiä filosoofia, pikemmin näyttää
petoeläinten olinpaikalta, kuin viljellyltä maalta?"
"Niin, sanohan vain sekin," vastasi hän; "mutta odota vain vähän, kyllä
nämä epäkohdat pian parannetaan, jahka asukkaat saavat aikaa ruveta
tuommoista joutavata ajattelemaan; nykyänsä niillä on tärkeämpiä
asioita päässään: he tuumivat ankarasti miten he keksisivät
jonkinlaisen keinon päästäksensä matkustamaan aurinkoon. Heille on siis
anteeksi annettava jos he antavat maan hoitaa itsensä, sillä
puhaltaminen ja juominen samalla kertaa ei ole niinkään helppoa."
Minä älysin heti mitä sukkela talonpoika tarkoitti, jatkoin matkaani ja
saavuin vihdoin tämän maan pääkaupunkiin, jonka nimi on _Kaska_.
Kaupungin portilla en, kuten tavallista oli, tavannut vartioita, vaan
sen sijaan hanhia, kanoja ja hämmähäkin seittiä ynnä muuta semmoista.
Kaduilla astusteli sikoja ja filosoofia kaikessa sovinnollisuudessa,
joita ainoasti ulkonaisen luomislaadun puolesta saattoi eroittaa
toisistansa, sillä ruokottomia olivat kaikki tyyni. Kaikki filosoofit
olivat puettuina samallaisiin kaapuihin, mutta mitä väriä ne olivat
sitä en saattanut eroittaa, kun ne olivat yltäkanteen peitettyinä
lialla ja saastaisuudella. Eräälle filosoofille, joka syviin mietteihin
vaipuneena, oli vähällä tölmätä päälleni, rupesin juttelemaan ja kysyin
häneltä: "Minä pyydän anteeksi, herra maisteri, mikä tämän kaupungin
nimi on?" Hän jäi pitkäksi ajaksi liikkumattomana seisomaan,
tirkistellen minuun varsin kuin hänen sielunsa jo olisi lähtenyt
matkaansa maallisesta verhostansa; vihdoin hän nosti katseensa taivasta
kohden ja vastasi: "Ei ole enään erin pitkä päivällispäiviin." Tästä
hupsusta vastauksesta, joka todisti täydellisestä mielensekaisuudesta,
minä opin, että paljon parempi on harjoitella opintoja ja tutkia
kohtuullisesti, kuin tulla hulluksi liian suuresta opista.
Minä jatkoin matkaani edemmäksi kaupunkiin, havaitakseni löytäisinkö
muita järjellesiä olentoja kuin filosoofia. Toria, joka on ylen iso,
kaunistavat monet kuvapatsaat ja pylväät, kaikki varustettuina
jonkinlaisella kirjoituksella. Minä lähestyin yhtä näistä kokeakseni
saisinko selvää sisällyksestä. Seisoessani tässä työhöni vaipuneena,
tunsin yht'äkkiä selkäni käyvän sekä lämpöiseksi että kosteaksi. Minä
katsoin taakseni nähdäkseni mikä oli syynä tähän haleesen valuamiseen
ja oivalsin filosoofin, joka kaikessa levollisuudessa toimitti
luonnollista tehtävätä selkääni vasten. Ajatuksiinsa vaipuneena oli hän
luultavasti pitänyt minun tuona kuvapatsaana, jota vastaan hän oli
tottunut asiansa ajamaan. Tuommoista häväistystä en minä saattanut
tasaisella mielellä kärsiä, varsinkin kun havaitsin että filosoofi
nauroi minulle päin silmiäni, vaan annoin hänelle kunniallisen
korvapuustin. Nyt hän vimmastui kuin olisi hän tullut hurjaksi, karasi
tukkaani ja veti minua perässään, huudoistani huolimatta, ympäri toria.
Havaitessani ettei hänen vihaansa käynyt hillitä, rupesin tekemään
vastarintaa ja annoin hänelle samaa takaisin, niin että tilimme oli
jotenkin tasainen kun me vihdoin kovasti taisteltuamme kaaduimme
yhdessä nurin taistelutantereelle. Nyt kokoontui koko joukko filosoofia
ympärillemme kävivät raivolla minun kimppuuni, pieksivät minua
perinpohjin kepeillä ja nyrkeillä ja hinasivat minua puolikuolleena
pitkin toria. Vihdoin väsyneinä mutta ei suinkaan tarpeeksensa saaneina
lyömisestänsä, laahasivat he minun suureen rakennukseen, ja kun minä
siellä, pannen jalat ovea vasten, rupesin uudestaan vastarintaa
tekemään, heittivät he köyden kaulaani, vetivät minun sen avulla ovesta
sisälle ja panivat minun keskelle laattiata, minun huutaessani kuin
porsas. Huoneessa oli kaikki huiskin haiskin, varsin kuin meillä
jonakin muuttopäivänä, milloin kaikellaiset talouskapineet, joita
aivotaan viedä pois, heitetään yhteen sekamelskaan. Minä rupesin nyt
nöyrästi pyytämään että nämä viisaat herrat hillitsisivät vimmaansa ja
antaisivat itseänsä puhutella, sekä muistutin heille, kuinka vähän
filosoofien ja tieteitten harjoittajain sopi raivota villien petojen
tapaan ja juuri samojen intohimojen itseänsä vallita joita he
ankarimmin vastustivat. Mutta tämä vaikutti samaa kuin jos olisin
seinille puhunut. Sama filosoofi, joka oli selkääni kastellut, alkoi
uudestaan taistelun, ja rusikoitsi minua parkaa kuin olisi hänellä
ollut takoalaisin edessään, ja varsin semmoiselta näytti kuin hän olisi
saanut hengenkitkun ruumiistani suomituksi. Minä sain siis perinpohjin
oppia ymmärtämään, ettei mikään viha ole pahempi kuin filosoofien, ja
että ne jotka saarnaavat hyvistä avuista eivät suinkaan lähipäinkään
aina ole niiden harjoittajia.
Vihdoin sain nähdä neljän filosoofin tulevan sisälle, joiden kaavut
osoittivat että he kuuluivat toiseen oppikuntaan. Nämä hillitsivät sekä
sanoilla että töillä toisten raivon, ja näyttivät säälivän kohtaloani;
ja erikseen keskusteltuani kiusanhenkieni kanssa, veivät he minun
toiseen rakennukseen. Minä pidin itseni onnellisena kun olin päässyt
näiden rosvojen kynsistä ja vihdoin saapunut siivojen ja kunnon
ihmisten pariin, ja kun minulta nyt kysyttiin tämän melskeen syytä
kerroin heille tarkasti kuinka kaiken oli käynyt. He hymyilivät
makeasti naurettavalle kertomukselleni ja sanoivat, että filosoofeilla
oli tapana torilla kävellessään heittää vettänsä näitä kuvapatsaita
vastaan, sekä selittivät otaksuvansa että riitapuoleni oli minun
tuommoisena patsaana pitänyt. He ilmoittivat minulle samalla että
puheena oleva mies oli sangen kuuluisa tähteintutkija, ja toiset, jotka
niin tulisesti olivat minua piekseet, olivat siveysfilosofiian
tohtoreita. Kun nyt luulin olevani täydessä turvassa kuultelin
mielihyvällä tätä ja paljon muuta, jota he kertoivat; vaikken oikein
ollut hyvilläni tuosta suuresta tarkkuudesta, jolla he näyttivät
ruumiini rakennusta katselevan. Heidän monet kysymyksensä
elämäntavastani, kotomaastani, matkani tarkoituksesta sekä heidän
salaperäiset kuiskutuksensa keskenänsä eivät mielestäni näyttäneetkään
mitään hyvää ennustavan. Mutta minä olin vähällä kuolla peljästyksestä
kun minut teljettiin erääseen leikkaushuoneeseen, jossa oli hirvittävä
määrä luita ja kuolleita ruumiita, levittäen ympärillensä mitä
inhottavinta lemua. Minä luulin ensin tulleeni rosvojen luolaan, mutta
leikelmäopilliset aseet, joita minä näin kaikkialla huoneessa,
rauhoittivat kuitenkin pian mieltäni, kun niistä saatoin ymmärtää että
isäntäni oli haavalääkäri. Noin puolen tuntia olin ollut tässä
iljettävässä pesässä, kun talon rouva tuli huoneeseen ja pani eteeni
vähän ruokaa. Hän näytti minusta erittäin ystävälliseltä, mutta katseli
minua erittäin tarkasti, kerran toisensa perästä huoatessaan.
Kysyessäni syytä hänen mielipahaansa vastasi hän, että hän huokasi
ajatellessaan mikä minua oli kohtaava.
"Kyllähän sinä olet tullut kunnon ihmisten joukkoon," sanoi hän, "sillä
mieheni, joka asuu tässä talossa, on haavatieteen tohtori ja kaupungin
haavalääkäri, ja toiset jotka näit ovat hänen virkaveljiänsä;
mutta sinun omituinen ruumiisi rakennus on herättänyt heidän
ihmettelemistänsä, jonka tähden he ovat päättäneet leikata sinun auki
saadaksensa tarkasti tutkia sinun luittesi muodostusta ja kasvantoa
sekä sisuksiasi, toivoen saada jotakin hyödyllistä tietoa leikelmäopin
hyväksi."
Tämä tiedonanto tuli ukkosen nuolena päälleni. Minä päästin
kauhistuksen kiljahduksen ja huuhdahdin: "Kuinka, rouvani, saatatte
kutsua semmoisia tunnollisiksi, jotka eivät ensinkään pane sydämellensä
leikata auki siveätä ja kaikin puolin moitteetonta ihmistä."
"Etkö siis," vastasi hän "tiedä kenen käsiin olet joutunut? He ovat
kunnon miehiä, jotka eivät milloinkaan vihasta ja vainosta näin
menettele pahoin, vaan jotka ainoasti tieteen hyväksi ovat tämän työn
päättäneet tehdä."
Minä vastasin, että paljon mieluummin soisin itseni päästettää rosvojen
joukkoon irti kuin avattaa, teki sen sitte vaikka maailman
kunnollisimmat miehet. Minä heittäysin polvilleni hänen eteensä ja
kyynelten virratessa silmistäni minä rukoilin häntä puhumaan
puolestani.
"Minun rukoukseni", vastasi hän, "ei paljoa auttaisi vastoin
tiedekunnan päätöstä, joka aina on järkähtämättä pysyvä; mutta minä
koetan pelastaa henkeäsi toisin tavoin."
Tämän sanottuaan tarttui hän käteeni, vei minun ulos eräälle takatielle
ja seurasi minua, joka vapisin kuin haavanlehti, aina kaupungin
portille asti. Kun tässä tahdoin ottaa pelastavalta enkeliltäni
jäähyväiset ja koin, niinkuin kohtuullista oli, mitä vilkkaimmilla
sanoilla lausua hänelle kiitollisuuteni, keskeytti hän äkkiä puheeni
sanoen, ettei hän tahtonut jättää minua yksin, ennenkun hän tiesi minun
kaikesta vaarasta päässeen, ja kun ei minulla ollut mitäkään siihen
vastaan sanomista, jatkoi hän matkaa seurassani. Meidän näin yhdessä
kulkiessamme, juttelimme me yhtä ja toista maan oloista, ja minä
kuuntelin mielihyvällä kaikkea mitä hän sanoi. Mutta kuinka olikin,
viserti hän kanssapuheemme erääsen aineesen, joka ei minun korvissani
niinkään miellyttävältä kaikunut, koska siitä selvästi saattoi
oivaltaa, että hän osoitetusta auttavaisuudestansa tahtoi korvaukseksi
semmoista, jota minä siveelliseltä kannalta katsoen katsoin
mahdottomaksi hänelle suoda. Hän antoi nimittäin minun käsittää, kuinka
huonolla kannalla rouvien tila siinä maassa oli, jos nuo oppineet
herrat kamivausivat kirjoihinsa, niin että he kokonansa unhoittivat
avioliitolliset velvollisuutensa. "Minä vakuutan teille," sanoi hän,
"että me olisimme kokonansa hukassa, ellei yksi ja toinen matkustaja
säälisi meitä ja silloin tällöin tyydyttäisi meidän tarpeitamme." Minä
tekeysin tyhmäksi, enkä ollut hänen tarkoitustansa ymmärtävinäni ja
rupesin vähän vinhemmin astumaan; mutta minun tyhmyyteni vain valoi
rasvaa tulelle, ja kun hän huomasi rukouksensa ja lempeytensä turhaksi
Hän ankaraan vimmahan nyt oli joutunut; käsiänsä väänsi,
Hän kiljui ja karjui ja huus', hänen hapsensa hurjasti liehui;
sekä nuhteli minua kiittämättömyyteni tähden, mutta kun minä yhtäkaikki
yhä nopeammin astelin, tarttui hän nuttuni liepeeseen saadakseen minun
seisahtumaan. Mutta minä tempasin itseni väkisin irti, ja kun minä olin
paljoa nopeampi kulkemaan kuin hän, katosi hän pian näkyvistäni. Minä
saatoin käsittää kuinka peräti vihastunut hän oli, kun kuulin hänen yhä
huutavan; "kiittämätön koira!" Spartalaisella kärsivällisyydellä minä
kuitenkin kuultelin hänen solvaussanojansa, iloiten siitä että olin
eheillä luilla ja eheällä nahalla päässyt tästä viisaitten maasta, jota
en vielä tänä päivänäkään saata ajatella tuntematta kylmän pöyryn
kiitävän kautta selkäpiitäni.
Maa johon nyt tulin oli nimeltänsä _Nariki_, samannimisellä
pääkaupungilla, josta maasta minulla ei kuitenkaan ole paljon
kerrottavana, kun minä niin kiiruusti kuin suinkin kuljin kaikkien
niiden maiden lävitse, jotka olivat filosoofien maan naapurimaita
saapuakseni muihin, joiden kansat eivät liiaksi antautuneet filosofiian
ja leikelmäopin tutkimiseen. Peljästykseni oli niin suuri, että minä
kysyin jokaiselta, joka vastaani tuli, oliko hän filosoofi, ja pitkän
ajan kuluessa tuli kohta nukuttuani uniini kuolleita ruumiita ja
leikelmäopillisia aseita. Nakirin asukkaat tuntuivat minusta kuitenkin
erittäin ystävällisiltä, sillä jokainen joka tuli vastaani tarjosi
minulle alinomaa rehellisyyttänsä. Minä katsoin nämä alituiset
vakuutukset erittäin naurettaviksi, kun en minä ollut milloinkaan
osoittanut mitäkään epäluuloa, taikka lausunut vähintäkään epäilystä
tässä suhteessa. Minä sanoinkin usealle heistä suoraan etten saattanut
ymmärtää mitä hyvää noista monista valoista ja vakuutuksista oli.
Kaupungin ulkopuolella tuli myöhemmin vastaani matkustaja, joka liikkui
eteenpäin erittäin vitkallisesti, huoaten raskaan rensselin taakan
alla. Hän pidättyi saadessaan minun nähdä, ja kysyi minulta mistä minä
tulin. Saatuansa kuulla että minä hiljan olin jättänyt Nakirin
taakseni, onnitteli hän minua siitä että olin omillani päässyt sieltä
pois, sillä asukkaat olivat jokaivanainoa konnia, joiden tapana oli
ryöstää kaikki matkustajat putipuhtaaksi. Minä vastasin siihen, että
jos heidän tekonsa olivat sanojensa kaltaiset niin he varmaankin ovat
maailman parhaita kansoja, kun jokainen, jonka suinkin kohtasin,
mitä pyhimmillä valoilla vakuuttivat minulle rehellisyyttänsä.
Matkustavainen hymyili selitykselleni ja vastasi: "älkää milloinkaan
uskoko hyvää siitä, joka laajalta puhuu omasta tunnollisuudestansa,
kaikista vähimmin kun he ottavat paholaisen todistajaksensa puheensa
perällisyydestä." Tämän neuvon panin sydämelleni ja olen aina havainnut
että tämä mies oli oikeassa. Kun sentähden velkamieheni rupeavat
vannomaan rehellisyyttänsä, sanon kohta ylös lainan ja vaadin rahani
heti takaisin.