Suomen curjan cuicutusta,
Ilon riemun jylinätä
Cuule corvilla covilla,
Catzo silmill carsahilla.
-- -- --
Cuule culdamuruisemme,
Caarle ruhtinas roheva,
-- -- --
Sallitps Ruotzingin runoja,
Sallit Saxan sanalascut,
Veisut kielill vierahilla,
Suomen semmengin sanoja j.n.e.
Eriskummainen sattumus on yhteen vuoteen sovittanut tämän ja
yllämainitun Wassbergin perinvastaiset sanat.
Jo mainittuin Juslenion ansioin lisäksi tulee vielä että näkyy
olleen ensimäinen, joka _rupesi keräämään Suomen runoja_. Porthan
väitökseensä: De poesi fennica on ottanut muutamat Juslenion
mainitsemat runoin alkusanat. Itse runoja ei sano tuntevansa, valittaen
suureksi vahingoksi, että kaikki Juslenion keräykset ovat joutuneet
tulen omaksi.[265] Juslenion keräämät taisivat kaikki olla nykyisempiä,
jonka arvelun vahvistaa se, että hänen sanakirjassaan löytyy juuri
harva Suomen muinaistaruun koskeva sana ja niistäkin enimmät väärällä
merkityksellä: Väinämöinen = Nereïs, Tapio = skog, Mehtola = djur-hide,
Tuoni = död; Ahto, Lempo ja Hiisi ovat oikein selitetyt ja muita
sellaisia ei olekaan. Juslenion kirjoituksissa ovat mainitut: se runo,
jonka alkusanat jo löytyvät Cajanon väitöksessä,[266] ja kaksi muuta,
nimittäin "Anterus Pyhäjoelda",[267] -- sekä: tuo tietty runo
ylkämiesten tulosta "päivän huovoisilda ja cuun kehildä".[268] Tämä
viime mainittu kun ei vaan liene kuitenkin joku toisinto runoa
"Suomettaren kosiat." Vaan mistäs päättää kun ei siitä tiedä enempää
kuin mitä tässä on mainittu. -- Mainitaan tällä aikakaudella
paitsi näitä myös pari muutakin kansarunoa nimittäin "Porsasten
tappelusta"[269] ja Henrikin surmasta,[270] joka oli toisellainen kuin
tuo Palmsköldin kokouksessa säilynyt; sanat siinä ovat kovin
katkonaiset. Vanhoista loihturunoista on yllämainittu Karhun runo
uudestaan painettu Arctopolitanon väitöksessä: De origine et religione
Fennorum, ja Mattias Hallenius väitöksessä: De Borea-Fennia[271] lupaa
kerätä sekä julistaa Suomen runoja, joissa lauletaan pakanallisista
epäjumaloista, juhlista j.m.s. ynnä katolisesta taikauskosta. Mutta
lieneeköhän niitä sitten kerännytkään, koska ei sen enempää ole
kuulunut.
Miellyttävää on Juslenion lauseista nähdä kuinka tieto Suomen runon
oikeasta luonteesta selviämistään selvisi. Väitöksessä: Aboa vetus &
nova hän sanoo: Suomen runossa on 8 tavuuta värsyssä sekä lamdaismoa
(alkusointua) ja pidetään suurta huolta sanojen sulosoivuudesta ynnä
äänikästen sointumisesta. Siihen on nykyisempinä aikoina tullut lisäksi
riimi (jonka siis hänkin piti tarpeellisena). Runoelua sanoo
talonpoikain viljelevän yhtä paljon kuin oppineet ja niillä samatekuin
muinoin Arkadiassa olevan synnynnäinen runolahja, niin että missä
tilaisuudessa ja mistä aineesta hyvänsä osaavat laulaa jaloimmat runot.
-- Puheessaan Suomen ja Hebrean kielen sukulaisuudesta, joka on 12
vuotta myöhempi, hän sanoo Suomen niinkuin Hebreankin runot olevan
jaetut kaksoisvärsyihin, joista jälkimäinen toisilla sanoilla kertoo
saman ajatuksen kuin edellinen taikka väkevämmänkin (emfatikhoteron).
Milloinpa useampia värsyjä pannaan yhteen, niin niissä on lauseen
eriosat ladeltuna taikka ajatus kiihtymistään kiihtyy. Sen näyttävät
sanalaskut. -- Viimeinkin 36 vuotta jälemmin kirjottaa sanakirjansa
esipuheessa: Meillä on omituinen runomuksen laji, "Glyconilaisen
tapainen", jossa on 8 tavuuta, vaan ei pidetä huolta arvosta
(neglecta quantitate) ja mielellään alotetaan värsyn kaikki tahi joka
toista sanaa samalla puustavilla tahi tavuulla. Se on rikas
kuvallisista sanoista sekä sanankäänteistä[272] eikä niitä paitsi
pidetä runollisena. Varsinkin viljellään aina kertoomis- ja
kiihtymislauseita.[273] Riimi ei sovi Suomen runon luonteesen, vaikka
esivanhempamme, muiden kristittyin kansain esiemerkkiä seuraten, ovat
sepitelleet riimillisiäkin virsiä. Vaan kun vapaammalla innostuksella
kotimaan virtaa ovat seuranneet,[274] riimin siteet hyljäten, niin ovat
kohonneet paljon korkeammalle, jälitellen Maron heleä-äänen lauluja.
Esimerkiksi semmoisista vetää meille jo tutun Salamnion Ilolaulun
Jesuksesta.
Jos nyt käännymme tään ajan runnollisuutta katselemaan, niin meille
heti pistää silmään, että enimmät sen viljelijät olivat _Pohjanmaalta_,
samaten kuin muukin suomenkielinen kirjallisuus nyt suurimmaksi osaksi
joutui heidän käsiinsä. -- Kirjallisuutemme alku oli ollut Turun
seudulla ja Isoa vihaa edelliset kirjottajat olivat melkein kaikki
Varsinais-Suomalaisia ja Hämäläisiä sekä niiden lisäksi muutamia
Satakuntalaisia ynnä joku muista maakunnista. Mutta n. 1700 alkaa
sille alalle saapua Pohjalaisia, pian vallottaen sen melkein
yksinoikeudekseen.
Tämän aikakauden alkupuolella näkyy myöskin koko joukko
Satakuntalaisia, vaan Hämäläiset ja Varsinais-Suomalaiset ovat aivan
muutamiin supistuneet. Wiipurilaisia uskonpuhdistuksen aikana oli
näkynyt muutamia, sitten katoavat kokonaan. Savo-Karjalaisia ilmestyy
joku tämän aikakauden loppuvuosina. -- Seuraavana aikakautena
suorakielinen kirjallisuus enimmäkseen on Pohjalaisten ja
Satakuntalaisten käsissä, runoilijoista viljavin kyllä oli Turkulainen,
vaan suurin joukko Pohjalaisia, joiden avuksi nyt jo alkaa saapua
enemmän Savo-Karjalaisia.
Eikös tätä seikkaa niin sopine selittäminen että Suomen sydänmaihin yhä
syvemmälle levenevä sivistys mihin maakuntaan kulullaan kerkesi, siinä
alussa herätti vilkkaampaa hengen elämää ja Suomen kirjallisuudelle
viljelijöitä, varsinkin sillä keinoin että koulujen kautta kohotti
rahvaan lapsia oppineitten säätyyn. Vaan sivistyksen seurassa leveni
aina ruotsalaisuus vähitellen tukahuttain jälleen sitä nousevaa Suomen
sivistystä. Tänä aikakautena, kun ruotsalaisuus todentodella alkoi
tunkea Suomen kieltä pois ylhäisemmistä säädyistä, niin se tietysti
ensin onnistui Turussa ja sitä likimmissä maakunnissa, mutta Satakunnan
saloihin ja Pohjan pitkille perille se ei vielä oikein näy uskaltaneen
ulota. Wiipuri oli vieraan vallaan alle joutunut ja Savo-Karjalassa ei
vielä ollut muuta kaupunkia eikä koulua kuin Savonlinnan.
Melkein kaikki suomenkieliset kirjottajat Ruotsinvallan aikoina
kuuluivat pappis- ja opettajasäätyyn. Porvarisäädyssä silloin vielä
korkeampaa sivistystä harvoin löytyi ja virkamiehistä suuri osa oli
Ruotsista tulleita, jotka Suomea eivät osanneet ollenkaan. Mutta
pappissäädyssä harvoin näkyy olleen muukalaisia; se sääty, rahvaan
keskellä asuen, oli tottunut sen kieleen; se sääty muutenkin oli se,
joka melkein yksinään viljeli kirjallisuutta. Luonnollista siis on
että juuri papit enimmiten ovat kartuttaneet suomenkielistäkin
kirjallisuutta. -- Pohjanmaalla, missä ei aatelia löytynyt ja kaupungit
myöhään olivat syntyneet, pienet, papit olivat melkein ainoat oppineet.
Talonpoikaissääty oli varakas ja rohkea; siitä oli suuri osa
pappissukuja vielä miesmuistissa lähteneet ja sitä heimolaisuutta
vahvistivat yhä uudelleen naimisliitot pappein ja talonpoikain lasten
välillä.[275] Eipä siis kummaa jos näiden molempain syiden, sivistyksen
ja selvän suomalaisuuden yhtymisestä, Pohjanmaan papeissa erittäinkin
syntyi into Suomeksi kirjottamaan ja varsinkin runoelemaan. -- Tämä
seikka, että suomenkielinen runoelu melkein kokonaan oli pappien
käsissä, selittää myös miksi runollisuutemme suurimmaksi osakseen oli
hengellinen, ja miksi maallisissakin aineissa liikkuen enemmiten
kuitenkin ilmottaa hengellisiä tunteita.
Miten Pohjalaiset lienevät vaikuttaneet kielemme suorasanaiseen
viljelyyn, olisi tutkittava. Runollisuudessa se näkyy siinä että yhä
enemmän ja paremmin alettiin viljellä Suomen runoa.
Suomen vanhan runomitan mukaan suunniteltiinkin tavallisesti tämän ajan
tilapäärunoelmia. Ensivuosina Uudenkaupungin rauhan jälkeen ilmestyi
vielä joku riimillinen runo ja muutamissa vaihettelevat riimilliset ja
riimittömät värsyt. Mutta yhä enemmän pyrkii säännöksi että niihin ei
saisi panna riimiä. Muissakin kohdin näkyi vielä tottumattomuus runon
rakentamiseen, mutta vähitellen näemme siinä edistymisen. Muutamat
arvelivat täytyvänsä alottaa rivin jok'ainoan sanan samalla
puustavilla.[276] Muutamat, nähden Suomen runon trokeisen muodon,
pitivät virheellisenä värsyt, missä oli sananjakoa, ja välttivät siis
huolellisesti kaikki parittomantavuiset sanat.[277] Jotkut, nähtyä että
Suomeksi voipi sanoa "panemaan" ja "panemahan", "hartaalla" ja
"hartahalla", ja tätä seikkaa oikein ymmärtämättä, alkoivat pistää
h:ta, mihin se ei olisi sopinutkaan. Sillä lailla saivat tämmöisiä
värsyjä kuin:
Linnas samas lujahassa,
-- -- --
Osahasa oikiasa j.n.e.[278]
Kun se luulo oli yleinen, ettei Suomen runo pidä lukua sanojen arvosta,
niin pantiin välistä pitkiä tavuita laskuun ja lyhyitä nousuun. --
Katkaistuja sanoja ruvettiin yhä tarkemmin välttämään, mutta tään ajan
paraissakin runoissa on aina edes joku semmoinen virhe luikahtanut
sekaan. -- Muutamat eivät tarpeeksi viljelleet ajatusriimiä taikka
liittivät, runomme luonnetta vastaan, erilauseet yhdistyssanasilla
toisiinsa. -- Tuskin on yhtään tänä aikakautena syntyneistä runoista,
joka kaikista näistä virheistä olisi vallan vapaa, mutta ylipäätään
ovat paljoa paremmat, kuin mitä edellisinä aikoina oli sepitetty, ja
yhä paranemassa. Samaten näkyy edistymistä sisällyksenkin puolesta.
Asioita ei enää paljaaltaan kerrota, vaan puetaan johon kuhun
kuvaukseen, ja sananväänteet ovat tulleet sileämmäksi, runollisemmaksi.
Ottakaamme nyt ensin esille historialliset runoelmat. Niistä kaikuu
meille vielä muutamia valitushuutoja ison vihan vaivoista.
Semmoinen on:
Sururunot suomalaiset,
Vaivoista valittavaiset
Poloisella Pohjanmaalla,
Ruotzin rannoilla, rajoilla
Vallan alla Venäläisen,
Vitzan Herran hurskaimman
Kijruhulda kirjoitetut,
Muille muistoxi jätetyt
Nämät vaivat nähneheldä
Pohjanmaalla poicaiselda.[279]
Näiden kirjottajalle Vhaelin ennenmainittu runo epäilemättä oli tietty;
tällä runolla on sen kanssa paljon sukulaisuutta aineen järjestyksessä;
mutta tämä on paljoa pitempi ja ulottuu melkein rauhaan asti. Enimmiten
ovat asiat siinä vaan yksikertaisesti kerrottuna, mutta itse aine on
niin syvästi liikuttavainen hirmuisuudessaan, ettei kuivintakaan
kertomusta siitä voisi sanoa ikäväksi. Ja tässä ovat Suomen runon
omituisuudet taitavasti käytetyt, runoilijan omat tunteet puhkeavat
tuon tuostakin ilmi ja toisinaan on itse kuvaeluskin todella
runollinen. Ulkomuodoltaan tämä runo on melkein aivan virhetön. Se
kyllä on riimillinen, mutta riimiä ei ole väkisen tavotettu, vaan missä
ei se itsestään valunut, heitetty pois. -- Ensimäinen runo kertoo
kuinka Venäläiset maahan tullessaan menettelivät; samatenkuin Vhaelin
runossa luetellaan ensiksi tavarain ryöstämiset, sitten lasten viennit
ja naisten raiskaukset, viimein nuot kauheat kidutukset. Järjestys on
arvattavasti niin pantu siksi että lukijan mieli yhä kovempien kiusojen
kuvilla yhä seyvemmälle tulisi liikutetuksi. Tässä nyt ei runoelija
enää voi pidättää parkuaan, vaan huutaa:
"Ohoh suurta surkiutta!
Ohoh vaiva vaikiata!
Veden väändäpi verisen
Selkiöistä silmistäni,
Hijen hiuxista hijopi,
Poski päästä pusertapi".
Lopulla runoa kuvaelee Suomalaisten viheljäistä elämää sydänmaissa:
"Corvesa oli cotomme,
Maantiellä majasiamme,
Kirckotiemme kivistöllä,
Metzän petoin pesillä,
Carhut canssa cumpanimme".
Tämä runo päättyy viimein, samatekuin kaikki seuraavat, sanoilla:
"Auta ainoa Jumala,
Päästä päivistä pahoista!"
Toinen runo erikseen juttelee kirkkoin ja hautausmaiden ryöstämisestä.
Kolmas kertoo kuinka alussa vuotta 1716 jo alettiin toivoa helpotusta,
haettiin kaukaa siemeniä ja juhtien puutteesta:
"Ucko auralla ajeli,
Ämmä äjestä veteli".
Vaan Venäläinen hävitti kaikki, kun läpi maan marsi Kajaanin linnan
päälle, jonka vallotti. Neljäs runo mainitsee kuinka syksyllä
Venäläiset kävivät Länsi-Pohjassakin, ja viides venäläisten menon
lauhtumisen, kun muka pelkäsivät kotiin palannutta Kaarlea. Mutta
kuudes jo suree senkin turvan sortumista:
"Me cuin calat kävelemme,
Madonpojat matelemme
Paitzi päättä, haldiatta,
Caitziatta, Catzojatta,
-- -- --
Pian toivoimme todella
Mustat menot muuttuvaxi,
Mutta muutuit mustemmaxi".
Seitsemäs puhuu "valdacunnan pettäjän" Görtzin hallituksesta ja
lopusta; kahdeksas kappalainen Affrén'in kapinasta seurauksineen;
yhdeksäs on onnentoivotus Ulrika Eleonoran kruunaukseen ja rauhan
toivon ilmotus, mutta kymmenes jälleen kertoelee Venäläisten
ryöstöretkistä Ruotsissa. Yhdestoista riemuitsee Hessin Fredrikin
kruunauksesta kuninkaaksi; sitten puuttuu yksi lehti, jossa näkyy
olleen vielä kahdestoista runo. Lopuksi laulaa runoniekka:
"Ei sanat sanoen puutu,
Virret veisaten vähene,
Sanalaskusa sanovat
Sauvon syvät Suomalaiset.
Vaan mun puuttupi puheni,
Lauluvirteni lakaapi;
Sillä mulla mustat päivät
-- -- --
Muret mieltä muuttelepi
Aivuan ajatuttapi,
-- -- --
Eipä raiku raskas rinta,
Kulje kurjan kurcku torvi,
Vaicka ainoiset asiat
Vielä varsin vaatisivat".
Samanaineinen on myös: Valitus virsi Suomen surkeudest Vänein vallan
alla, kirjoitettu yhdeld murheliseld Israelitald Edomin lasten seas
1720.[280] Tekijä on Israel Escholin (Siuntion kirkkoh. k. 1742). Tässä
historiallista kertomusta vaan on vähän, ennimmiten tunnustusta että
Suomi synnillään nämät vaivat oli ansainnut, ja rukouksia Jumalalle
että niille jo tekisi lopun. Siinä ilmottuu lämmin tunne ja paikottain
on se oikein soma. -- Kyrön tappelusta ja sitä edellisistä tapauksista
puhuu yksi virsi.[281]
Kolmevuotinenkin, 1741 vuoden sota on synnyttänyt runonsa.[282]
Sen on kirjottanut v. 1743 eräs Mardell Widman. Se on jo vedetty
esimerkiksi niistä runoista, joissa trokeisen mitan säilyttämiseksi
parittomantavuiset sanat ovat vältetyt. Sama mies on kirjottanut
joulurunonkin.[283]
Myöskin on mainittava Kaarle Reinin (nimismiehen poika Ilmajoelta,
Vähänkyrön kappalainen k. 1781) sepittämä jatko Tammelinon ajantietoon
1752. Se on oikeaan runomittaan rakettu ja mainitsee viimeeksi Aatolppi
Fredrikin käynnin Suomessa. Sama mies on vielä kirjottanut 2
hautarunoakin[284] ja epäilemättä on hänen tekemänsä myöskin Ilmajoen
asuvien valitus provasti Mennanderin kuolemasta.[285] Sen tekijäksi on
mainittu Kaarle Juhananpoika, Pohjalainen, joka ei voi olla muu kuin
Rein, joka oli Juhanan poika ja Ilmajokelainen. Reiniltä sanoo Porthan
saaneensa tietoja runon oikeista rakennussäännöistä.[286] Reinin runot
ovatkin ulkomuodoltaan virheettömät (paitsi että on melkein paljon
katkaistuja sanoja), vaan runohenkeä ei ollut ollenkaan. -- Pari
historiallista virttä löytyy Apr. Achrenionkin tekemissä.
Nyt seuraavista, hovi-, hää- ja hautarunoista hempeämpää runohenkeä
tietysti ei saa hakea; sen kieltää itse ainekin. Näitä runoja on
harvoin:
Itse into ilmi tuonut,
Luonto lauluiksi takonut.
Juhlallisella luonteellaan, usein pöyhkeillä, mahdillisilla sanoilla ja
vähän väkisen kiihotetulla tunteellansa ne paremmin kuuluvat
kaunopuheellisuuteen kuin runollisuuteen. Sentähden puuttuvatkin
enimmiten sitä luonnollista suloisuutta, joka on syvän ja totisen
mieliliikutuksen synnynnäinen lahja. Joku ainoa todella lämmin ja
suloinen tätä yleistä päätöstä ei kykene kumoamaan. Tavallisesti
alkavat sillä että runolija lauluansa tai sydäntänsä kehottaa
kajahuttelemaan ja nämät alkusanat useimmiten ovatkin paraat ja
hempeimmät paikat koko runossa. Suurella huolella koetaan peittää ja
koristella mitä paljaaltaan kovin maistuisi kuivalle niinkuin
vuosiluvut j.m.s. Esimerkiksi on pantu 1650 tällä lailla:
"Vuonna yxi tuhannetta,
Sata caxi colmin kerroin,
Viisikymmendä vinottu,
Vielä päälle palckioxi
Kesäcuussa caunihisa" j.n.e.
Usein on itse nimikin sovitettu runomittaan niinkuin muutamista
historiallisista runoista jo olemme nähneet. Tarkasti myös valitaan
sopivia, luontoa kuvaavia mainesanoja esimerk.
"Pappein parvesta pyhästä
-- -- --
Viisauden vinheämmän
-- -- --
Christuxemme kirckahimman" j.m.s.
Ainetta runoilija välistä ei ole omasta itsestään ottavinansa, vaan
kuulevinaan kahden miehen taikka miehen ja maineen keskustelua. --
Merkittävä viimein on sekin näissä runoissa, että sanoissa ja
lausetavassa välistä on jotain talonpoikamaista. Eikä kummaakaan koska
talonpojat oppineilla olivat oppaana tällä vielä äkkinäisellä Suomen
runopolulla.
Hovirunoilla on se yhteinen luonto että niissä kuninkaallisen perheen
jäseniä ylistellään kiitossanoilla, jotka me nykyään sanoisimme
inhottavaksi imarteluksi, vaan silloin näkyvät asiaan kuuluneen.
Semmoisia tällä aikakaudella kirjottivat: Jeremias Walleen (Turunläänin
maaherra?) prinsi Kustavin syntymäpäivään 1748,[287] johon samaan
juhlallisuuteen sepitti laulun[288] maisteri Juhana Justander. Tämä on
myös kirjottanut hautarunon isälleen 1749.[289] -- Kaarle Fredrik
Mollerus (Korpon kappalainen k. 1787) piti yliopiston puolesta pitkän
runopuheen,[290] koska Kaarle herttuan syntymän syystä vietettiin
juhlaa 1749. Muutamat merkilliset lauseet tässä runossa jo olemme
nähneet. Siihen varsinkin sopii mitä tämän ajan juhlarunoista yllä on
sanottu. Tässä ovat sanat pöyhkeämmät, sanan väänteet konstikkaammat
kuin missään muussa ja hitaasti astuskelee se juhlallisin askelin.
Runoilija ensin kääntyy kuulijoihin, luetellen erisäädyt, iloitsee että
Suomi ensikerran tässä paikassa kaikuu, ja rupeaa tuosta lavealta
latelemaan mitkä Kaarlet Ruotsia ovat hallinneet. Tätä tehden ei heitä
mainitsematta noita 16:silla sadoilla keksittyjä pakananaikuisia
kuninkaitakaan. Viimein saavat Aatolppi Fredrik sekä perintöprinsi
Kustavikin osansa ylistystä ja lopullu kehottaa runoilija pikku Kaarlea
astumaan näiden korkeiden esi-isäin jälkiä. Kaikkiansa tässä runossa on
1266 värsyä! Mollerus muuten on kirjottanut hautarunonkin 1749.[291]
Juonas Hartman ("muinoin puolipormestari") kirjotti Aatolpin Fredrik
käynnistä Suomessa runotapaisen soperruksen 1752.[292] Viimeinkin on
hovirunoin tekijöistä mainittava Kaapriel Kaaprielinpoika Calamnius
(kappalaisen poika Kalajoelta, synt. 1728, tuli ylioppilaaksi Upsalassa
1744, maisteriksi Turussa 1754, kappalaisen apulaiseksi Kalajoelle
1760, kuoli kirkkoherran apulaisna Limingassa 1774).[293] Porthan hänen
sanoo olleen paraita runoniekkojamme ja hän onkin ainoa semmoinen,
jonka runot kerättiin yhteen vihkoon. Semmoisenaan ne tulivat painosta
1755 nimellä: Vähäinen Cocous Suomalaisista runoista, kirjoitetuista
visseissä tiloissa Gabriel Calamniuxelda.[294] Mutta kirjanen Pippingin
luettelossa on merkitty tuolla ilkeällä ristillä, joka merkitsee että
ei enään ole löytyvissä. Suotava olisi että jos joku kappale vielä
löytyisi vanhoista komeroista, se lähetettäisiin yliopiston talteen.
Porthan on väitökseensä: De poesi fennica ottanut pari palaista, joista
tähänkin otan toisen todisteeksi ettei Porthan näy häntä syyttä
ylistäneen. Se kuuluu näin:
"Kevät keickuen tuleepi,
Ilon kanssa ilmestypi;
Silloin monda metzämiestä,
Somaisinda soidinmiestä
Suxen päällä soutelepi,
Ennakolla ennättäpi
Metzäin eläinden edulle,
Soittavaisten soittimille;
Silloin kaicki kalamiehet
Paatin päälle pyytelevät,
Verkot vetehen vetävät,
Heinicköhön heittelevät" j.n.e.[295]
Tämä näkyy olevan häärunoa, mutta Calamnius on kirjottanut hovirunonkin
Aatolppi Fredrikin käynnistä, josta myöskin palanen löytyy Porthanin
väitöksessä.[296] Toinen hovirunonsa on onnentoivotus kruunuperillinen
Kustavin syntymäpäivään v. 1767.[297] Paitsi näitä on Calamnius
kirjottanut myöskin onnentoivotuksen väitökseen v. 1753.[298] -- Löytyi
muuten tällä aikakaudella toinenkin Kaapriel Calamnius (Pietarinpoika
maanviskali ja pitäjänkirjuri Kalajoella k. 1767), joka on kirjottanut
pitkän, opettavaisen laulun 1743.[299] Epätietoista siis on kumpaisen
tekemä yllämainittu runokokous oli, koska sen tekijää ei ole isän
nimellä mainittu. Mutta kuitenkin tuskin jäänee epäilyksen sijaa, koska
edellisen säilyneetkin runot ovat hyviä ja jälkimäisen laulu vaan
ikävää lorua.
Häärunoja ovat sepittäneet: Henrik Lilius (Messukylän kirkkoherra k.
1745) v. 1728.[300] Hän on myöskin kirjottanut onnentoivotusrunon
Juslenion sanakirjaan. Hän sanotaan olleen hyvä runoilija Latinan
kielellä ja nämät suomalaisetkin runot todistavat että hänellä oli
tavallista suurempi runolahja. Kahden häärunonsa kanssa yhteen
sidottuna on seuraava kehtorunokin, joka ansaitsee tulla tutuksi, ollen
sen ajan paraita tuotteita.
Kehtorunot.
Tuutilainen, tuutulainen,
Leväele lapsukainen;
Levon lainaja lepyinen,
Jesus sua siunatcohon;
Nucu, nucu, nuckeroisen!
Macaele maidonjuoja!
Cuin on maitokin macoinen,
Unes olcohon suloinen;
Cuin on kätes kijnnitetty,
Cupeheses vyöllä vyötty,
Nijn sun Jesus itzehensä
Uscon nuoralla niveli.
Jumala sun itze otti
Lijttohonsa, lapsexensa,
Jesus vijoista virutti,
Pyhä hengi pyhitteli.
Älä itke engelisen',
Vaikeroitze vaiveroisen'!
Jesus caunis cumpaninas,
Pyhät vartiat vaussas.
Nucu, nucu nuckeroisen,
Macaele maidonjuoja!
Liecuttelen linduistani,
Ainuata armaistani
Kehtos käärin cuckaisilla,
Casvos peitän caunihisti;
Coscas olet kyllä saanut
Hopiaisen' hienoisesta,
Heräele herttucaisen'
Ilman itcuta isota;
Palckas panduna povessa,
Maito mesimieluhinen.
Muita häärunoja ovat kirjottaneet Martti Peitzius (Kälviön kirkkoh. k.
1782) v. 1738.[301] Saman miehen käsialaa on hautarunokin v:lta
1761.[302] Molemmat ovat nyt kadoksissa. -- Hyvän häärunon on tehnyt
Martti Laurin (Kälviön kappalainen k. 1785) v. 1764.[303] --
Häävirsi[304] löytyy Achrenionkin virsien seassa. -- Kaikki meille
säilynnet häärunot ovat leikillisiä ja vilkkaita. Hautarunotpa sitä
vastaan ovat juhlallisia. Usein alkavat sillä että runoilija itsensä
kehottaa laulamaan, mutta valittaa että murhe äänen on sortanut. Sitten
luettelee vainajan elämän vaiheet, ylistellen hänen avuja ja hyvä
tekojansa; lopuksi toivottaa että kaikki hänen esimerkkiään
seuraisivat. Enimmiten ovat nämät runot pitkäpiimäisiä ja kuivanlaisia.
Hautarunoja ovat sepittäneet pait ennen jo mainittuja: Juhana Wacklin
(postimestari Oulussa) v. 1736;[305] Simo Achrenius (synt. 1729,[306]
oli kirkkoherran apulaisna Paltamossa, sitten Pietarsaaressa, kuoli
vakinaiseen virkaan pääsemättä) v. 1758,[307] ja Henrik H. Lyra
(luultavasti apulainen Pielisjärvellä) v. 1762.[308] -- Hautavirsien
kirjottajia olivat: Juhana Ståhlberg v. 1730,[309] Mikael Wanonius
(Kiikalan kirkkoherra k. 1743) v. 1737[310]; nimetön v. 1740;[311]
Amicus Fidelis (luultavasti Aapram Frosterus, josta edempänä enemmän)
v. 1756;[312] J.J. Lindström v. 1758;[313] Juhana Wegelius (Oulun
provasti k. 1764) v. 1758;[314] nimetön v. 1763[315] ja Aapram
Achrenius.[316]
Simo Achreniolla näkyy olleen vilkkaampi runosuoni. Hänellä oli
mielikuvailoa, hän osasi valita sulosoivia, runollisia sanoja ja
runomittakin häneltä sujui melkein virheettömästi. Todistakoon sen ote
hänen hautarunostaan Lappajärven kappalainen Wilckmanille. Hän alottaa:
"Nouse kätköstä kynäni,
Keicu kädessä catala,
Kirjottele kijrehesti,
Coska lähden laulamahan,
Murehella muistamahan
Mit' on mielesä minulla
Mik' on vaivana valitus!"
Tuosta juteltua kuinka Tuoni jälkeen jääneen perheen sekä ystäväin
haikeaksi murheeksi oli temmannut pois vainajan, kuvaelee Tuonta:
"Ohoh Tuoni tuimuuttasi,
Cuing'on haahmosi cuvattu?
Se on muotos muinainengin:
Sinull'on sijvet siniset,
Lendokeinot cauhistavat,
Virhivijcatet olalla,
Julma raudasta rakettu;
Cumma kynttilä kädesä
Pimeästi palavainen;
Tijmaklasi tiuckuvainen
Vasamana vasemmasa
Ombi käydesä kädesä,
Josa vähän juoxemata
Liene pohjasa poroa;
Vielä varmasti vaellat
Valkeisa vaattehisa,
Lumicarvan caldaisisa;
Pimeäsä pijlottelet,
Astut äkisti etehen,
Varjos canssa vetäynet;
Aina culjet curkistellen,
Coet caickia catella,
Caicki tuimasti caristat
Pojes mailman menosta,
Ulos näistä nähtävistä;
Salasa sanas sanelet,
Coskas tuotat Tuonelahan
Ihmisiä ilman alla;
Sydämiä sylkyttelet
Tahi halcaiset tahallas,
Coskas couristat covasti,
Vijleskelet vijme kerran;
Casvosi on calpeaxi,
Cauhiaxi caljahtanut,
Silmät päähän painunehet
Callon caamean sisähän;
Calma haisee haikiasti
Nousee nockamme sisähän,
Coskas culjet cuuluisasti
Majoisamme matkustelet".
Simo Achrenius on myöskin samana vuonna väitökseen kirjottanut pitkän
runon,[317] joka opettaa kuinka Amerikassa tuohivenheitä raketaan sekä
näyttää mikä hyöty niistä olisi Suomen maalle. Se on hyvin sukkelasti
kokoon pantu. Suurinpa teoksensa on: Uudet Hengelliset runot läsnä
olevaisista ja tulevaisista tiloista v. 1766.[318] Tämän työn tarkotus
näkyy olleen Suomen kansalle suositussa runomuodossa antaa jumalista
ainetta ja näillä runoilla tunkea syrjään muinaiset loihturunot.
Sen toivon ilmottaakin Aapram Achrenius tähän liitetyssä
onnentoivotus-runossa. Muuten tätä kirjaa seuraa toinenkin
onnentoivotus, Henrik Hildénin (kappalainen Kustavin kappelilla
Taivassalon pitäjää, k. 1771) tekemä. Simo Achrenius tähän teokseensa
on liittänyt soman kuusmittaisen runoelman, jossa sen omistaa
Pohjanmaan papeille. Itse teos, joka sisältää n. 2300 värsyä, on jaettu
seitsemään osaan, joista ensimäinen on kehotus synnistä heräämään,
toinen ja kolmas Kristuksen ansiosta, neljäs kuoleman kodista, viides
tuomion tulosta, kuuden helvetin valkiasta ja seitsemäs taivaan
autuudesta. Näissä runoissa ilmottuu harras jumalisuus, joka varsinkin
ensimäisessä osassa innollisesti saarnaa katumusta; neljännessä
ilmotetaan haudan salaisuudet kamottavalla, vaan väkevällä tavalla;
kuudes samaten väkevästi kuvaelee helvettiä ja aikanansa se matoineen
liekkineen kyllä taisi maistaa.
Hengellisen, nyt kadonneen runon on kirjottanut Kaapriel
Aspegrénkin,[319] yllämainittu Pietarsaaren provasti, jolta Juslenius
oli saanut niin paljon lisää sanakirjaansa. --
Edelliselläkin aikakaudella olemme nähneet muutamia suomenkielisiä
onnentoivotuksia kirjantekijöille. Nyt niitä alkoi tulla tiheään,
enemmiten yliopistollisten väitösten mukaan. Onnentoivotukset
väitöksiin olivat 16:silla sadoilla melkein kaikki olleet Latinaksi;
mutta n. 1700 vuodesta alkain niitä tuli kaikellaisilla kielillä,
muinaisilla sekä nykyisillä, ja niiden seassa Suomeksikin. Ensimäinen
suomenkielinen[320] kuitenkin jo kuuluu edelliseen aikakauteen,
nimittäin vuoteen 1679. Tällä aikakaudella kirjotetuista ovat noin
puolet runoja, muutamat vielä riimillisiä, mutta suurin osa vanhain
runoin mukaiset, muutamat hyvin taitavasti sepitetyt. Löytyy myöskin
pari riimillistä laulua. Mutta omituista tällä ajalla on, että
_yritettiin Suomen kieltä taivuttaa Greikka-Romalaiseen kuusmittaan ja
elegian mittaan_. Joku näistä kyllä on perustettu korolle, vaan
_useimmat arvolle_, noudattaen melkein kokonaan niitä samoja sääntöjä,
mitkä nykyään prov. Lönnrot on pannut Suomen kuusmittarunomuksen
perusteeksi. Suurena helpotuksena silloin kuitenkin oli että päätteiden
poisheittämisellä karttui lyhyempiä sanoja; toiseksi oli silloin
helpompi saada daktylia kun Abessivoa kirjotettiin yhdellä t:llä ja
Inessivoa yhdellä s:llä (vaivata, pienesä). Sentähden ei heidän arvolle
perustettu kuusmittansa tarvinnutkaan paljon ensinkään polkea korkoa.
Siinä myös erosivat nykyisestä tavasta että daktyliksi kelpasivat
kolmitavuset, lyhyet sanat (kavala). -- Yksi kuusmittaruno löytyy,
jossa riimiäkin on viljelty, vieläpä hyvin konstikkaalla tavalla!
"Lotcu ja notc' mander, tander cans tutisi tuimast,
Ilon cans cosc' tantz coconans oli nurmesa neitzeill" j.n.e.[321]
Mutta ylipäätään ei riimiä suvaittu. Sen sijasta kaunistettiin laulua
alkusoinnulla, tavallisesti niin että joka värsy oli jaettu kahteen
jaksoon, niinkuin alempana tuleva esimerkki näyttää. Vaan oli niitäkin,
jotka alottivat kaikki värsyn sanat samalla puustavilla, vieläpä
sovittivat oman taikka sen nimen, jolle onnea toivottivat, värsyjen
alkupuustaviin esim.