heidän uskontonsa, jonka moni ehkä tahtoo kutsua vaan luonnolliseksi,
jommoiseksi se minustakin ensin tuntui. Pootualaiset itse väittävät
kuitenkin, että Jumala itse sen heille monia satoja vuosia sitte on
ilmestyksessä antanut. Minä puolestani tunnustan suoraan, että heidän
uskontunnustuksessaan on paljo, mikä ansaitsee jos ei juuri
hyväksymistä niin ei ainakaan kokonansa hylkäämistäkään; paljon on
siinä kuitenkin semmoista, jota en suinkaan saata hyväksi tunnustaa.
Niin esim. on heillä tapa, joka ei ainoasti ansaitse kiitosta vaan on
vielä ihmeen ihailtavakin, se nimittäin että he kotio tullessaan heille
onnellisesta sodasta, eivät meidän tapaamme puhkea riemuhuutoihin ja
ylistysvirsiä veisaamaan, vaan viettävät muutaman päivän syvimmässä
yksinäisyydessä ihmisiä välttäen ikäänkuin he olisivat häpeillänsä
verisestä voitostansa. Niinpä mainitaankin ylen harvoin sotaisista
urotöistä maanalaisten historiallisissa teoksissa, jotka etupäässä
käsittelevät porvarillisen elämän kehitystä sekä yleisiä laitoksia,
lakeja ja perustuksia koskevia seikkoja.
SEITSEMÄS LUKU.
Pootualaisten hallitusmuoto ja valtioasetus.
Kokonaista tuhat vuotta on sama hallitsijasuku suoraan etenevässä
polvessa hallinnut Pootussa ja samaa perintövuoroa noudatetaan
edelleenkin. Kuitenkin kertovat heidän vanhemmat aikakirjansa että
Pootualaiset ovat tästä kerran poikkeuksen tehneet, sillä kun heidän
mielestänsä oli terveen järjen mukaista että hallitsijan tuli hyvien
avujen ja sielunlahjojenkin puolesta olla yleisöä etevämpi, pitivät
muutamat välttämättömänä enemmän ottaa huomioon sielunkykyä kuin
synnynnäisoikeutta ja sentähden valita hallitsijaksi se mies, joka
etevimpänä pidettiin. Tämän seurauksena kumottiinkin vanha
perintöjärjestys, ja eräs filosoofi nimeltä _Rabaku_ tuli yksimielisen
valitsemisen kautta hallitsijaksi. Aluksi hän hallitsikin valtakuntaa
semmoisella viisaudella ja lempeydellä, että hänen hallituksensa
kelpasi esikuvaksi toisille. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; ja pian
saivat Pootualaiset havaita kuinka väärä tuo vanha sananlasku on, joka
sanoo: onnellinen se maa, jota filosoofit hallitsevat. Kun nimittäin
tämä uusi ruhtinas oli halpa syntyänsä ja sukuansa, eivät yksin hänen
hyvät avunsa ja hallitustaitonsa riittäneet hänelle hankkimaan sitä
kunnioitusta ja arvoa, joka, niin sanoaksemme, on hallituksen voima ja
perustus. Niiden, jotka ennen olivat olleet joko hänen vertaisiansa
taikka hänen esimiehiänsä, oli nyt vaikea osoittaa hänelle
kuuliaisuutta ja sitä alammaisuutta, jota hallitsijan on oikeus vaatia.
Sentähden, kun jokin hallituskäsky annettiin, joka ei ollut heidän
mieleensä, nurkuivat he eivätkä ottaneet ajatellaksensa mikä hallitsija
nyt oli, muistaessaan vaan mikä hän ennen oli ollut.
Hän koetti nyt rukoilemisella ja liehakoitsemisilla saada asetuksiansa
noudatetuiksi, mutta sekään ei suuria auttanut, sillä he halveksivat
hänen käskyjänsä ja lausuivat julki tyytymättömyytensä hänen
asetuksiinsa. Rabaku oivalsi nyt että hänen oli ryhtyminen toisiin
keinoihin saadaksensa aikaan sitä kuuliaisuutta käskyillensä ja
tahdollensa, joka hänelle oli tuleva, ja oltuansa ennen lempeä ja
ystävällinen muuttui hän nyt ankaraksi. Mutta tämä kääntymys vastaiseen
ylellisyyteen vaikutti ainoasti, että tuo säen, joka kauvan oli
kätkettynä tuhassa kytenyt teki kapinan, ja huonosti hillittyä
melskettä seurasi pian useat muut. Kun hän vihdoin havaitsi ettei
valtio saattanut pysyä voimassaan ellei sitä johtanut hallitsija, jonka
synty herättää kansassa kunnioitusta, luopui hän hallituksesta sen
ruhtinaan hyväksi, joka perintöjärjestyksen mukaan oli siihen
oikeutettu. Se teko palauttikin rauhan takaisin maahan, ja ne myrskyt,
jotka olivat valtiota ahdistaneet, hälvenivät jälleen. Aina siitä
ajasta ruveten on mihinkään muutokseen ryhtyminen vallanperimys-lain
suhteen hengenrangaistuksen uhalla kielletty.
Ruhtinaskunta on siis perinnöllinen; ja luultavata on että siellä aina,
ellei kovin välttämättömyys toisin vaadi, otetaan hallitsijaksi ensin
syntynyt ruhtinaan poika. Kuitenkin mainitaan heidän historiallisissa
aikakirjoissansa eräästä filosoofista, joka kerran oli ehdoittanut
jonkinlaista järjestämistä perintöoikeuden suhteen. Hän ehdoitti
nimittäin ettei poikettaisi kuningassuvusta pois, mutta että kuolleen
ruhtinaan lapsista valittaisiin hallitsijaksi se, joka olisi siksi
kelvollisempana pidettävä. Tehtyänsä tämän ehdoituksensa alistui hän
tuolle vanhalle tavalle köysi kaulassaan odottamaan ehdotuksen
kelpaavaisuuden tuumimista ja keskustelua. Toimitetun harkinnan ja
äänestyksen perästä ehdotus ajattelemattomana ja valtiolle
vahingollisen hyljättiin nimittäinen että semmoinen asioiden järjestys
vastaisuudessa herättäisi riitaa ja eripuraisuutta ruhtinaallisten
lasten kesken, jonka tähden olisi parasta kuten ennenkin ottaa
hallitsijaksi vanhin lapsista jos kohta nuoremmissa olisikin joku, joka
olisi varustettuna paremmilla luonnonlahjoilla. Ehdotus siis kumottiin
ja filosoofi hirtettiin, sillä tässä ruhtinaskunnassa ovat
uutishimoiset ehdotusmestarit ainoat, jotka rangaistaan henkensä
menettämisellä, kun, näet, Pootualaiset ovat saaneet päähänsä että
jokainen muutos, olkoon se kuinka hyvin harkittu ja valmistettu
tahansa, saa aikaan epäterveellisiä liikkeitä yhteiskunnassa, mutta
synnyttää kokonainsa häiriöitä jos se on ajattelematon ja epäkypsä.
[Kuinka ovatkaan sitte Holhergin ajan sekä hallitsijasuvut että kansat
muuttuneet! Yhdellä puolen selvästi nähtävä sukujen perättäinen
veltostuminen ja hallitustoimien määränä hallitsijasuvun ja
vähemmäisluvun anastaman _herrauden_ suojeleminen enimmäisluvulta. --
Toisella puolen kansojen herännyt tunto että heillä kullakin on jokin
historiallinen kutsumus täytettävänä, joka ei merkitse samaa kuin saada
rauhassa syödä ja juoda, vaan tarkoittaa ihmiskunnan viemistä eteenpäin
veljestyttämistä kohden, mikä taas edellyttää kaikkien perinnöllisten,
taikka hyvänhyvyydestä tai armosta annettujen etuoikeuksien
olemattomuutta.]
Pootun hallitsijat ovat tosin yksinvaltioita, mutta kuitenkin on heidän
hallituksensa isällisempää kuin itsevaltiaista, sillä kun he ottavat
huomioonsa ei ainoasti lain kirjaimen vaan myös järkiperusteita eivät
he salli vallan masentaa vapautta, jotka muuten niin ylen helposti
kumoavat toisensa.
Parhaita pykäliä hallitusmuodossansa on se että ruhtinas, niin paljon
kuin mahdollista on, pyrkii yllä pitämään yhdenarvoisuutta niissä,
jotka häntä ympäröivät. Sentähden ei täällä löydykään muuta
arvoluokoitusta kuin että alemmalla oleva tottelee päällikköänsä ja
että nuoriso kunnioittaa ja pitää arvossa vanhoja. Heidän vanhemmissa
aikakirjoissansa tosin kerrotaan että muutama sata vuotta takaperin oli
ollut olemassa laissa määrätty arvojärjestys, mutta ne kertovat myös
että tämä oli saanut aikaan paljon riitaisuutta: vanhempi veli katsoi
nimittäin raskaaksi peräytyä nuoremmalta ja vanhempia pisti vieläkin
enemmän kun he joutuivat takapajulle lastensa rinnalla, joka kaikki
vaikutti että yksi puu rupesi toistansa yhä enemmän kaihoamaan, joten
vihdoin kaikki yhteinen seuraelämä loppui. Tämä epäkohta ei kuitenkaan
ollut vähin, eipä lähipäinkään; aikaa voittaen kävivät asiat niin
loitos, että useinkin arvollisimpien ja etevimpien puiden, joille
luonto oli lahjoittanut mitä suurimmat lahjat ja monta oksaa, täytyi
juhlatiloissa ja kemuissa istua alimpana; sillä ne puut, jotka
kunnioittivat itseänsä ja jotka hyvien avujensa ja tietojensa puolesta
olivat kuuluisia, eivät saattaneet alentua ulkonaista arvoa
himoitsemaan ainoasti saadaksensa sen sijan, johon he oikeastaan olivat
oikeutetut. Ahdasjärkiset ja kelvottomimmat puut sitä vastoin, joiden
oli tarvis niin paljon kuin mahdollista ja millä keinoilla tahansa
kokea peittää tyhjyyttänsä uhkeilla arvonimillä, ahdistivat alinomaa
hallitsijata hakemuksillansa, kunnes heidän vihdoin onnistui kerjätä
arvonimi itsellänsä. Tämän seurauksena oli, että arvot ja arvonimet
vihdoin katsottiin kelvottomimpain puiden tunnusmerkiksi.
Varsinkin vieraille ja oudoille oli naurua herättävätä nähdä kuinka
kemuissa ja juhla-aterioissa y.m. juhlatiloissa orjantappurapensaat
istuivat parhailla sijoilla, kun sitä vastoin palmupuut, seeterit ja
valtavat tammet kymmenellä ja kahdellatoista oksalla saivat sijoikseen
tyytyä palleihin ja alempiin penkkeihin, sillä niinkauvan kun
arvojärjestys oli lain mukaan noudatettava löytyi tuskin ainoatakaan
orjantappurapensasta, joka ei olisi osannut itsellensä kerjäämisellänsä
saada hankituksi jotakin puhuttelunimeä tai arvovaltuuskirjaa. Muutamat
puut menivät niin loitos mielettömässä kunnianhimossansa että he,
vaikkei luonto ollut katsonut heidän ansaitsevan enempätä kuin kahta
taikka kolmea oksaa, etsivät nimiä ja arvosijoja kuin olisivat he
olleet kymmen- tai kaksitoistaoksaisia, niin, orjantappurat tahtoivat
itseänsä palmupuiksi kutsuttavan, joka luonnollisesti oli yhtä
naurettavata kuin jos "luoden kannettua" rujokasta sanotaan
jalosyntyiseksi ja jotakin yhteiskunnan kelvottominta hylkiötä
korkeasti kunnioitettavaksi.
Vihdoin rupesi tämä mielettömyys saamaan kulkutaudin luonnon ja
suurella nopeudella leviämään koko maahan, niin että jo miltei jokainen
pyyti tyhjiä arvonimiä ja arvottomia kunnianosoituksia. Silloin uskalsi
muuan porvari Keba-kaupungista herättää kysymyksen uudesta
lakiehdotuksesta arvojärjestyksen poistamisesta. Pootualaisten
tavalliseen tapaan vietiin hän torille köysi kaulassaan. Mutta sittekun
kysymystä oli keskusteltu eikä äänestettäissä ainoatakaan löytynyt,
joka olisi ehdoitusta moittinut, hyväksyttiin se, yhteiskunnalle
hyödyllisenä, yksimielisesti. Sitte ehdoittelija seppelöitiin
kukkaissepeleellä ja vietiin riemukulussa kaupungin lävitse perässä
ihastunut ja riemuitseva kansajoukko. Ja kun vähitellen ruvettiin
huomaamaan, minkä erinomaisen hyödyn arvojärjestyksen kumoaminen toi
mukanansa, nimitettiin hän vihdoin Kadokiksi eli suurkansleriksi.
Yhdenarvoisuudesta säädettyä lakia on siitä ajasta pitäen ylen tarkasti
valvottu ja noudatettu, mutta ei kilpailu sillä tauvonnut. Nyt oli
kysymyksenä voittaa toisensa hyvien avujen ja kelvollisuuden puolesta.
Maanalaisten historian mukaan on siitä pitäin ainoasti yksi
ehdoitusmestari esiintynyt joka salaa on työskennellyt vanhan
arvojärjestyksen takaisin saamiseksi. Ensimmäinen kokeensa tuotti
hänelle suoneniskemisen, ja kun hän vielä kerran havaittiin puuhaavan
samoissa salaisissa puuhissa karkoitettiin hän maankuorelle. Erilaisia
arvo- ja nimivaltuuskirjoja ei enään ole Pootualaisilla olemassa, ellei
semmoiseksi saateta kutsua sitä eroitusta, jota hallitus noudattaa eri
virkojen ja vaikutusalain välillä, antaen yhdelle suuremman arvon ja
etevämmän merkityksen toisen rinnalla, mutta joka ei oikeuta tämmöisen
viran haltijaa minkäänlaiseen etusijaan julkisissa tiloissa. Tämän eron
saattaa havaita niissä asetuksissa, joita hallitus antaa ja joissa
tavallisesti on seuraavat loppusanat: "Me kehoitamme ja käskemme siis
maanviljelijöitämme, tehdastelijoitamme, käsityöläisiämme,
filosoofiamme, taiteilijoitamme, kauppiaitamme j.n.e." Minä sain myös
tietää että ruhtinaalla oli hallussaan arvoluettelo, jossa järjestys
oli seuraava:
1) Ne jotka kalleina ja köyhinä aikoina ovat auttaneet maata
yksityisellä omaisuudellansa.
2) Ne jotka palvelevat valtiota palkatta.
3) Maanviljelijät joilla on kahdeksan oksaa taikka sitä enemmän.
4) Maanviljelijät, joilla on seitsemän oksaa ja sitä vähemmän.
5) Ne jotka harjoittavat tehdasliikettä.
6) Ne jotka harjoittavat hyödyllistä käsityötä.
7) Filosoofit ja tutkinnon suorittaneet tohtorit.
8) Taiteilijat.
9) Kauppiaat.
10) Hovipalvelijat, joilla on 500 Rupatia palkkaa.
11) Hovipalvelijat, joilla on 1000 Rupatia palkkaa.
Tämä arvojärjestys tuntui minusta erittäin naurettavalta ja varmaa on
ettei kukaan meidän maailmassamme sille suostumustansa antaisi.
Kyllähän minä tajusin syyn tähän takaperäiseen järjestykseen, taikka
oikean perusteen ja miten maanalaiset sitä puolustaisivat; mutta,
vilpittömästi tunnustaen, on se minusta yhä vieläkin liiaksi
kummallinen voidakseni siihen ensiinkään perehtyä.
Muiden omituisuuksien muassa havaitsin siellä senkin, että jota
suurempata hyötyä yksilö valtiolta nauttii, sitä vaatimattomampana ja
ystävällisempänä hän esiintyy. Esim. _Bospolak_, Pootun rikkain mies,
oli niin kohtelias porvarille, joita vastaan hän sattui kadulla
tulemaan, että hän ystävällisyytensä ja kiitollisuutensa osoitteeksi
laski alas kaikki oksansa ja nyökäytti päätänsä köyhimmällekin puulle.
Kun häneltä kysyin miksi hän niin teki, vastasi hän että se oli hänen
luonnollisin velvollisuutensa, koska ei kukaan koko kaupungissa ollut
niin suurta etua yleisöltä nauttinut kuin hän, minkätähden hänen
saattoi sanoakin valtion suurimmaksi velkamieheksi. Semmoista lakia ei
kuitenkaan löydy, joka tämmöisen kunnianosoituksen määrää tehtäväksi,
mutta kun Pootualaiset tarkasti jokaista asiata tuumivat ja
punnitsevat, harjoittavat he tätä hyvettä vapaasta tahdostansa, katsoen
kiitollisuuden lain heitä siihen velvoittavan. Toisin käy meillä, jossa
juuri ne, jotka nauttivat suurinta kunniaa ja suurimpia etuja,
kohtelevat alempia halveksivasti. -- Kaikista kunnioitusta
ansaitsevimpina kansalaisina pidetään niitä, joilla on suurin määrä
perillisiä. Ne ovat maanalaisten sankaria, jälkeentulevaiset pitävät
aina heidän muistoansa pyhänä. He ovatkin ainoat, joille tämä kansa suo
kunnianimen "suuri". Varsin toiseen asioiden laitaan olemme me
tottuneet, meillä kun ihmiskunnan hävittäjät saavat tuon suuren
kunnialisäyksen nimeensä. Helposti saatamme siis käsittää, mitä tämä
maanalainen kansa ajattelisi Aleksanteri Suuresta ja Julius Caesarista,
joilla ei kummallakaan ollut ainoatakaan lasta, mutta jotka olivat
syynä miljoonien ihmisten kuolemaan. Tämän yhteydessä muistelen muuanta
hautakirjoitusta erään talonpojan haudalla Kebassa, mikä oli näin
kuuluva: "Tässä lepää Joktan suuri, kolmenkymmenen lapsen isä, aikansa
sankari." Kuitenkin on tässä huomattava, ettei tämmöistä kunniata
saavutettu ainoasti lapsia siittämällä, vaan ne piti myös hyvin
kasvatettaman.
Lakia taikka asetusta säädettäissä varustausi tämä kansa pitkällä
tuumimisajalla, varsin kuin vanhat Roomalaiset aikanansa. Jokainen
lakiehdotus naulataan ensin pelkkänä suunnitelmana kunkin kaupungin
raatihuoneesen nähtäväksi, ja on jokaisella valta sitä vapaasti tutkia
ja siitä tehdä muistutuksensa eräälle istuntokunnalle, jonka hallitus
varta vasten on kykymiehistä koonnut Pootuun. Täällä punnitaan ja
tutkitaan vakaasti kaikki mitä tästä ehdotetusta laista on sille
muistutuksena ilmoitettu; ja sittekun se on täydellisesti valmistettu
alistetaan se vasta ruhtinaan hyväksyttäväksi ja allekirjoitettavaksi
ennenkuin se noudatettavaksi kuulutetaan. Tämmöinen vitkallisuus ehkä
tuntuisi naurettavalta; mutta tällä varovaisuudella on se hyvä
mukanansa että määrättyä asetusta kauvan noudatetaan, ja, sen mukaan
mitä siellä kuulin, ei viimeksi kuluneen viidensadan vuoden kululla ole
ainoakaan lakimääräys minkäänlaisen muutoksen alaiseksi joutunut.
Ruhtinaalla on käytettävänänsä luettelo etevimmistä puista koko
maassa, ynnä heidän todistuksensa, sekä Karattien antamat heidän
luonnonlahjoistaan ja tiedoistaan että naapuriensa ja omaisiensa heidän
tavoistaan ja kotoelämästänsä. Hallitus ei siis milloinkaan joudu
epäilykseen siitä mistä on jonkun avonaisen viran haltijaksi
kelvollinen mies saatava. Hengen uhalla on kielletty moittimasta lakia
joka kerran on hyväksytty ja julistettu. Vapaus maallisissa asioissa on
siis paljon pienempi kuin mitä tulee uskonnollisiin kysymyksiin, ja
siihen sanovat Pootualaiset syyksi sen, että jos joku erhettyy
uskonnollisissa asioissa, tuottaa hän sillä vahinkoa vain itsellensä,
mutta jos joku sitä vastoin loukkaa luottamusta maan lakeihin taikka
kokee väännellä sen oikeata merkitystä, saattaa hän koko yhteiskunnan
epäjärjestykseen.
Hovista ja sen taloudesta olen jo kertonut, ja maininnut että Kadoki
eli suurkansleri on etevin hovin virkamiehistä. Häntä lähinnä on
valtion päärahanvartija, jonka virkaa minun ajallani hoiti
seitsenoksainen leski nimeltä _Rahagua_, joka kunnollisuutensa,
rehellisyytensä ja mainioitten luonnonlahjojensa kautta oli saanut
tämän tärkeän toimen. Se oli jo kauvan hänellä ollut, jopa muutaman
vuoden ennen miehensä kuoltuakin, sillä vaikka tällä oli hyvät
tiedot, salli hän kuitenkin aina vaimonsa itseänsä hoivata eikä
ryhtynyt mihinkään toimeen ensin kysymättä vaimonsa mieltä, joten
asianmukaisemmin sopi häntä sanoa vaimonsa asiamieheksi kuin vaimonsa
mieheksi. Tosin hän antoi asetuksia yksin omassakin nimessään, kun
hänen rouvansa yhdestä tai toisesta syystä oli vuoteen omana, mutta
täydesti kelpaavana ei semmoista kuitenkaan pidetty, mistä Rahaguan
nimi ja sinetti puuttui.
Rahagualla oli kaksi veljeä, joista toinen oli hovin juomanlaskija ja
toinen hovin teurastaja; mutta kun molemmat olivat varustetut huonolla
käsityskyvyllä eivät he uskaltaneet, vaikka heidän sisarensa
hallitsikin niin tärkeätä virkaa, hakea virkaylennystä; semmoista
puolenpitämättömyyttä noudatetaan täällä virkoja ja toimia
asetettaissa.
Vaikka Rahagualla oli niin monta tärkeätä tointa tehtävänä, imetti hän
itse sitä lastansa, joka syntyi hänen miehensä kuoltua. Kun minä
muistutin, että tämä oli katsottava sekä vaivalloiseksi että
sopimattomaksi niin ylhäiseltä naiselta, vastattiin minulle: "Ehkä te
luulette että luonto on varustanut naisen rinnoilla ainoasti ruumiin
kaunistukseksi, eikä siksi että lapset niistä saisivat ravintonsa. Sekä
henkisiin kykyihinsä että ruumiin kehitykseen nähden vaikuttaa lapseen
syvästi maidon laatu; ne äidit, jotka antavat toisten lapsiansa
imettää, repivät rikki nuo sydämellisyyden siteet, joiden tulee löytyä
äidin ja lapsen välillä."
Perintöruhtinaassa, hän oli kuuden vuotias poika, ilmausi jo hyvä
taipumus hyviin avuihin ja ymmärrysvoimaan ja hänellä oli jo kuusi
oksaa, mikä oli harvinaista kyllä hänen ijällänsä, sillä syntyessään ei
kenelläkään ole viittä, korkeintaan kuutta enempätä, vaan kasvavat
muut, jos he niitä saavat, vasta vuosien kuluessa. Hänen kuvernöörinsä,
joka pidettiin oppineimpana puuna koko ruhtinaskunnassa, oli itse
hänen opettajanansa uskonnossa, historiassa, suuretieteessä ja
siveisfilosofiiassa. Minä olen ollut tilaisuudessa itse lukemaan
useoita hänen kirjoituksistaan siveysopin ja valtiotieteen alalla,
joita hän kirjoitti varta vasten prinssin luettaviksi ja joista eräällä
oli meidän kielellämme nimenä: "Valtion peräsin." Se sisältää monta
hyödyllistä sääntöä, joista vielä muistan seuraavat:
1) Ei kiitosta eikä moitetta saa heti uskoa, vaan tulee puun säästää
arvostelemisensa kunnes hän on ehtinyt hankkia lähempiä tietoja.
2) Kun joku syytetty todistetaan syylliseksi ja rikoksensa tehneeksi,
on tutkittava eikö hänellä enneisyydestä ole jotakin hyvää tekoa, joka
puhuu hänen puolestansa; ja kun sitten hyvä ja huono ovat kumpikin
puolellansa painamassa, niin on tuomio sen mukaan sovitettava.
3) Niitä ministeriä, jotka eivät pelkää lausua hallitsijan
mielipiteestä poikkeavata käsitystä, tulee hänen pitää vilpittömimpinä
neuvonantajinansa ja niihin tulee hänen luottaa, sillä ei kukaan muu
kuin se, joka pitää isänmaan parhaan omaansa etevämpänä, antaudu
käsityksensä tähden mieliharmiin.
4) Ruhtinaan ei tule milloinkaan neuvoskuntaan kutsua muita kuin
maanomistajia, sillä heidän hyvänsä on aina eroittamattomassa
yhteydessä valtion edun kanssa. Muut sitä vastoin pitävät isänmaan
satunnaisena asemahuoneena jollakin matkalla.
5) Joksikin ajaksi käytettäköön vähemmän hyväksi tunnettu henkilökin
semmoisiin toimiin, joihin hän erittäin hyvin sopii, mutta mitäkään
varsinaista suosiota olkoon ruhtinas varoillaan hänelle antamasta; jos
ruhtinas ottaa semmoisen ystäväpiiriinsä saattaa helposti tapahtua että
epäiltävät kansalaiset pääsevät tilaisuuteen voittamaan itsellensä
julkisia tärkeitä virkoja.
6) Ruhtinaan tulee epäillä niitä jotka usein ja kutsumatta
juoksentelevat hoviportaissa, sillä semmoiset ovat joko tehneet jonkin
koiruuden, taikka ovat aikeessa sitä pian tehdä.
7) Hallitsijan tulee epäillä semmoisia, jotka hartaimmin julkista
kunnianosoitusta himoitsevat, niitä vähimmin ansaitsevina, sillä
samaten kun ei kukaan mielellänsä kerjää ellei hän ole hädässä niin ei
kukaan myöskään etsi tämmöistä kunnianosoitusta jos hän omilla
ansioillansa eli hyvillä avuillansa on kelvollinen sitä ansaitsemaan.
Seuraavassa säännössä saattaa olla paljon semmoista, joka sitä
puolustaa, mutta omasta puolestani en saata sitä hyväksyä kun sitä
valaistaan minua ylen loukkaavalla esimerkillä. Se oli jotenkin näin
kuuluva:
8) "Ei ainoatakaan yhteiskunnan jäsentä saa pitää kaikkeen
hyödyllisyyteen kelvottomana, sillä niin tyhmää ja tyhjää ei löydy,
ettei hän johonkin työhön kelpaa ja vieläpä saata muutamissa seikoissa
olla mainiokin, kunhan hän vaan osataan panna oikealle paikallensa.
Yhdellä on esim. arvostelukykyä, toisella kekseliäisyyttä; yhdellä on
hyvä äly, toisella vahva ruumis; yksi saattaa kelvata tuomariksi,
toinen kirjuriksi; yksi saattaa olla taitava tekijänä ja löytäjänä;
toinen on mies panemaan hänen aatteensa täytäntöön: Sanalla sanoen,
harvoja löytyy, joita saattaa sanoa kokonansa kelvottomiksi. Ei luojan
syy ole että niin moni luotu olento saa semmoisen nimen vaan syy on
niiden, jotka eivät näe sen verran vaivaa, että he tarkasti tutkisivat
jokaisen taipumuksia ja niiden mukaan antaisivat heille tilaisuutta
niitä käyttää." (Tätä käsitystänsä hän nyt puolustaa vetämällä minut
esimerkiksi:) "Lähinnä olevin todistus siihen on tuo maanalainen
eläin, jonka me hänen nopean käsityskykynsä vuoksi luulimme
tulevan yhteiskunnallemme ainoastaan rasitukseksi, mutta joka
nopealiikkeisyytensä kautta on meille suureksi hyödyksi." (Luettuani
tämän lisäyksen ajattelin itsekseni: Hän alkaa parakrahvinsa kuin mies
konsanaakin, mutta lopettaa sen kuin tomppeli.)
9) "Hallitsijan ja isän tärkeimpiä velvollisuuksia on mitä suurimmalla
huolella valita perintöprinssin opettajaksi jumalanpelkonsa ja oppinsa
puolesta yleisesti tunnetun miehen. Valtion menestys riippuu siitä että
perintöruhtinas saa huolellisen kasvatuksen, ja mitä me nuorina opimme
muuttuu usein iän tullen toiseksi luonnoksenne. Tämän opettajan eli
kuvernöörin tulee olla isänmaatansa rakastavan miehen, joka ymmärtää
oppilaasensa juurruttaa kunnioitusta ja rakkautta valtion asukkaihin,
mitä hänen opetuksensa sen jokaisessa osassa tulee tarkoittaa."
10) Ruhtinaan tulee tarkasti seurata alammaistensa ajatuksia ja
noudattaa niitä; jos hän niissä havaitsee vikoja, kokekoon hän
mieluummin niitä parantaa esimerkillänsä kuin käskymääräyksillä.
11) Hänen pitää estämän kenenkään elämästä laiskuudessa, sillä
tyhjäntoimittajat ovat maalle rasitukseksi. Ahkeruudella, vireydellä ja
uutteruudella maan kansassa vahvistuu maa, jonka ohessa eivät pahat
aikeet ja salajuonet eivät milloinkaan saa ravintoa. Valtion hyväksi on
paljon parempi että kansa varsin toimettomina vetelehtelevät ja lopuksi
ehkä rupeavat käyttämään ajatuskykyänsä semmoisiin, joista on toisille
vahinkoa ja vaaraa.