Tämmöiset kovin konstikkaat runoelmat sisällykseltään tietysti olivat
aivan mauttomia ja ne ovatkin ainoat korolle perustetut.
Itse aineen luonteesta seuraa ettei niissä voi ilmottua totista
runohenkeä; mutta useampi heistä kuitenkin on sukkelasti ja somasti
sommiteltu. Väitöksen tekijää ylistetään, kiitetään hänen taitoa ja
oppiaan, jonka on näyttänyt "Auran ahkerasa ahjosa" tai "lauluneitoen
salisa", pyrkien "Heliconin heliälle, cullatulle cuckulalle", missä on
saava päähänsä "lehtilakin" tai "vihriöitä kihriöitä". Muutenkin
hänelle toivotetaan onnea tässä ja vastaisessa elämässä. Enimmiten
puhutaan myös itse väitöksen aineesta ja sen tärkeydestä. Muutamissa
runoilija on unessa näkevinään lauluneidot, jotka häntä houkuttelevat
puoleensa, tai kuulevinansa Auran rannoilta huminan, jonka syytä sitten
tiedustelee.
Tämmöisiä onnentoivotuksia ovat kirjottaneet runomitalla, pait ennen jo
mainittuja: Gösti Göstinpoica 1723,[323] Juhana Gråå (Taivassalon
kirkkoherra k. 1763) v. 1728 Upsalassa,[324] Pietari Cajanus (pitäjän
apulainen[325] Lohtajalla k. 1765) v. 1728,[326] Juhana Haberfelt
(Pohjalainen) v. 1730[327] ja 1735,[328] Iisak Fortelius (Kemin
provasti, k. 1783) v. 1748,[329] Jaakop Chydenius (Vaasan provasti,
k. 1809) v. 1751 Upsalassa,[330] Kaapriel Lagerbergh (Hailuodon
kappalainen, k. 1801) v. 1751,[331] Jaakop Ahlberg (Pyhäjoen
kappalainen, k. 1781) v. 1753,[332] Olovi Westzynthius (Kajaanin
kirkkoherra, k. 1781) v. 1754,[333] Risto Herkepaeus v. 1757,[334]
H.S. v. 1760.[335]
Nykyisempiin mittoihin rakettuja ovat sepittäneet: Kaarle Kustavi
Melartopaeus v. 1742,[336] Erik Juhana Blom (Someron provasti,
k. 1789) v. 1750,[337] Kaarle Sedenius v. 1766.[338] --
Kuusmittaisten runoelmien tekijöitä ovat: Nikolai Bursman (Köyliön
kirkkoh. k. 1732) v. 1732,[339] ennen mainittu Mikael Wanonius v.
1732,[340] Aapram Utter v. 1736,[341] Salomo Hannelius (Ilmajoen
provasti k. 1796) v. 1744,[342] Aapram Tackou v. 1749,[343] Anterus
Gjös (Joutsenuksen kirkkoh. k. 1779) v. 1757,[344] Gregorius Hallenius
(Turun koulun collega supremus, k. 1772) v. 1744.[345] ja 1758.[346]
Mutta se joka kuusmittarunoa viljeli kaikista paraten, oli Aapram
Achrenius (Nousiaisten kirkkoh. k. 1769; tämän merkillisen miehen
elämäkertaa katso kirjasta: Hist. upplysn. om relig. rörelserna i Finl.
af M. Akiander, V osa). Häneltä on jäänyt kaksi onnentoivotusta, toinen
kuusmittaan[347] toinen elegian mittaan[348] rakettu. Kuusmittaan on
hän pait näitä vielä kirjottanut esipuheen kirjaansa: Halullisien
sieluin kysymykset,[349] jonka sillä omistaa maaherra Wredelle,
tervehdyslaulun Tammelin-piispalle 1730[350] ja yhden virren.[351]
Näytteenä sekä yliopiston onnentoivotuksista että sen ajan
suomalaisista kuusmittarunoelmista olkoon seuraava Achrenion:
"Tuonain temmaisi täst minun muodons muuttuva Morpheus,
Temmais, valpena vei eipä suonut sippurasilmill,
Vei minu, vei vijtan, cusa virsiä veisasi _Virtus_;
Veisais näin: tule tänn, Musain vesa vickelä, vircku,
Cuin vetelet vinhast Aganippen vainjosa vettä,
Juox tule tänn tänäpän, täsä tie, täsä tanhua toimen,
Tie, joca selkiä lie, joca vie, joca taitane taivast
Päin vetä paitz pelvott ylitz onnet ja ongalet alhoin
Pindin paisumen pääll, cusa Cunnia canda Cathedras
Crunun caickile nijll, jotk' sinne on saattanut itzens.
Sijs tule tänn tänäpän! Vedä veickoni virsuja väljäl,
Seura ny meit yli öit, pyri pääll, lue, lauluja laske,
Ei täsä turmele työ, vaick pistävi tappura pensas,
Ei täsä tomua tul, vaick canda se crapise cannois.
Sijs pidä pääll joca sääll, kyll cunnian cunnia caicu,
Cuins heljäl helinäl _Heliconin_ huittulen hyppät.
Näin veisais _Virtus_; tämän äckäis taitava toimen
Cans taidon toveritz, joca nurcasa nurisi nurmen,
Äckäis sen, meni sinn, ja jos ennen seuraisi sijvos
Kyl sala, kyl caunist, jo nyt jälkiä jättele julkist,
Jälkiä jättele julk, minä vihdoin vijdasa virgon,
Nyt toivon totisest: caick caiketi käändykön onnex."
Achrenion nimi on nytkin vielä eleillä Suomen rahvaassa, kuitenkin ei
näiden nyt mainittuin laulukoetten tähden, vaan uutterana
virrenseppänä. Varsinkin viimeisinä ikävuosinaan hän niitä kirjotti ja
painatti aika joukon. Yhteensä on hän jättänyt jälellensä noin 200
virttä, joista vaan harva on käännöstä. Maskun Hemmingin, Tuomas
Ragvaldinpojan ja Juteinin rinnalla on hän siis ollut viljavimpia
suomenkielisiä runoniekkoja. -- Tietty on että voimallinen herätys ja
tunnon vaiva hänet joksi kuksi aikaa saattoi ikään kuin mielipuoleksi,
niin että hän erotettiin pappisvirastaan vaikka sittemmin uudestaan
pääsi siihen. Syvä synnin tunto ja ehdoton turvauminen Jumalan armoon
onkin pääjuonena kaikissa Achrenion virsissä. Innollisesti saarnaa hän
parannusta, viitaten sen ajan sotia ja muita surkeita kohtauksia, esim.
Lissabonin maanjäristyksen, Jumalan vihan merkiksi. Palavalla armon
rukouksella ja kaiken oman ansion kieltävällä nöyryydellä kän toisissa
virsissä heittäyy Jumalan eteen taikka vielä toisissa kuvaelee
vastaista autuutta.
Tämä jumalinen into ja tunteen hartaus on nämät virret tehnyt Suomen
rahvaalle niin rakkaaksi, että heitä meidän aikoihimme asti monta
monituista kertaa on painettu. Mutta ankaramman tarkastelijan silmissä
niiden arvo kuitenkin kovin alenee. Se kyllä on totta että niistä puhuu
palava, innokas tunne ja että mielellään liikkuvat kuvissa. Mutta
paraillakin tahtoo olla se vika, ettei Achrenius ainettansa ole kyennyt
ko'ossa pitämään. Milloin on hän sen sallinut pitkäpiimäiseksi venyä,
milloin antanut sivu-ajatusten tai kuvien vietellä itseänsä
pitkällisille mutkille, jotka välistä sekottavat pois koko ajatuksen
juoksun. Vertauksissaanki ja kuvissa hän liian soluttelee pikkuisia
sivuhaaroja myöten, niin että lukijaa ikävystyttää. -- Onpa myöskin
monta virttä, joissa runollista tuntoa ei ole yhtään, jotka vaan ovat
kuivinta, riimiin pinkotettua saarnaa. Riimissä hän on huolimaton,
mutta panee kuitenkin riimin vuoksi välistä virteen sanoja, jotka eivät
ensinkään mukaudu pää-ajatukseen. Uutta suomalaista virsikirjaa
laittaessa ei pitäisi kuitenkaan Achreniusta kokonaan hyljätä.
Karsimalla ja yhteen valamalla hänen virsistään kuitenkin saisi edes
jonkun joukon kelvollisia. Niitä onkin otettu virsikirjaseuran
toimittamiin Uusiin virsiin 1836.[352] -- Hauta- ja häävirsiäkin on
Achrenius muutamia kirjottanut, niinkuin yllä olemme nähneet, onpa
yrittänyt runontekoonkin esipuheessa Simo Achrenion hengellisiin
runoihin, mutta se ei häneltä tahtonut sujua.
Muista virsiniekoista ovat erittäin mainittavat veljekset, Paltamon
kirkkoherra Aapram Frosteron pojat, Jaakop (Lohtajan provasti, k. 1794)
ja Aapram Frosterus (Turun konsistorion notarjus, k. 1766). Edelliseltä
on jäänyt 5 virttä,[353] jälkimäiseltä 10[354] ja yhdessä ovat
sepittäneet 5.[355] Yksi Aapramin tekemä on alkuperäinen, muut kaikki
käännetyt Ruotsista ja Saksasta. Virret ovat hyvästi valitut, käännös
on vapaa, usein enemmän mukailevainen, toisinaan on omiakin värsyjä
lisätty. Ne ovat ajatuksen, kielen ja mitan puolesta kauniita,
sujuvaisia, vaikka niitä liian useat katkaistut sanat vähän rumentavat.
Alkusointua on mahdollisuutta myöten viljelty.
Loimijoen provasti, viimein esimäinen jumaluusopin provessori Turussa
ja tuomioprovasti Kaapriel Lauraeus (k. 1753) käänsi Saksasta ja
Ruotsista 10 virttä.[356] Ne muuten olisivat hyvät, mutta hän ei
huolinut ensinkään korosta, niin että yhtenään kyhäeli semmoisia
värsyjä kuin:
Ettei ikä ajan pituus j.n.e.
Paitsi näitä ilmestyi joka vuosi hengellisiä virsiä, jotka monta
monituista kertaa meidän aikoihimme asti uudesti painettuna, ovat
tulvanneet rahvaasen. Joku niistä on parempi, mutta suurin osa
huononlaisia. Enimmiten niissä kirjottajan nimeä ei ole mainittu, vaan
muutamat sen kuitenkin ovat säilyttäneet värsyjen alkupuustaveissa.
Ne, joista on selkoa saatu, ovat: Nikolai Bursman (k. ylempänä), jonka
laulu "paimenest ja lambast"[357] on hyvin soma. Se on kirjotettu
samaan mittaan kuin Cajanon mainio virsi, ja ihmeellistä on nähdä
kuinka enimmät samanmittaiset ovat tavallista kauniimmat. Näyttää ikään
kuin olisi alkuperäisten sanain kauneus innostuttanut niitäkin, jotka
sittemmin käyttivät sitä nuottia. -- Johannes Stichaeus (Mäntsälän
kirkkoh. k. 1708[358] taikka hänen poikansa, josta ei ole muuta tietoa
kuin että syntyi 1702) v. 1734,[359] Johan Höckert (Nousiaisten
kappalainen, k. 1794) v. 1735,[360] 39[361] ja 63,[362] Eskel
Johaninpoika ja Elisabetha Karck 1735,[363] Yrjä Litaniuson (sic!)
1735,[364] Johannes Chydenius (pitäjän apulainen Vesilahdella, k. 1759)
v. 1737,[365] Gustav Lindvall ja Thomas Manb (sic!) v. 1741,[366]
Johannes Altan (Lohtajan provasti, k. 1755) v. 1746,[367] Johan Stamnel
v. 1748,[368] Laihian kirkkoherra (luultavasti Samuel Mikaelinp.
Wacklin 1748-1780) v. 1751,[369] Anterus Rennerus (yksi sen
niminen[370]) oli studiosus theologiae ja kuoli semmoisena 1781, 72
vuotiasna v. 1754,[371] Esaias Hildeen (kappalainen Kustavin kappelilla
Taivassalon pitäjää, k. 1789) v. 1766.[372] --
Porthanin aikakausi 1766-1809.
Viimekuluneena aikakautena oli Suomi kaksi kertaa ollut Venäläisten
käsissä, jotka kummankin kerran kyllä olivat lähteneet jälleen, vaan
osan pitäneet saaliinaan. III:s Kustavi kuningas tätä itäpuolelta
kohoavaa vaaraa kyllä torjui etemmäksi, vaan kuitenkin kuuluu
Porthanilla olleen ja lienee epäilemättä monella muullakin ollut se
varma vakuutus, että Suomi pian tulisi erotetuksi Ruotsin vallasta. Ja
sen todistavatkin siltä ajalta säilyneet lauseet.
Näkyy kyllä nytkin ruotsalaistuneen mielen osotuksia, esim. kun prov.
Gadd puheessa: Om svenska friheten 1772 sanoo: Meidän Ruotsalaisten
vapauden onnet, -- Manhem'imme,[373] j.n.e. -- Ja koska Frantzén ynnä
moni muu, Suomen Ruotsista erottua, muutti Ruotsiin, niin näkyy
siitäkin, että moni Suomen mies ei rakastanut Suomea muuna kuin Ruotsin
valtakunnan osana.
Mutta ylipäätään näemme enimmissä lauseissa suomalaisemman mielen.
Äsken mainittu prov. Gaddikin, esipuheessa Idmanin kirjaan
Suomen sukulaisuudesta Greikan kielen kanssa, kutsuu Suomen
kotimaaksensa.[374] -- P.J. Alopaeus väitöksessä 1793[375] sitä
yhtenään sanoo: kotimaamme, ja puhuu esi-isistämme vanhoista
Suomalaisista. -- Kaapriel Haberfelt väitöksessä 1766:[376] kotimaamme
Suomi. -- Juh. Lizelius väitöksessä 1772:[377] armas Suomemme;
hartaasti rakastettu kotimaamme; esi-isämme vanhat Suomalaiset. -- K.J.
Fagerström väitöksessä: Siitä rakkaudesta mikä Suomalaisilla syyllä on
kotimaahansa 1769[378] sanoo sanan "patria" merkitsevän sekä
syntymäpaikan että myös sen vallaston (civitas) missä kansalaisena
ollaan. Hänpä nyt Suomalaisten kotimaanrakkaudesta puhuen sanoo
tarkottavansa kumpaakin, eikä sitten Ruotsia mainitse ollenkaan.
Muutenkin tässä väitöksessä yhtenään näkyy semmoisia lauseita kuin:
esi-isämme Suomalaiset, Suomen kansamme, rakkain kotimaamme Suomi
j.n.e. Ja viimein mainittakoon Sprengtportenin ja muutamain Anjalan
liittolaisten yritykset todistuksena Suomessa elävästä erikoishengestä,
vaikka kyllä suurin osa kansaamme ei asiaa niin jurtenjaksain
käsittänyt. Tärkeä on tietää mitä Porthan, jonka vaikutus sen ajan
nuorisoon niin oli suuri, tämän suhteen ajatteli. Hänestä on
aikoihimme säilynyt se tieto että hän Suomen eron Ruotsista katsoi
välttämättömäksi, vaikka Venäen valtaa pelkäsi. Mutta vaikk'ei siis
mielellään olisi suonut Suomen eroavan vanhasta liitostaan, niin
kuitenkin koko elämänsä työllä todisti pitävänsä Suomea oikeana
kotimaana. Samaan mieleen toimitettiin myöskin hänen johdossa
ensimäistä ruotsinkielistä sanomalehteä maassamme. Siinä on Suomen
nykyinen ja muinainen tila pää-aineena. Tässäkin muutamissa
lähetetyissä runoelmissa ja puheissa ilmottuu täysi ruotsalaisuus,
mutta ylipäätään on Suomen henki vallan päällä. Enimmiten mainitaan
Suomea sanalla "fosterland" (kotimaa) ja koko Ruotsin valtakuntaa
"fädernesland" (isänmaa). Mutta löytyy lauseita, joissa erikoishenki
vielä selkeämmin näkyy. Ilmotuksessa että ruvettaisiin näitä sanomia
ulosantamaan jo sanotaan: me varsinkin tahdomme kirjottaa
maamiehillemme ("våra landsmän"). -- Vuosikerrassa 1773 s. 3 Lencqvist,
kirjotuksessa "Suomen ruhtinat l. Finlands drottar", sanoo että pitäis
unhotuksesta säilyttää mitä net ovat hyvää tehneet esi-isillemme ynnä
mitä onnia isänmaamme ("vårt fädernesland") on saanut kokea niiden
alla. -- Muistutuksessa tähän Porthanikin Suomesta sanoo: isänmaamme
("vårt fädernesland"). -- Vuosikerrassa 1778 s. 174 sanotaan: meidän
(suomalainen) Raamatun käännöksemme nyt sopii muiden kansain parasten
rinnalle. -- Vuosikerrassa 1783 rupesi Porthan parantelemaan Tuneldin
maanopasta sen suhteen kuin Suomeen koskee, ja kehottaa maamiehiänsä
auttamaan tätä yritystä, joka enentäisi tiedon maastamme ("vårt land").
-- Edempänä: vaikka täynnä rakkautta maahamme,[379] emme saa Suomea
arvella viljavammaksi kuin Englanti on. -- Vuosikerrassa 1793 N:o 4
kerrotaan Irlantilaisten tapoja näytteeksi: ett'emme me Suomalaiset ole
niinkään jälellä kaikkia muita kansoja. -- N:o 5:ssä mainitaan
Ruotsissa asuvat Suomalaiset sanalla: maamiehemme ("våra landsmän"). --
N:o 44:ssä on leikiksi tehty ehdotus oman pysyvän teaterijoukon
hankkimisesta Turkuun, ja sanotaan tämä yritys isänmaalliseksi
("patriotiskt"), kun ei sitten olis tarvis näyttelijöitä tuottaa
Ruotsista. -- Vuosikerrassa 1802 N:o 13 moittii lähettäjä että Suomen
almanakoissa nimen alla: vapaamarkkinat suuriruhtinaanmaassa Suomessa,
luetellaan joita kuita Norrlannin kaupunkeja, josta Suomen rahvas muka
voisi saada väärän käsityksen isänmaansa laajuudesta ("sitt
fäderneslands vidd"). -- Saman vuosikerran N:o 63:ssa löytyy kuitenkin
ilmotus aiotusta kirjallisuuslehdestä, missä Porthan, Calonius y.m.,
kääntyen Ruotsin yleisöön, puhuvat: Ruotsin kansamme; meillä Ruotsissa
j.n.e. -- Vuosikerrassa 1800 N:o 22 Porthan kruunauspuheessa myöskin
puhuu Ruotsin kansan nimessä; mutta N:o 26:ssä ilmottaa että tästä
lähtein näissä sanomissa tulee Suomessa ilmestyvien kirjain
tarkasteluja yhteisellä nimellä: Suomen kirjallisuus. -- Vuosikerrassa
1804 on silloin kuolleen Porthanin elämäkerta, jossa sanotaan hänen
kuolemansa olevan suureksi vahingoksi koko isänmaalle, varsinkin
Suomelle; mutta edempänä puhutaan hänen isänmaallisista ("patriotiska")
toimista Suomen hyväksi, ja että häntä vanhoillakin päivillään vielä
elähytti se toivo, että unhotetulle isänmaalle ("sitt glömda
fädernesland") voisi hankkia paremman tulevaisuuden. --
Sama suomalainen mieli näkyy selvästi Porthanin väitöksistäkin, missä
suomalaisia aineita tutkii.
Suomen kieli, niinkuin olemme nähneet, oli jo viime aikakauden kuluessa
alkanut paeta ylhäisistä säädyistä. Porthanin aikoina se niistä jo oli
kokonaan kadonnut.
Samassa kuin Åbo Tidn. väittää Suomen kielen vielä vuosisadan alussa
olleen herrasväenkin yleisenä puhekielenä, se lisää: vaan nyt on vallan
toisin! Tähän muutokseen oli epäilemättä suurinna syynä Ruotsin kohoava
kirjallisuus, jolla juuri Porthanin aikoina oli ensimäinen, loistava
kukoistusaikansa. Tämän vaikutuksen voimaa ei voinnut olla enentämättä
sekin seikka, että Lidner jonkun aikaa ja Kellgrén kauankin asuskelivat
Suomessa.
Suomenkin miehistä nousi useampia, mainioita ruotsinkielisiä
runoilijoita. Nimet Liljenstedt ja Frese olivat jo ennen rikastuttaneet
Ruotsin Parnasson; nyt niiden lisäksi tulivat Choraeus, Creutz ja
Franzén. Ei olekaan kummaa, vaikka surkeaa, että ne Suomalaiset, joilla
oli runsaampi runolahja, kirjottivat Ruotsiksi. Ennenkin, kun kumpaakin
kieltä rinnakkain puheltiin, oli Ruotsi viljeltynä kielenä helpompi
käyttää, ja sen lisäksi suurempi kunnia voitettavana siitä mitä
Ruotsiksi kirjotti, kuin jos viritti Suomen kanteletta. Porthanin
aikana tuli sen lisäksi, että yllämainittuin miesten äitinkielenä oli
Ruotsi ja siis olis ollut vieläkin vaikeampi Suomea viljellä. Myöskin
taisi olla esteenä se luulo, ettei muka Suomi sopinut nykyisempiin
värsymittoihin, runomittaapa kieltänee totisen runoilijan sisällinen
aisti käyttämästä suurempiin teoksiin. Sillä josko se sopikin Kalevalan
utukuviin, niin sillä on mahdoton esittää semmoisia selväpiirteisiä
muotoja kuin nykyinen runomaku vaatii. Suomenkieliseen runoeluun ei
siis ryhtyneet muut kuin keskinkertaiset laulusepät, jotka eivät
Ruotsinkielellä olisi voineet vetää vertoja paremmille. -- Luonnollista
on että tämä Suomessa syntynyt ruotsinkielinen runoelu taas puolestansa
vaikutti ruotsalaisuuden enentymistä: sillä kun noita lauluja kuultiin
kaikuvan omain järvien lainehilta ja omain kumpujen kukkulalta, niin ei
muistettukaan enää että sävel oli muualta tuotu.
Mutta kuitenkin näemme yhä edelleenkin niitä, jotka Suomen kielen
sanovat omakseen, ja into sitä tutkimaan sekä viljelemään on
entisestään vielä kiihtynyt. Niin esim. Juh. Fabritius väitöksessä
1766:[380] kielemme. -- Kaapriel Haberfelt samate 1766.[381] -- Niin
myös Lencqvist kirjassaan: De superstitione veterum Fennorum 1782. --
Christfried Ganander omistuspuheessa Porthanille, jonka liitti
kirjaansa: Mythologia fennica, 1789, sanoo: "vårt finska språk". -- Sama
mies kirjotti onnentoivotusrunon Porthanin väitökseen: De poesi
fennica, jossa Suomen kieltä ylistelee:
Suomen kieli kangiaxi,
Kyllä kuuluvi kovaxi;
Vaan on sitä vakaisembi,
Synkiämpi, suloisempi,
Paljon sitä painavampi,
Täynnä tarckoja sanoja,
Täynnä toimea tosingin
Solmusanoihin sujuva.
Tässä kielessä kovassa
Löydät lellylähteitä,
Jotka juoxevat joixi,
Leviävät lammikoixi,
Jotka janon jähdyttävät,
Kielen saavat sukkelaxi j.n.e.
Niinpä sanoo Porthanikin, Suomesta puhuen, aina: kielemme. Sitä nykyään
on epäilty tarkottiko Porthan toimellaan ahkerampaa Suomen kielen ja
etenkin runon viljelemistä, vai tutkiko ainoastaan oppineena Suomen
muinaisrunoja, ikäänkuin nostaen niille hautakiven. Mutta ken vähänkin
tarkemmin on lukenut Porthanin tähän kuuluvia teoksia, se ei ole
tainnut olla näkemättä, että Porthanin mieli itselleen kuvaeli Suomen
runon tulevaisuutta yhtä selvästi kuin sen muinaisuutta. Tutkinnot
Suomen runon luonteesta ovat silminnähtävästi sääntöjä ja neuvoja
vastaisille runoniekoille, ja esimerkit niissä ovatkin enemmiten otetut
noista uudemmista, oppineitten sepittämistä runoista, jotka olemme
tulleet tuntemaan. Syynä tähän oli että ne tiesi suuremmalle yleisölle
tietyksi kuin nuot äsken esiin kaivetut muinaisrunot. Näistä
vanhoistakin hän kyllä väitöksessään puhuu, mutta se on vasta silloin
kun rupeaa luettelemaan runoin erilajit. -- Samalla lailla ei ole
väitös suomenkielisistä saarnoista ainoastaan historiallinen kertomus
siitä mitä ennen on ilmitullut, vaan samassa myöskin sisältää neuvoja
saarnantekijöille, joissa näkyy tarkka huoli kielemme puhtaudesta. --
Saman kuin mainitut Porthanin teokset, todistavat hänen omat
lauseetkin. Esipuhelaulussa, jolla alotti sanomalehteä: Tidn. utg. af
ett sällskap i Åbo, hän nuorisoa kehottaa Suomen eteen työtä tekemään,
ja muiden haarain seassa, missä sitä työtä oli tarvis, sanoo: kielesi
on viljelemätön.[382] -- Vuosikerrassa 1773 s. 17 on kirjotus Suomen
kielen soveliaisuudesta muistopiirroksiin (Om finska språkets skick
till stenstyl), jossa valittaa että Suomen kielen viljelemistä niin
kovin on laiminlyöty, vaikka se runoeluun hyvin kelpaa ja kelpaisi
varsinkin näihin muistopiirroksiinkin. Sentähden kehottaa maamiehiään
semmoisia sepittelemään. -- Vuosikerrassa 1798 N:o 45 ja 46:ssa on
äsken painosta tullut kirja: Hyödyllinen huvitus luomisen töistä,
tarkastettu, ja siinä Porthan suuresti riemuitsee niin kelvollisen ja
selvällä Suomella toimitetun kirjan ilmestymisestä. -- Väitöksessä:
De poesi fennica § 3 hän sanoo työllään tahtovansa kiihottaa
maamiehiään Suomen runoja lukemaan; joita hänen mielestä, Suomalaisten
runoilijan muka oli häpeä olla ei ainoastaan tuntematta, vaan
ihastelemattakin.[383] -- § 5:ssä toivoo että joku vasta laittaisi
täydellisemmän Suomen runo-opin, sanoen: jos se tapahtunee ja kansamme
halu tätä runollisuutta täydellisemmäksi viljelemään kiihtyisi,[384]
niin on tarkotukseni hyvin täytetty. -- Ja s. 33: jos runoniekkamme
nämät seikat tarkemmin tahtoisivat vaarin ottaa, niin taitaisivat
runoillemme voittaa maineen, Greikan ja Roman runollisuuden
vertaisen.[385] --
Saman Porthanin mielen todistavat Gananderinkin lauseet esipuheessa
kirjaan Mythologia fennica: -- Millä kiitettävällä innolla Herra
Provessori on ahkeroinut -- -- Suomen kielen viljelemistä, tutkimista,
kartuttamista ja parantamista ynnä sen runollisuuden vahvistamista.
-- -- Paitsi sitä on H. Pr. kiihottanut maamiehensä kiitettävään
kilvotukseen tähän asti halpana pidetyn maankielensä viljelemisessä ja
oppimisessa. -- Mutta vaikka Porthan ahkeroitsi Suomen kielen
viljelemistä, niin hän sen rinnalla suositteli niitäkin nuoria
maamiehiänsä, jotka Ruotsiksi runoilivat.
Kuinka innollisesti ja millä menestyksen toivolla muuten Suomen
viljelemiseen oli tartuttu, sen näemme seuraavasta suomenkielisestä
onnentoivotuksesta, joka on liitetty Wemanin väitökseen Suomen ja
Hebrean kielen sukulaisuudesta, 1767. Siinä sanoo Juhana Helsingberg:
"Korkiasti ja hyvin oppineet Herrat, minun kunnioitettavat maanmieheni!
Nijden syiden seasa, jotka ovat estäneet, ettei Suomen kieli ole taittu
saatetta äärimäiseen täydellisyyden määrään, mahdamme me lukia sen että
niin harvat, lijoitengin ne, jotka korkeimmista säädyistä ovat, pitävät
tätä kieldä sijnä arvossa, kuin kansan kunnia sitä vaati. Florinus,
Petraeus, Vhael ja muut Suomesa kuuluisat miehet, joidenga muisto vielä
kuolemangin jälken elää, ovat kyllä jo heidän aikanansa havainneet
tämän äidimme kielen parannuxen tarpellisexi ja hyödyttäväisexi; ei he
kuitengaan heidän palavalla hartaudellans ole tainnet mennä edemmäxi
kuin ainoastansa että he alun tavoin tämän aineen ongehensa ottaneet
ovat. Meidän kielemme tarvitzee kaiketickin suuremman ojennuxen ja
moninaisen puhdistuxen. Ei yxikän ole kokenut juurta jaxain luovutta ja
erotta nijtä sanoja, jotka muitten kansain kielistä ovat tähän kieleen
aika ajalta sisälle vedätyxi tulleet. Ei yhtään täydellistä
sanalukukirja ole vielä valkeuteen edestuotu, joka osotais itzekungin
maakunnan sanan- ja puheenparret kuinga ne täsmällensa lateleman pitä
ja mitä ne merkitzevät. Josta laiminlyömisestä sijs seura, että meidän
parahimmat puhenpartemme ikänäns kuin unhotuxen pimeydesä peräti
haudattuna makavat. Sanalla sanoin: lähtehet, joista täydellinen tieto
Suomen kielehen pitä ammunnettaman, ei ole tähän asti sillä toimella ja
tarckaudella, kun asian paino sitä vaati, ylösetzityt. _Se näky ikänäns
kuin meidän aikamme olis itzellensä tämän kunnian omistanut_". Tätä
sanoo tämän oppikokeenkin edistävän. "Suomen miehet, jotka tähän asti
vaickeroitten valittaneet ovat heidän kielensä ylönkatzeen ylitze, ei
taida muuta kuin iloiten löytä mielensä nouteen täsä taidosta
loistavasa työsä. Sallikat, Korkiasti ja hyvin oppineet Herrat, että
minä, joka samalda kijvaudelda hallitan kuin Tekin -- -- minun
maamiesteni puolesta julistan sitä iloa ja riemua kuin se sanoma, että
tämä työ jo präntin kautta ulostule, meidän tykönämme on vaikuttanut".
Viime aikakautena alkaneet yritykset Suomen kieltä kaikellaisiin
tiloihin saattamaan, edistyivät nytkin. Milloin yliopiston puolesta
vietettiin kuninkaallisia nimi-, hää- taikka kuolemapäiviä, niin ei
puuttunut Suomenkaan runoja. Vuonna 1768 saatiin Turun yliopistoon
ensimäinen Suomenkielen opettaja, joka kuitenkin vaan oli vapaehtoinen,
palkaton dosentti eikä kauan sitä virkaa pitänyt. Tämä dosentti on
K.K. Weman, joka lukuvuonna 1771-1772 pitikin julkisia luentoja
runollisuuden ja varsinkin Suomen runon luonteesta. Sama mies tuli v.
1775 kuninkaallisten herttuain (luultavasti herttua Kaarlen ja Fredrik
Aatolpin) oppettajaksi Suomen kielessä.[386]
Muutama aika myöhemmin, v. 1781, kun nuori kruunuperillinen Kustaa
Aatolppi siihen ikään oli kerinnyt että rupesi lukua harjottamaan,
lähetti hänelle Kruunubyyn kirkkoherra Erik Juvelius lahjaksi
toimittamansa pikkulasten kirjan, jossa Suomea ja Ruotsia oli
rinnakkain, ynnä sen mukaan kirjeen, jossa sanoo: Tarkotukseni tämän
tehden on ollut näyttää mikä erinomainen mielihyvä siitä olisi
Suomelle, jos H.K.K. Kruunuperillinen oppisi Suomen kielen, niin että
vastapäin voisi Suomen asukkaita puhutella heidän omalla kielellään.
Lopussa pyytää että tämä lahja kruunuperilliselle annettaisiin Suomen
kansan puolesta.[387] Niin rohkeaksi oli siis Suomikiihko yltynyt että
tulevaa hallitsijaansakin tahtoi puoleensa taivuttaa!
Missä semmoista mieltä oli sydämissä, siinä tietysti piti Suomen kielen
viljelys edistyä. Siinä työssä oli johtajana ja kiihottajana Porthan.
Maan ympäri hajonneilla oppikumppaleilla ja oppilapsillansa keräytti
hän aineet, jotka sitten itse kyhäeli kokoon taikka antoi muille
halullisille käytettäväksi. Vaikka ei tänä aikakautena ilmestynyt uutta
Suomen sanakirjaa eikä kielioppia, niin kumpaiseenkin oli aineita
kerätty ja edellinen Gananderilla jo tekeillä. Käsikirjotuksen sitten
käytti Renvall, joka lähteinään sen ohessa vielä mainitsee pienempiäkin
sanakokouksia, Porthanin ja Elias Lagon (Taivassalon prov. k. 1819)
tekemiä.
Omituinen on Porthanin ajalle se into, jolla kansan suusta ruvettiin
keräämään vanhoja runoja j.m.s. Sanalaskuin ensimäinen kokous kuuluu,
niinkuin jo tiedämme, edellisempään aikaan. Porthan sitä suuresti
enensi ja hänen käskirjotuksensa oli sitten prov. Lönnrotilla
apuna.[388] Suomen kansan arvotuksiakin ilmestyi nyt ensimäinen kokous,
1390 luvultaan, v. 1783.[389] Net oli Ganander kerännyt niinkuin
esipuheessa ilmottaa. Samassa esipuheessa muutoin sanoo sanalaskujakin
keränneensä 18 vuotta. Paitsi näitä kerättiin nyt Porthanin toimesta
myöskin uudempia ja vanhempia runoja. Kuin paljon niitä Porthanilla
lienee ollut ja mitkä, ei nyt tarkkaan voi sanoa, kun ei keräykset enää
ole tiettyvissä. Mutta muutamista senaikuisista kirjoista,[390] joissa
heitä on mainittu taikka palasia painettukin, voimme kuitenkin päästä
jäljille. Nykysempiä runoja sanoo Porthan itsellään olevan koko joukon
kaikellaisista aineista. Erittäin mainitsee ja kiittää pilkkarunoja,
joita kuitenkin valittaa aineen kieltävän painattamasta. Historiallisia
ei sano saaneensa uskonpuhdistuksen edellisiä. Mitä hänellä oli
tiedossa, sen olemme jo tulleet tuntemaan.[391]
Eripykälässä kirjaansa: De poesi fennica, Porthan puhuu jauhorunoista,
joita naisten on tapana jauhatessaan laulaa. Ne ovat samoja
laulurunoja, joista Kanteletar nykyään on kokoonpantu. Niitäkin sanoo
keränneensä aika joukon. Mainittuna taikka osaksi painettuna ovat
kirjassaan: Kantel. II: 43 ja 46 (yhteen kyhättynä), 80, 134, 209 ja
210 sekä 50 (yhtenä), Kantel. III: 26, ynnä vielä pari muuta, jotka
eivät näy löytyvän Kantelettaresta. Vanhain Suomalaisten elämästä
puhuen hän vielä ottaa todistukseksi palasen Kantel. III: 21:ttä
runoa.[392]
Loihturunoja, joiden keräämiseen, niinkuin olemme nähneet, jo oli
käetty sata vuotta, näkyy Porthan varsinkin innollisesti hakeneen ja
paljon saaneen. Sen todistavat Lencqvistin ja Gananderin[393] niihin
perustetut tutkinnot Suomen kansan muinaisuskosta. Ja vaikka Lencqvist
esipuheessa valittaa että ne vaan ovat runon tähteitä, sekin jo kovin
ajan pureksimia, hajonnaisia, uudemmalla sekotettuja sekä keskenänsä
hämmennettyjä,[394] niin täytyy kuitenkin niistä, mitä hän ja varsinkin
Ganander mainitsevat ja ovat osaksi painattaneet kirjoihinsa, ihmetellä
että parin kolmen kymmenen vuoden kuluessa edes semmoinenkin joukko oli
saatu kokoon haalituksi. Varsinkin koska loihturunoja oli vaikea saada
ilmi, niinkuin Porthan valittaa; sillä muinoin vainotut ja sakotetut
runoin osaajat eivät oppiaan usein uskaltaneetkaan ilmottaa; ja
toiseksi pelkäsivät tietäjät runojen tenhonsa kadottavan kun tulisivat
uskottomien pilkattavaksi. Mutta "viina viisaan villitsee", ja
Porthanin makeat ryypyt[395] houkuttelivat niitä kuitenkin pimeistä
piiloistaan. Porthan sanoo saneensa paljon toisintoja, jotka sovitteli
yhteen, täyttäen toisesta, mitä toisesta puuttui. Hänellä oli aikomus
keräämänsä runot painattaa väitökseensä: De poesi fennica, mutta se työ
muiden tointen tähden valitettavasti jäi keskoiseksi, vieläpä pysähtyi
kesken raudan syntyrunoa. Paitsi sitä hän jo kerkesi mainita tulen ja
madon synnyt, mutta Lencqvistin ja Gananderin kirjoissa niitä on vielä
paljon muita, semmoisiakin, joita ei Schröter[396] saanut kokoukseensa.
Loihturunoissa tietysti mainitaan paljon nimiä Suomen muinaisesta
jumalatarusta, sattuupa muutamia Kalevalankin nimiä. Niin mainitaan
loihturunoissa Pohjola eli Pimentola paikkana, mihin pahat manataan.
Louhi, Pohjolan emäntää ynnä Pohjolan neittä, Ilmarista ja Väinämöistä
kutsutaan avuksi. Mutta oli jo silloin muutamia selvempiäkin Kalevalan
jälkiä tullut oppineitten tietoon. Lemminkäisestä Ganander antaa sen
tiedon että hän oli yksi Väinämöisen merimiehiä ("sjögastar"), ja
mainitsee muutamia värsyjä, joissa on sanottu että hän pantiin
soutamaan (palanen 40:ttä runoa). Kapeesta "Väinämöisen isän"
syntymisestä kerrotaan sama kuin nyt Väinämöisen ilmaan tulemisesta
(Kalevala 1 runo); "Sämpsä" Pellervoisen kylvö ja "Rutimoraijan"
kaataminen (Kalev. 2 runo) jo oli tietty; samaten Joukkahaisen riita
Väinämöisen kanssa (Kalev. 3 runo); Väinämöisen veneen rakentamisesta
pari värsyä (Kalev. 17 runo); Pohjolan suuresta härästä kappale (Kalev.
20 runo); Kullervon (Soinin nimellä) syntyminen, työnteko, paimenretki
ja Ilmarisen (Köyretyisen nimellä) emännän tappo (Kalev. 31 ja 33
runo); Väinämöisen purren[397] itku (Kalev. 39 runo); Kanteleen synty
ja Väinämöisen soitanta (Kaleval. 40 ja 41 runo). Paitsi näitä oli
tietysti loihturunoissakin semmoisia, jotka löytyvät Kalevalassa.