sydämellisimmästi käyttämään vaikutusmahtiansa _Karatteilta_
hankkiaksensa minulle suotuisamman todistuksen ja näyttämään heille
edellisen akatemiallisen todistukseni, jossa minua kiitetään erittäin
älykkääksi ja eteväksi ylioppilaaksi. Hän väitti että tämä
pääsötodistus saattaa kyllä olla hyvä meidän maailmassamme, jossa ehkä
enemmän otetaan huomioon varjo kuin itse ruumis, enemmän katsotaan
kuoreen kuin sydämeen, mutta täällä, jossa oli tapana perinpohjin
tutkia jokaista asiata, ei se ollut suuresta merkityksestä. Muuten
arveli hän minun menetteleväni parhaiten jos kärsivällisyydellä
tyytyisin kohtalooni, varsinkin kun ei minun todistustani saatettu
muuttaa eikä kumota, kun täällä pidettiin mitä suurimpana rikoksena
ylistää jotakuta henkilöä avuista, joita hänellä ei ollut. Kuitenkin,
valaaksensa jotakin lieventävätä nestettä haavaani, ja lohduttaaksensa
minua suuressa murheessani, huomautti hän minua siitä että kunnia ja
korkeus pidettäkööt uuelmana, josta on paras pysyä loitolla; että
tämmöinen onni on haihtuva, semmoinen, joka helpolla kiiltää ja
synkistyy, sekä epäili eiköhän ylemmällä asteella oleva ole enemmän
kateuden nuolien määränä kuin halvemmalla toimiva ynnä muistutti
minulle että moni, joka tahtoo yhdistää kunnian ja rikkauden, takoo
omaa asettansa johon hän ennen pitkää haavoittuu ja laukeaa silloin
kunnian valtaistuimelta ivan ja pilkan häpeälliseen kuiluun. Hän
huomautti sitä paitsi, että henkilön, joka oli alemmalla yhteiskunnan
asteella, ei tarvinnut semmoista peljätä, ja mitä Karattien lausuntoon
tuli, niin osoittausi kaikessa se, että he olivat erittäin
tarkkanäköisiä ja kunnon tuomareita, jotka eivät antaneet itseänsä
lahjoa taikka uhkauksilla peloittaa askeltakaan totuudesta; minkätähden
tässäkään asiassa ei epäluulon haivekaan saattanut heitä kohdata. Ja
lopuksi sanoi hän suoraan puhuen suunsa puhtaaksi, että hänkin jo
aikoja sitte oli havainnut minun karsaan arvostelukykyni, ja että minun
nopea ymmärrykseni ja hyvä muistoni jo aikoja sitte olivat saaneet
hänen oitis ajattelemaan, ettei minussa juuri ollut mitäkään suurta
tekeillä, ja näiden selvien virheitten johdosta aivoissani en kelvannut
hallitsemaan tärkeämpätä virkaa. Sen mukaan mitä olin hänelle
Eurooppalaisista kertonut, sanoi hän helposti saattavansa ymmärtää,
että minä todella olin syntynyt hullussa maassa ja että tuhmuuden tähti
oli syntymääni tervehtänyt. Muuten hän mitä kohteliaimmasti vakuutti
minulle ystävällisyyttänsä, ja antoi minulle neuvon viipymättä lähteä
matkaan. -- Minä seurasin tämän järkevän miehen neuvoa, sitä mieluummin
kun välttämättömyys minun vaati sitä tekemään ja kun sitä paitsi olisi
ollut tuhmaa uhkarohkeutta osoittaa tottelemattomuutta ruhtinaan
käskylle.
Minä lähdin siis matkaan muutamain pikkupoikain seurassa, jotka samoin
kuin minäkin olivat lukiosta pääsintodistuksen saaneet, ja nyt, samassa
tarkoituksessa kuin minäkin, lähetettiin pääkaupunkiin. Seuraajanamme
oli muuan vanhempi Karatti, joka kun hän oli kivulloinen ja nytkin
sairasti jostakin vammasta toisessa jalassaan ratsasti sonnimullikalla.
Muuten ei ole tavallista nähdä jonkun ajavan taikka ratsastavan, sillä
se on oikeus, joka tulee vaan vanhoille, rammoille ja sairaille, ja
kuitenkin saattaisivat asujamet täällä, meihin verraten, paljoa
mieluummin saada anteeksi sitä, että he ajavat, kun heidän kävelynsä on
sekä hankalata että vitkallista.
Muistanpa varsin hyvin kuinka tuo maanalainen kansa naurusuin kuulteli
minun kertovan meidän kulkuneuvoistamme ja tavoistamme liikkua:
hevosistamme, vaunuistamme, kareeteistamme ja ennen kaikkia näistä
kantotuoleista, joissa meitä, niihin jamattuina kuten rahtitavara,
hinattiin pitkin kaupunkia; ja varsinkin pitivät he naurettavana ettei
naapuri saata lähteä toistansa tervehtimään, ellei hän muuta asumaan
tuollaiseen vaunu- tai kantotuolikoneesen, jossa pari hurjaa hevoista
häntä sitte laahaa pitkin katuja ja kujia. -- Kun nämä ylen järkevät
puut, miten jo ennen olen kertonut, liikkuvat niin vitkallisesti, kului
matkaan kolme päivää, vaikka Kebasta pääkaupunkiin oli tuskin neljä
peninkulmaa kuljettavana, Jos olisin ollut yksin, olisin helposti
tehnyt tämän matkan yhdessä päivässä.
Kuinka paljon iloitsinkin siitä, että olin parempi kävelijä kuin
maanalaiset isäntäni, niin en saattanut olla mielessäni tuntematta
syvää mielipahaa ajatellessani, sitä että juuri tämä etuisuuteni
tuomitsi minun huomaamattomaan ja halventavaan toimeen.
"Toivoisinpa," sanoin sentähden kerran, "olevani yhtä vitkallinen
jalkojeni puolesta kuin kansa täällä, koska sen kautta saattaisin
välttää tuon orjallisen ja halvan viran, mikä minulle nyt on määrätty."
Kun saattajamme eli päällysmiehemme tämän kuuli, sanoi hän: "niin,
mutta sinun pitää muistaman, että ellei luonto tavallansa näillä
ruumiillisilla etuisuuksilla olisi palkinnut mitä sinussa sielun
puolesta on vaillinaista, niin olisimme me kaikki pitäneet sinua
hyödyttömänä rasituksena maan päällä, sillä kun sinä niin tavattoman
nopeasti käsität asioita näkyy siitä selvään, ettet sinä milloinkaan
tunkeudu niiden pohjaan, vaan jäät kuorelle jättäen sydämen koskematta;
lisäksi se, jolla on vaan kaksi oksaa, jää epäilemättä meidän jälkeemme
käsitöissäkin." Tämän kuultuani, minä mielessäni kohta ylistin
sallimusta pitkistä jaloistani koska minut, tämän etuisuuden
puutteessa, ehdottomasti olisi siirretty järjettömäin luontokappalten
joukkoon.
Vaikka meidän retkikuntamme varmaankin oli harvinainen näky
_Pootualaisille_ huomasin pitkin matkaa suureksi ihmeekseni heidän
olevan niin kiintyneenä siihen työhön, joka heillä oli käsillä, ettei
kukaan heittänyt työtänsä taikka edes kääntänyt päätänsä katsellakseen
meitä ohitse kulkeissamme. Mutta kun päivä oli loppuun kulunut ja
jokainen oli tehtävänsä tehnyt ja velvollisuutensa täyttänyt, etsivät
he virkistystä kaikellaisissa leikeissä ja huvituksissa, arvellen
tämän, yhtä paljon kuin ruoan ja juomankin, vahvistavan ruumista ja
sielua. Näistä ja monista muista syistä oli minulle suurta huvia tästä
matkastamme. Seutu oli kaikkialla kaunista, varsin kun pyöröteaatteri,
niin ihana, että vaan luonto yksin saattaa semmoista luoda. Missä
luonto oli vähänkin itaruutta osoittanut, olivat asukkaat osanneet
taiteella korjata puutteen, sillä hallitus on määrännyt palkintoja
jaettaviksi parhaiten hoidetusta maanviljelyksestä sekä talojen
parantamisesta ja kaunistamisesta, jota vastoin ne, jotka päästävät
talonsa ja tiluksensa rappiotilaan, tuomitaan kansalaisoikeutensa
menettäneeksi. Me kuljimme monen kauniin kylän ohitse, jotka, ollen
sijoitettuina vain vähien matkojen päähän toisistansa näyttivät yhdessä
muodostavan ison, yhteen kuuluvan kaupungin. Siitä huolimatta ahdisti
meitä tuon tuostakin matkallamme villit marakatit, jotka juoksentelivat
ympärillämme ristiin ja rauhaan tiellä, ja alinomaa olivat minun
kantapäissäni, jonka ne arvattavasti ruumiinrakennukseni suhden
otaksuivat toveriksensa. Minä en saattanut hillitä suuttumustani tästä,
varsinkin kun huomasin tämän seikan seuropuitani naurattavan, sillä
ruhtinaan käskyn mukaan olin minä matkaani varten puettuna samoihin
vaatteisiin, jotka minulla oli kiertotähdelle saapuessani ylläni, ja
minulla oli keksini muassani, että ruhtinas saisi käsityksen siitä,
minkälaisessa pukimessa meidän maassamme kuljettiin. Keksistä minulle
nyt kuitenkin oli apua, kun sillä sain puolustautua marakateilta, jotka
parvittain hyökkäsivät kimppuuni; mutta suuria ei sekään auttanut,
sillä niiden sijaan, jotka ajoin pois; tuli heti toisia, joten minun
alati täytyi olla valmiina puolustukseen.
NELJÄS LUKU.
Hovi Pootussa.
Vihdoinkin saavuimme _Pootuun_, tämän maan pääkaupunkiin, joka on sekä
laaja että erittäin soma kaupunki. Rakennukset ovat korkeampia kuin
Kebassa, ja kadut ovat leveämpiä ja mukavampia. Ensimmäinen tori jolle
saavuimme oli täynnä ostajia ja myyjiä ja ympärillä on runsaasti jos
jonkinmoisia kauppapuoteja. Peljästyksekseni havaitsin keskellä toria
puun köysi kaulassaan ja ympärillään koko joukon muita puita, jotka
katseittensa ja muotonsa puolesta olivat vakaita kuin raatimiehet.
Kysymykseeni mitä tämä meno tiesi ja miksi tuo puuparka oli hirtettävä,
vaikka kuolemanrangaistukset siinä maassa olivat kielletyt, sain
vastaukseksi että mies oli ehdoittanut erään vanhan lakipykälän
kumoamista, ympärillä olevat olivat lainoppineita ja neuvosherroja,
joiden, niinkuin tapa oli, tuli tutkia tuota uutta lakiehdotusta, ja
jos se havaittiin hyvin harkituksi ja yleishyödylliseksi, ei
ehdottelijaa ainoasti vapautettaisi vaan hän saisi vielä palkinnonkin;
mutta jos se sitä vastoin havaittiin valtiolle vahingolliseksi taikka
jos sen havaittiin vähänkin tarkoittavan ehdoittelijan omaa etua, niin
hän heti valtiorikollisena hirtettiin. Tästä tulee että ylen harvat
uskaltavat antautua semmoiselle uhkakoetukselle kuin voimassa olevan
lain komoamisen ehdotus täällä on, ellei asia ole niin selvä ja kirkas
ettei tarvitse epäillä sen onnistumista. Tähän määrään saakka pelkäävät
maanalaiset muuttaa noudatettavana olevata lainkohtaa, arvellen valtion
lujuuden olevan vaarassa samana hetkenä kun sen perustuksia saisi kenen
päähän pällähdykset tahansa ruveta hyöräyttämään. "No pentele,"
ajattelin itsekseni, "kuinkahan täällä kävisikään meidän maapallomme
yhteiskunnan parantajien, jotka luuletellen hyödyttävänsä valtiota
alinomaa tekevät yhden uuden ehdotuksen toisensa perään, ei niin paljon
yleiseksi hyväksi kuin usein heidän omaksi eduksensa."
Vihdoin meidät vietiin isompaan rakennukseen, missä kaikki semmoiset
otetaan vastaan, jotka ovat lukiosta pääsötodistuksen saaneet ja
lähetetään ruhtinaan nähtäviksi. Johdattajamme eli Karattimme käski
meidän olemaan valmiina, sillä hän lähti nyt meidän tuloamme
ilmoittamaan. Hän oli tuskin ehtinyt jättää meidät, ennenkun
korvillemme saapui kovaa huutamista, varsin kuin voittohuutoa ja kohta
sen jälkeen kaikui ilmassa kimakoiden torvien ja rämisevien rumpujen
ääniä. Uteliaina me riensimme ulos ja näimme puun liikkuvan eteenpäin
perässään uhkea saattojoukko ja päässään kukkaisseppele, ja pian me
huomasimme hänen samaksi, jonka vähäistä ennen olimme nähneet seisovan
torilla köysi kaulassaan. Syynä tähän juhlalliseen saattokulkuun oli
se, että tuo lainmuutos, jonka hän henkensä uhalla oli rohjennut
ehdoitella oli voittanut myöntymyksen ja että se siis oli otettu
noudatettavaksi. Mutta mitä syitä hän oli tuonut esille saadakseen
vanhan lainkohdan muutetuksi, sitä en milläkään keinolla saanut tietää,
tämän kansan salaperäisyyden takia, joka vaikuttaa, että
vähäpätöisinkin mikä on yhteydessä valtion hallituksen ja
hallitusasioiden kanssa, aina kokonansa salataan "kansalta". Varsin
toisella tavalla menetellään meillä, jossa jonkun hallituksen istunnon
jälkeisenä päivänä saadaan kuulla viimeksi tehtyjä päätöksiä
tutkittavan, arvosteltavan ja ylipäänsä olevan yhteisenä puheaineena.
[Tämä on ainakin _yksi_ kohta, josta me, tekijän luvalla, saatamme
otaksua olevamme _Pootualaisia_ etevämmällä kannalla.]
Noin tunnin kuluttua tämän jälkeen tuli Karatti takaisin, ja meidät
käskettiin nyt häntä seuraamaan, minkä me teimmekin ilosta. Matkalla
kohtasimme useoita pikkupuita, jotka kaikkialla juoksennellen
tarjosivat kaupaksi jos joitakin kirjoja kaikellaisista ihmeellisistä
asioista ja tapauksista. Kaiken tämän sorakalun seassa pisti silmääni
pieni kirjanen, jonka nimenä oli: "Uudesta ja epätavallisesta
ilmanilmiöstä taikka lentävästä aarneesta, joka menneenä vuonna
taivaalla nähtiin." Minä näin ihan ilmeisen itseni vaskipiirroksessa,
varsin semmoisena jommoiselta näytin kiitäessäni kiertotähden ympäri
keksi kourassani ja siinä hinaten perässäni muutaman sylen mittaista
köydenpäätä. Tuskin kyeten pysyä vakaana tämä näky silmissäni,
ajattelin minä itsekseni: "Siunatkoon! mikä kamalan kauhea kuva, mikä
hirvittävä olento!"
Minä ostin tuon kirjasen kolmella kilakalla, mikä vastaa noin 15:tä
penniä meillä, hillitsin naurunhaluani ja jatkoin äänetönnä ja
hiljaisena matkaani linnalle. Tässä esiintyi enemmän taiteellisuutta,
sievyyttä ja somuutta, kuin loistoa ja komeutta. Minä näin ylen harvoja
lakejoita eli hovipalvelijoita, sillä ruhtinaat täällä alamaailmassa
pitävät parhaiten vaatimattomasta hovielämästä ja kaihoavat kokonansa
kaikkea mikä ylellisyyteen vivahtaakaan. Ei täällä tarvitakaan niin
monta palvelijaa kuin meidän maailmamme hoveissa, sillä jokainen oksa,
joka noilla elävillä puilla on, käy kädestä, joten kaikki käsin
toimitetaan, saadaan tehtyä täällä kolme eli neljä kertaa nopeammin
kuin meillä.
Oli jo päivällispäivät kun saavuimme linnaan, ja kun ruhtinas tahtoi
nähdä minun ennenkun hän rupesi aterialle veivät minun heti
ruokasaliin. Ruhtinaassa yhdistyy mitä suurimmassa määrässä lempeys ja
vakavuus. Hänellä on semmoinen kyky itseänsä hillitsemään ettei mikään
suru eikä suuttumus saata liikuttaa tuota levon ja penseyden kuvastusta
hänen muodossaan, joka aina on hänen luonteensa tunnusmerkkinä. Kohta
sisälle tultuani lankesin polvilleni hänen eteensä, mikä tekoni näytti
läsnäolevia suuresti hämmästyttävän. Ruhtinas kysyi minulta minkä
tähden niin tein, ja ilmoitettuani hänelle syyn siihen, käski hän minun
nousemaan ylös, sanoen semmoisen kunnioituksen osoituksen tulevan
ainoasti Jumalalle, ynnä että hallitsijan suosio saatetaan voittaa
ainoasti tottelevaisuudella ja kunnollisuudella. Jälleen noustuani
jaloilleni, teki hän minulle, ylen ystävällisen näköisenä, useoita
kysymyksiä nimestäni, miten minä olin tullut tänne maanalaiseen
maailmaan ja mitä teitä olin kulkenut, missä kotoseutuni oli y.m. Tähän
vastasin kotomaani olevan tähän verraten ylen ison, vaikkei luonto
ollut sitä niin kauniiksi luonut, nimeni olevan Niilo Klimin ynnä mitä
retkeeni tänne tulee, että olin sen tehnyt kautta kauniin ja kirkkaan
ilmakehän. Edelleen kysyi hän minulta mitä matkallani oli tapahtunut
ynnä tavoista ja laeista maapallollamme.
Minä rupesin nyt ylen lämpimästi puhumaan ihmisten hyvistä avuista,
ymmärryslahjoista, hienostuneista tavoista ynnä kaikesta muusta mistä
ihmissukukunta luulee itsellänsä olevan ylpeilemisen syytä. Mutta hän
kuulteli minun tekointoista puhettani ylen kylmänä; ja kun virkoin
semmoisista asioista, joiden luulin ennen kaikkia saavuttavan hänen
korkeinta ihastustansa, hän vielä haukottelikin. "Uh!" ajattelin
mielessäni, "kuinka erilaisia ovatkaan kuolevaiset maun ja mielihalun
puolesta!" Mikä _meitä_ suuresti ihastuttaa, herättää vain inhoitusta
_heissä_.
Mikä varsinkin näytti huonolta kajahtavan hänen ruhtinaallisessa
korvissansa oli kertomukseni meidän oikeudenkäyntioloistamme ja kun
puhuin asianajajiemme kaunopuheliaisuudesta ja tuomariemme
ketteryydestä tuomioiden julistamisessa. Minä aivoin juuri ruveta vielä
laveammalta selittämään tätä, kun hän keskeytti minua ruveten
puhumaan muista asioista; lopuksi kysyi hän minulta uskonnostamme ja
jumalanpalveluksestamme. Minä kerroin lyhyesti kaikki uskonkappaleemme.
Mitä edemmäksi tässä tulin sitä enemmän poistuivat rypistykset hänen
otsaltansa, ja hän vakuutti hyvästi saattavansa kirjoittaa kaikkien
alle; mutta hän ei voinut kylläksi ihmetellä, että kansalla jolta
kokonaan puuttui arvostelukyky saattoi olla niin järjelliset ja terveet
mielipiteet Jumalasta ja jumalanpalveluksesta. Mutta saatuansa kuulla,
että kristityt olivat hajoutuneet isoon määrään eri uskonlahkoja, jotka
hurjasti taistelivat keskenänsä erilaisuudesta uskossansa, sanoi hän:
"Meilläkin esiintyy paljon eri käsityksiä semmoisissa kysymyksissä,
jotka koskevat jumalanpalvelemista, mutta emme me sentähden vainoa
toisiamme, sillä tuommoinen vaino eri käsityksen ehkäpä erhetyksenkin
tähden on hengellisen ylpeyden purkautumista, kun, näet, toinen
mielettömyydessään pitää itseänsä toistansa viisaampana, mikä ylpeys ei
suinkaan saata olla mieliksi Jumalalle, joka aina kehoittaa lapsiansa
hyväntahtoisuuteen ja nöyryyteen. Me emme milloinkaan rankaise ketään,
joka todellisesta uskosta ja varmasta käsityksestä, jos siksi sitä
tahdotaan sanoa, miettivän tutkimuksen uralla kulkee yleisestä
mielipiteestä poikkeavata tietä, niinkauvan kuu hän ei teoissansa riko
yleisen lain määräyksiä; ja tässä kohdassa me vaan kuljemme esi-isiemme
jälkiä, jotka aina ovat pitäneet ylen järjettömänä panna ajatuksia
siteihin taikka ruveta omantunnon tuomariksi. Tätä sääntöä koen
tarkasti seurata maallisissakin asioissa, niin että, minkälaiset
mielipiteet kansalla olleekin minun luonteestani, elämästäni,
taloushoidostani ja muista tuommoisista asioista, kun he vaan
tunnustavat minun lailliseksi hallitsijaksensa, katson minä heidät
kaikki hyviksi kansalaisiksi.
"Armollisen ruhtinas," vastasin minä, "semmoista sanotaan meillä
uskonnonvapaudeksi, ja sitä vastustavat innolla varsinkin meidän
oppineet -- --"
Hän ei suonut minulle aikaa jatkaakseni, vaan käänsi minulle selkänsä
nähtävästi harmistuneena; kuitenkin käski hän minun jäämään sinne
kunnes ateria oli syöty.
Pöydän ääressä istuivat ruhtinas, ruhtinatar ja prinssi, heidän
poikansa, sekä _Kadoki_ eli suurkansleri. Tämä kadoki oli hienolla
sivistyksellänsä ja kaikkea älyävällä järjellänsä hankkinut itsellensä
kuuluisan nimen Pootussa. Kahtenakymmenenä vuotena ei hän ollut
kertaakaan neuvoshuoneessa puolustanut mielipidettä, joka ei olisi
saavuttanut kaikkien muiden neuvoksien suostumusta. Hän ei ollut
milloinkaan kirjoittanut nimeänsä semmoinen lakiasetuksen alle, joka ei
vielä ollut noudatettavana, ja hänen lausuntonsa oli kuin sääntö
kansakunnalle.
Mutta hänellä oli niin hidas ajattelukyky, että hänellä oli tapana
vaatia itsellensä parin viikon tuumausajan yksinkertaisimmankin
asetuksen antamiseen. Jos tämä mies olisi kuulunut meidän maailmaan,
jossa kaikkea viivytystä syytetään laiskuudeksi, olisi hän varmaankin
julistettu kelvottomaksi kaikkiin tärkeimpiin toimiin. Mutta kun
hänellä, kerran asian tutkittuansa, se olikin selvillä pienimpiin
yksityiskohtiin saakka ja kun hän ei milloinkaan päättänyt mitäkään
sitä ensin perin pohjin tutkimattansa, saattaa hänestä sanoa, että hän
toimitti melkoista enemmän kuin kymmenen näitä niin kutsuttuja suurta
neroa, jotka ottavat selvän mistä tahansa suurimmassa kiiressä, mutta
joiden työtä pitää niin monessa kohdassa muutettavan ja mukailtavan,
että, kun ne kerran eroavat virastansa, heidän saatetaan sanoa panneen
paljon alkuun voimatta saattaa mitäkään loppuun. Sentähden on tässä
hovissa tavallista verrata semmoisia, jotka liian nopeasti päästävät
tehtävän työn käsistänsä, toimettomiin kävelijöihin, jotka kulkevat
edestakaisin samaa tienosuutta pääsemättä sen pidemmälle.
Kohta ruhtinaallisen perheen istuttua pöydän ääreen tuli huoneeseen
neitsy-puu, jolla oli kahdeksan oksaa ja yhtä suuri lukumäärä lautasia
ja vateja niissä, joten ruoka yhtäkkiä oli nostettu pöydälle. Sitte
tuli kohta toinen puu, joka toi sisälle kahdeksan karahviinia simaa eli
viiniä, useampaa lajia. Tällä puulla oli kokonaista yhdeksän oksaa ja
se pidettiin sentähden parhaana palvelijana, jonka jokainen olisi
perheeseensä halunnut. Siis toimitti täällä kaksi naispalvelijaa
helposti kaiken sen, johon meidän maanpäällisissä hoveissanne tarvitaan
melkoinen parvi palvelijoita.
Ruoat olivat yksinkertaisia mutta hyvästi laitettuja. Esille tuoduista
ruokalajeista söi ruhtinas vaan yhtä, sitä nimittäin joka hänestä
parhaalta maistui; tämäkin kohta oli siis perin vastainen sille, mitä
rikkailla ihmisillä meillä on tapana tehdä, kun he nimittäin eivät ole
mielestänsä päivällistä syöneetkään, ellei yhtä herkkuruokaa toisensa
perään ole pöydälle kannettu. Keskustelu syödessä koski parhaastansa
hyviä avuja ja paheita sekä yleisöä koskevia asioita, joten saattaa
sanoa viisauden olleen ruoan höysteenä. Minäkin tulin puheeksi, mutta
kun minua pidettiin liian nopeajärkisenä, ei minusta sanottavasti
toivottu mitäkään tulevan.
Pöydän riisuttua käskettiin minun näyttämään esille _testimoniumini_.
Sittekun ruhtinas oli sen lukenut, loi hän katseen minun
kulkuneuvoihini ja sanoi: "Niin, karatit ovat kyllä oikeassa, niin
pitää tehtämän." Hänen tämän sanottuansa tuntui minusta niin kuin
salama olisi minuun iskenyt ja itku kurkkuni pohjaan nousseena minä
rukoilin että asiakirjojani vielä tutkittaisiin, kun en nimittäin
epäillyt penseämpää tuomiota, jos vaan annettiin tarpeen mukainen
huomio hyville puolilleni ja luonnollisille lahjoilleni. Ruhtinas, joka
oli sekä lempeä että oikeutta harrastava, ei ensinkään näyttänyt
mitäkään suuttumusta tätä samalla rohkeata ja omituista pyyntöä
tehdessäni, vaan antoi heti saapuvilla olevalle karatille käskyn tutkia
minua vielä kerran ja perin pohjin. Tämän tutkinnon jatkuessa, otti
ruhtinas tiedon toisten atestieni ja todistusteni sisällöstä. Karatti
teki minulle useoita kysymyksiä, joihin tavallisella rivakkuudella
vastasin. Hän ei salannut ihmettelemistänsä tästä, ja sanoi: "Kyllähän
sinä helposti käsität, mutta vastauksesi osoittavat selvästi että
kysymyksen sisimmäinen merkitys yhä on sinulle vieras." Tutkinnon
loputtua astui hän sisälle ruhtinaan luo, ja tuli pian takaisin>
kädessänsä kirjallinen päätös, joka sisälsi että kuu minä olin
käyttäytynyt sekä pahasti että ajattelemattomasti moittiessani karattien
lausuntoa, olin tehnyt itseni vikapääksi rangaistukseen, jonka laki
tässä tapauksessa määrää, nimittäin että iskettäisin suontani
molemmista käsivarsistani ja että minut suljettaisiin kuritushuoneesen;
mutta tätä lain kohtaa kuitenkin ankaruudessansa noudattamatta oli
hänen korkeutensa erinomaisena armona sallinut, että tätä rikostani,
katsoen sekä erittäin kypsymättömään käsityskykyyni että vieraisuuteeni
maan lakeihin nähden, ei vedettäisi oikeuden eteen; sillä hiljan maahan
tulleelle vieraalle saattoi antaa armon oikeuden edellä loukkaamatta
sen kautta lakien pyhyyttä. Ja antaaksensa minulle vielä todistuksen
suosiollisesta hyväntahtoisuudestansa, sai hän minulle viran
vakinaisena hovikurjeerina, suosio, jota minun piti tietämän
asianmukaisesti arvostella.
Sittekun tämä päätös oli minulle luettu, eräs _Kiva_ eli pöytäkirjuri,
kirjoitti minun ynnä toisten vastatulleitten kokelaitten nimet
viranylennyspöytäkirjoihin. Tämä sihteeri oli erittäin somankasvuinen
mies, sillä hänellä oli kokonaista yksitoista oksaa ja saattoi siis
yhdellä kertaa kirjoittaa yksitoista kirjettä yhtä helposti kun me
pystymme kirjoittamaan vaan yhden ainoan. Mutta hänellä oli vaan
keskinkertaiset ymmärryslahjat eikä sentähden saattanut milloinkaan
toivoa ylentymistä, vaan sai sekä vanhentua että kuolla samalla
sijalla, jossa hän jo lähes kolmekymmentä vuotta oli toiminut. Tämän
miehen kanssa minä sitte sain enimmän tekemistä ja tämän luona
useimmiten käydä, sillä hän kopioitsi kaikki kirjeet ja asetukset,
joita minun piti lennättämän maaseuduille.