Metzän dyris voitettu
Tuo meill täyttä terveyttä
Aitta vastan saalihita.
Tuo tuhatta tullesasi,
Saata sata saalihixi.
Julki tulin Jumalista
Cansa saalin iloisesta,
Joca ilman ihmet, vaivat
Annon andoi, rahan radet. (Sic)
Cosca tulen cotihin,
Colme yötä ilon pidän.
Ilos tulin, ilos lähdin
Läpi laxo, vuoret, vaarat,
Aja paha edellänsä,
Pertos tuli päivän tulo,
Päivä tule vielä pertos.
Cunnioitan sua jälistänsä
Vuosi vuodel saalihixi;
Etten unhoitz ochton virten,
Sitä vast viel toisti tulen.
Huonosta runopaikasta tää nähtävästi on saatu ja julman sekavasti
kirjotettu, niin ettei siitä myötä seuraavatta ruotsinnoksetta kaikin
paikoin saisi selvääkään. -- Ruoveden ja Savon korvissa, kaukana
kirkkopaimenten silmistä sanoo Bång talonpoikain mielen vielä vanhoissa
tavoissaan kiinni olevan ja vanhoja pakanallisia runoja laulettavan.
Niitä ei vielä sano saaneensa ilmi, vaan lupaa painattaa niin pian kuin
saapi. Mutta siihen lupaukseen asia on jäänyt ja tuskin hän niitä
lienee saanutkaan, sillä pappien pauhina oli vanhat muistot ja runot
kaikottanut syvimpiin saloihin ja ihmissydänten perimmäisiin
pohjukkihin, joista ei niitä ollut helppo saada.
Toinenpa laji Suomen kansanrunoa oli helpompi käsittää, nimittäin
_sanalaskut_, joita tällä aikakaudella kerättiin aika joukko. Se
painettiin 1702 Henrik Florinon (Paimion kirkkoherra, Raamatun
suomennoksen parantaja 1685 ja sanakirjain toimittaja, k. 1705)
toimesta nimellä: "Vanhain Suomalaisten tavalliset ja suloiset
Sananlaskut, mahdollisuden jälken monilda cootut." Esipuhe ilmottaa
että keräystä oli alkanut yllä jo mainittu Laurentius Petri Tammelassa
ja jatkaneet tämän vainajan poika Kaapriel Tammelinus (Lohjan kirkkoh.
k. 1695) sekä Florinus itse. Nämät sananlaskut sanoo tämä nyt painoon
antaneensa "Jumalan cunniaxi ja Suomen maan caunistoxexi, nijn myös
nijlle otollisixi, jotca tätä kieldä oppia pyytävät." Sillä näissä
"löytyy monda vanha puhdasta Suomen sana, jotca muun kielen hembestä
secotuxesta näillä maan paicoilla ovat unhotuxeen joutunet."
Näistä kansarunollisuuden tuotteista kun sitten käännämme silmät
oppineitten runoeluun Suomen kielellä, niin kohtaa meitä ensinkin
virsikirjan lisäystyö. Semmoisenaan kuin sen viimein jätimme,
virsikirja jo sisälti enemmän kuin puolet nykyisiä virsiään ja siihen
runkoon tämän aikakauden kuluessa vähitellen karttui yhä uusia virsiä
lisäksi, siksi kuin virsikirja valmistui nykyiseen täydellisempään
muotoon.
Ensimäinen lisätty painos ilmestyi 1646 "cunnialisen miehen Siffre
Salcon (Turun) radimiehen culutuxella" kirjassa "Manuale Finnonicum, se
on muutamat tarvittavat ia aina käsillä pidettävät Suomenkieliset
kirjat nyt Consistoriumin suosiost ia suomast ahkerasti cadzotut ia
muutamis cappalis ojetut ia enätyt -- -- Studio _Jonae Matthiae
Raumanni_".[157] Niinkuin tietty on, olivät nämät manualet 17:n
vuosisadan loppupuoliskolla täydellisiä kirkollisen tiedon aittoja,
joissa pait virsikirjaa oli katkismukset, rukouskirjat, ajantiedot,
suuria kappaleita Vanhasta Testamentista y.m.
Virsikirjasta on sanottu että se on "enimmiten M. Jacobilda
Suomalaiselda ja Mascun herr Hemmingildä tehty sekä muutamat virret
vastuudesta lisätyt". -- Se sisältää kaikki ne virret mitä
edellinenkin, pait että yhden Hemmingin virren sijaan on tullut
nykyinen N:o 177; lisäksi ovat tulleet seuraavat: N:o 5, 92, 190, 218,
267, 367, 387, 400 ja "Kiittakääm lasta", joka sitten on hyljätty.
Loppuun on virsikirjan taakse liitetty vielä N:o 392, joten tämä
virsikirja sisältää 252 virttä.[158] -- Kaikki ovat Ruotsista käännetyt
pait N:o 190, jonka syntyä ei tiedä.
N:o 92:n värsyin alkupuustaveista saapi nimen Jonas, joka arvattavasti
osottaa tekijäksi Raumannon. Lienevätkö muutkin uudet hänen tekemänsä
ei voi varmaan päättää, mutta on luultavaa. N:o 392:n värsyin
alkupuustavit tekevät (sen alkuperäisessä muodossa, joka vähän on
muutettu) nimen _Margaretha Henryci_. Tekijä taisi olla Suomalainen,
koska sen tapaista virttä ei ole Ruotsin virsikirjoissa; se muuten on
pitkäpiimäinen arkkiveisu. Kukaties se lienee Jaakop Suomalaisen vaimon
tekemä, joka oli sen niminen.[159]
Juonas Mattiaanpoika Raumannus, tämän manualen toimittaja, on myös
ollut avullinen Piplian suomennoksessa sillä, että sen kirjotti
puhtaaksi ja teki siihen sisällys-luettelon. Hän oli syntynyt 1608,
tuli Uuden kirkon (Turun puolella) kappalaiseksi 1640, otti virasta
eron 1675 ja kuoli 1683. Hänen poikansa otti nimen Mennander ja tämän
poika oli Turun piispa, sitten Upsalan arkkipiispa, tuo keräyksiltänsä
Suomen historiassa ja kirjallisuudessa tuttu Kaarle Fredrik Mennander.
Raumannosta on lause[160] että hän "useampain muiden (pait tässä
manualessa) onnistunein kokeitten kautta on tuttu Suomen runoilijaksi";
mutta mitä teoksia hän lienee sepittänyt siinä ei sanota eikä siitä nyt
saa mitään tietoa.
Vuonna 1664 tuli vanhempi Juhana Gezelius Turun piispaksi. Tämä heti
rupesi puuhaamaan virsikirjan kartuttamista ja hänen toimestaan
ilmestyi 1668: "Suomalainen virsi- ja evangeliumi kirja",[161] joka
sisältää aivan samat virret kuin Raumannon. Lisäksi on tullut N:o 312.
Lopussa ovat 392 ja 210. Jälkimäinen, joka on riimiin pantu kertomus
Juutalaisten kapinasta Vespasianoa vastaan, on täynnä alkusointua ja
välistä siinä on ajatusriimiäkin. Se arvattavasti on alkuperäinen,
kukatiesi Raumannon sepittämä. Sillä ensikerran se on arkkiveisuna
painettu 1646[162] ja myös otettu Raumannon manualeen; mutta vielä
pantu taammaksi erikseen virsikirjasta. N:o 312 on Ruotsin
virsikirjasta ja löytyi suomalaisena jo 1614 vuoden käsikirjassa.
Gezelion kustannuksella vuonna 1674 painettu "Suomenkielinen
virsikirja"[163] on samallainen kuin edellinen pait että loppuun N:o
210:n ja 392:n taakse on pantu lisään: L.P.A. virret: 407, 331, 394,
410 jo 338. Stranberg tietää Laurentius Petri Aboicon (yllämainittu
Tammelan kirkkoherra ja Tammelinein esi-isä) sepittäneen N:o 407 ja
331. Luultavasti ovat siis muut kolme toisen tekemät; vaan kumma se
kuitenkin on että ne tässä saman päällekirjotuksen perästä seuraavat
ilman minkäänlaista erottavaa rajaa. Tämä seikka todistaisi vastaan
Strandbergin lausetta, mutta sen todistusvoimaa heikontaa taas se, että
seuraavissa virsikirjoissa näiden perään liitettiin muitakin uusia
virsiä lisäksi eikä niitäkään näistä erotettu millään rajalla. Varmaa
ei siis voi päättää. -- N:o 410 on lyhennetty käännös Ruotsin vanhan
virsikirjan samasta numerosta, muut ovat alkuperäisiä. --
Arkkiveisuissa nämät virret ei löydy, pait 407 ja sekin vasta
myöhemmin.
Tämän vuosisadan seitsemänsillä ja kahdeksansilla kymmenillä alkoi,
luultavasti Gezelion kehotuksesta, tiheämmin tulla arkkiveisuja, joista
sitten paraaksi katsotut otettiin nyt seuraavaan 1686 ilmestyneeseen
"Suomalaisen sielun tavaraan".[164] Tämä sisältää samat virret kuin
edellinenkin ja lisäksi on tullut vanhain virtten sekaan: N:o 28, 49,
58, 90, 134, 135, 137, 250, 258, 259, 263, 270, 271, 276, 287, 289,
290, 314, 315, 352, 356, 362, 368, 374, 375, 379, 380, 402. Lopussa on
ensin uusi 265, sitten samatekuin edellisessä N:o 210, 392, L.P.A.
virret: 407, 331, 394, 410; N:o 338 on muutettu vanhain virtten sekaan
ja sen sijaan pantu 387; sen jälestä ilman rajaa uudet: N:o 280, 330,
383, 136, 304, 346, 172 ja 14; siis yhteensä 37 uutta virttä. Vaan
Hemmingin virsistä on hyljätty N:o 240. Ja kun "Kiittäkääm lasta"
myöskin hyljättiin ja 1668 vuoden virsikirjasta sekä tästä N:o 312,
niin tässä on kaikkiansa 293 virttä.
Näistä lisään tulleista ovat N:o 137, 263 ja 276, vähän muutettuna
otetut Hemmingin suomentamista "Piae cantiones". Arkkiveisuina erikseen
painettuna ovat olleet seuraavat: N:o 402 (Perttuli Hordellin[165]
tekemä, kirkkoh. Tukholman suomalaisessa seurakunnassa 1633-46), vuonna
1636,[166] N:o 58 v. 1654?[167] N:o 374 luultavasti 1678,[168] N:o 304
v. 1683,[169] N:o 289 luultavasti 1683,[170] N:o 136, 290 ja 330 (jonka
värsyin alkupuustavit tekevät nimen Maria Simointytär; nykyisessä,
vähän muutetussa muodossa tuo ei näy) 1683,[171] N:o 49 ja 250 v.
1683,[172] N:o 259, 270, 287, 315, 352, 356, 362, 368, 375, 379, 380 v.
1685,[173] N:o 135 ja 314 luultavasti 1686,[174] N:o 280 v. -?-[175] --
Jälellä olevat 10 virttä ei löydy meidän aikoihin säilyneissä
arkkiveisuissa.
Näistä ovat Latinasta käännetyt N:o 137, 263 ja 276; Saksasta N:o 259,
270, 362 ja 374, 134;[176] N:o 330 epäilemättä on alkuperäinen; siinä
on melkein läpitse ajatusriimiä ja alkusointua, vähän pitkä, mutta
soma; samaten taitavat myös N:o 271 ja 304 olla alkuperäisiä;
N:o 280 luulisi Hemmingin sepittämäksi, niin on hänen virttensä
sukuinen; N:o 250 näyttää käännökseltä;[177] N:o 380 on Ruotsista
käännetty,[178] N:o 314 myöskin Ruotsista,[179] N:o 28 ja 49 löytyvät
Svedbergin hyljätyssä virsikirjassa, muut kaikki Ruotsin vanhassa
virsikirjassa. --
Tammikuun 20 p:nä 1690 nukkui Gezelius töistä ja toimituksistansa
kuoleman uneen, mutta henkensä eli pojassa, joka nyt tuli Turun
piispaksi. Tämä ei tullut ainoastaan hiipan, mutta töidenkin
perilliseksi ja rupesi vielä suuremmalla innolla kartuttamaan Suomen
virsikirjaa.
Vuonna 1692 ilmestyi "Suomalaisen sielun tavara -- -- Cun. Maj:n
Armollisimmast käskystä, Turun Duomio-Capitlumin ylitzecatzomisen ja
kelvoliseksi löytämisen alla, vastudest suurimmalla ahkeruudella
ojettu",[180] Tässä on "Täydellinen virsikirja" ja sen jälestä vielä
"Uutten virtten Tygölisämys". Alkuun on pantu uusi N:o 237 (Gezelion
Ruotsiksi ja kukaties Suomeksikin sepittämä); tuosta seuraa vanha
Hemmingin virsikirja, josta kuitenkin on hyljätty: N:o 82, 91, 93, 108,
230, 240, 242, 272, 277, 328, 393 ja 405. Puuttuu siitä vielä
useampiakin, mutta ne ovat jälestäpäin jälleen otetut "Uutten virtten
Tygölisämykseen". Vanhain virtten seassa ovat samat kuin edellisessä
Suom. siel. tavarassa, pait että lopusta tähän on pantu myös N:o 172.
Lopussakin seuraavat aivan samat (nimimerkki L.P.A. on pois heitetty),
pait että 172, niinkuin jo mainittiin, on pantu vanhain virtten sekaan,
136 Tygölisämykseen ja 346 kokonaan puuttuu. Sen sijaan on tullut
lisäksi N:o 332 ja 312 jälleen otettu. Uutten virtten Tygölisämyksessä
on pait muutamia unhotettuja vahoja virsiä seuraavat uudet: N:o 411,
299, 412 ja "Ratk riemullisell mielell" (nykyisestä virsikirjasta
hyljätty). Yhteensä tässä siis on 6 uutta virttä.
Arkkiveisuista ovat otetut: N:o 332 luultavasti 1678,[181] N:o 411 v.
1683?[182] N:o 299 v. 1685,[183] N:o 412 ja "Ratk riemullisell"
1690;[184] N:o 237 ei löydy arkkiveisuissa. "Ratk riemullisell mielell"
ja N:o 332 lienevät alkuperäisiä; muut kaikki ovat Ruotsin vanhasta
virsikirjasta käännetyt.
Vuonna 1696 ilmestyi taas uusi Suomalaisen sielun tavara,[185] jossa on
"Täydellinen, parattu ja erinomaisten pääcappalden jälken vastudest
jaettu virsikirja". Se sisältää aivan samat kuin edellinen yhteen
seotettuna; lopussa on erikseen uusia N:o 413 ja 364. Edellinen löytyy
Ruotsin vanhassa virsikirjassa, jälkimäinen ei. Se on Ruotsista
käännetty ja ilmestyi arkkiveisuna 1690.[186]
Tätä samaa tuli uusi painos v. 1700, josta on hyljätty N:o 6, 12, 13,
23, 25, 50, 55, 57, 64, 82, 91, 93, 105, 108, 115, 177, 221, 231, 240,
242, 272, 275, 277, 326, 328, 393, 405 ja "Kristus vastaan
vihollisians". Muuten se sisältää samat kuin edellinen pait että N:o
346 tähän jälleen on otettu ja lisäksi tullut 63 uutta, nimittäin: N:o
20, 21, 22, 26, 27, 31, 41, 44, 48, 59, 60, 68, 80, 95, 98, 99, 130,
132, 141, 147, 148, 149, 150, 151, 153, 154, 166, 171, 182, 194, 195,
226, 232, 234, 235, 236, 239, 245, 249, 251, 264, 278, 291, 298, 300,
316, 317, 318, 322, 329, 345, 350, 355, 357, 360, 361, 371, 372, 373,
390, 391, 406, 408. --
Arkkiveisuina ovat ennen olleet painetut N:o 141 (Perttuli Hordellin
tekemä) 1636,[187] N:o 278 (ylimääräisen provessorin Juhana Cajanon
tekemä; hän kuoli nuorena v. 1681[188]) v. 1683,[189] 291 ja 318 v.
1700.[190] -- Näistä N:o 48 ei löydy aivan semmoisenaan Ruotsin
virsikirjassa (lieneekö mukaillus vai oma?) eikä myös N:o 141 (Saksasta
Tireht. Lagin muk.) ja 278 (oma). Muut kaikki löytyvät Ruotsin vanhassa
virsikirjassa. -- Tässä virsikirjassa ovat jo virret järjestetyt ja
numeroitut 1695 vuoden Ruotsin virsikirjan mukaan ja ne numerot, jotka
vielä puuttuvat, ovat väliltä poisheitetyt; sillä tavoin viimeisellä
virrellä on numero 414. --
Viimeeksi tuli vuonna 1701 ensikerran painosta nykyinen virsikirjamme,
varustettuna XII:n Kaarle kuninkaan yksinoikeuskirjalla (XI:s Kaarle
oli jo vuonna 1696 antanut Gezeliolle yksinoikeuskirjan, josta siis
tämä vaan oli uudistus). Sen nimenä oli: "Uusi Suomenkielinen
virsikirja -- -- Cun. Maj:n Armoll. Käskystä, Colmen Consistoriumin
(Turun, Viipurin ja Narvan) suostumisella, tarpellisest parattu; Nijn
myös sen MDCXCV ylitzecatzotun Ruotzalaisen Virsi-Kirjan jälkeen
jalosti enätty".[191] -- Tähän oli jälleen otettu edellisestä hyljätyt
virret, pait "Kristus vastaan vihollisians"; myöskin on hyljätty N:o
414 "Ratk riemullisell mielell". Uusia on tullut lisään 51 virttä
nimittäin: N:o 29, 34, 35, 39, 42, 46, 63, 73, 75, 81, 84, 94, 107,
131, 138, 152, 191, 207, 213, 233, 243, 248, 252, 253, 266, 269, 273,
274, 281, 282, 292, 293, 294, 295, 301, 302, 319, 320, 321, 333, 334,
351, 363, 369, 377, 384, 385, 389, 403, 404.
Arkkiveisuista otettu on ainoastaan N:o 363 v. 1700.[192] -- Kaikki
ovat Ruotsin virsikirjasta käännetyt. -- Näillä 1700 ja 1701 vuoden
virsikirjoihin tulleilla uusilla virsillä enemmiten tahtoo olla
sukulaisuus, niin että suurimman osan luulisi yhden miehen tekemäksi.
Kuka tämä mies oli, ei voi ihan varmaan päättää, mutta hyvin uskottava
on että se oli Erik Erikinpoika Cajanus (Sotkamossa syntynyt 1675;
Maisteri 1697; Turun koulun konrehtori 1698; Kruunubyyn kirkkoh. 1703.
Isonvihan aikana oleskeli Medelpadissa; kontrahtiprov. 1722; k. 1737).
Tästä miehestä, joka muutenkin on tuttu Suomen kielen tutkijaksi[193]
ja jonka nimi usein löytyy onnentoivotuslauluin alla, sanoo[194]
pojanpoikansa Erik Cajanus että hän kouluvirkansa sivussa työskenteli
"uuden Suomen virsikirjan parannuksen ja painokorjauksen kanssa".
Tällä tavalla oli Suomen kansa nyt saanut uuden "jalosti enätyn"
virsikirjan. Mikä arvo sillä oli senaikuisten miesten silmissä, näemme
Juslenion lauseista. Nuorena hän innossansa siinä näki Homeron
jalouden, Demostheneen sujuvan puheen y.m.; mutta vanhanakin ja
kylmettynä hän sanoo sen sanoissa, puheenparsissa sekä esitystavassa ei
puuttuvan terävyyttä eikä jaloutta.[195]
Nykyinen aika tahtoo päinvastoin tuomita koko teoksen tulen omaksi.
Mutta jo Suomalaisen ja Hemmingin kokeista puhuen, yritin tätä liian
kovaa päätöstä helpottaa, ja vielä suuremmalla syyllä täytyy ruveta
näiden uudempain virtten puolustajaksi. Niitä liikoja tarvuita ja
sanoja, sitä alinomaista värsymitan rikkomista näissä harvoin enää
havaitsee. Harjotus kielen viljelemisessä ja yliopiston vaikuttama
tuttavuus parasten sekä muinasten että senaikuisten runoteosten kanssa
olivat Suomen virret silittäneet säännöllisiksi. Tämä silitystyö
kuitenkin kävi hitaisesti. Raumannon uudet virret ovat yhtä liikkaavia
kuin entisetkin, samaten enimmät 1674:n, 86:n 92:n ja 1696:n
virsikirjoihin lisään tulleita; mutta niissä jo näkyy muutamia
sileämpiä. Semmoisia ovat esim. nuot arkista N:o 250 Pipp. luett.
otetut ynnä N:o 134 ja 28. Niistäpä, jotka v. 1700 ja 1701 otettiin
virsikirjaan juuri harva enää antaa laittajalle sijaa tämäm suhteen.
Monessa heistä muutenkin ilmottuu käännöksessä herkkä runollinen henki,
niin että vähäisellä korjauksella kelpaisivat uuteenkin tehtävään
Suomen virsikirjaan. Semmoisia ovat esimerkiksi N:o 95, 99, 243, 318,
360 ja varsin tuo erinomaisen kaunis N:o 278. Tämä korjaus enimmiten
tulisi koskemaan noihin katkettuin sanapäätteisin, joita ei soinnulle
arempi korvamme enää siihen määrään tahdo sallia. Sinä aikana sitä
tapaa katsottiin erinomaiseksi Suomen kielen eduksi. Niin sanoo
esim. Aeschillus Petraeus[196] ja hänen mukaan Martinius[197]
suomenkieliselle virrenteolle olevan suuri helpotus siitä, että sanoja
saapi lyhentää (johon vetää esimerkkiä) sekä myös pitentää (esim.
valaisepi = valaise j.m.) Myöskin sanoo suurena apuna olevan sekä
nimi- että tekosanain monet "diminutiva" (esim. poicainen, auttelen!)
Niinkuin ennen jo on mainittu sekä hän että Martinius arvelivat
riimin Suomen runomuksen välttämättömäksi tunnustähdeksi.
Sitten sanoo Petraeus: Tähän tulee lisäksi eräs omituisuus tässä
kielessä, että mielellään tahtoo värsyn alkuun pantavaksi samalla
puustavilla alkavia sanoja esim.
Ynnä yxi yhteys (Suom. virsik. N:o 91).
Tämmöiset riimit ovat konstikkaiset ja tällä kielellä omituiset.
Yksinkertaisempia ovat ne, joissa ei yksiä alkupuustavia viljellä.[198]
Tämmöisiä alkusoinnullisia värsyjä sanoo olevan arvotustenkin ja
sanalaskuin, joista kumpasista vetää esiin esimerkkiä.
Martinius sanoo: "Sekin on omituista tällä Suomen kielellä että
värsyssä (riimittömässäkö?) ja riimeissä värsyn alussa viljelee yksillä
puustavilla alkavia koko riviä ja lauseita tai edes muutamia
sanoja".[199]
Näistä lauseista näkyy kuinka tarpeellisena, hyvälle Suomen runoelmalle
pidettiin alkusointua. Sitä onkin viljelty enimmissä tämän ajan
virsissä ja lauluissa.
Tähän on nyt Suomen virsikirja jättäminen, jonka syntyä ja kasvua
olemme kokeneet seurata. Mutta ennenkuin muualle käännymme, pankaamme
tähdelle, kuinka ruotsalaisuuden vallalle pyrkiminen Suomessa siinäkin
ilmoittaikse, että tämän aikakauden alkupuolella virsikirjoihin
otetuista enimmät ja kahden viimeisen virsikirjan pian kaikki uudet
virret ovat käännetyt Ruotsin virsikirjasta. Suomen kirkko ei enää
saanut astua omia teitään, täytyi ruotsalaisen jäljissä kontata.
Virsien järjestyskin on sovitettu Ruotsin virsikirjan mukaan; on
kuitenkin erotuksia, joissa sekin omituinen, ettei meillä ole
kuninkaan, perintöprinsin eikä valtaneuvosten laulettavia virsiä.
Me olemme nähneet että suuri joukko virsikirjan uusia virsiä jo ennen
oli arkkiveisuina levinnyt kansaan ja sille tullut tutuksi.
Kirjapainoja Suomeen saatua, näitä arkkiveisuja alkoi tulla yhä
viljemmältä. Suuri osa heistä on Ruotsista käännetty, mutta on
niitäkin, jotka silminnähtävästi ovat alkuperäisiä. Niissä, samaten
kuin Hemminginki omissa, enimmiten on alkusointua sekä ajatusriimiä ja
värsyrakennus Suomen runon kaltainen. Semmoisia ovat Suomen
virsikirjaan otetut N:o 271, 338, 407 ja useammat muut virsikirjaan
ottamatta jääneet. Ylipäätään ovat pitkäpiimäisiä ja runohenkeä niissä
ei ole sanottavaksi.
Näytteenä saakoon tässä sijansa alku virrestä,[200] jonka tekijä taitaa
olla Lauritza Isakinpoika Harikkalasta,[201] sillä sen nimen saapi
rivien alkupuustaveista saman arkin ensimäisessä virressä:
Jesuxen muisto iloinen
On sydämelle suloinen,
Makiamb cuin huulden hunaja,
Cauniimmast cannelda cumaja.
Ei veisata suloisembaa,
Taick cuulla caunehembata,
Ei ajatella callimbata
Cuin Jesus Jumalan poica.
Se nimi on voimallinen,
Taivas' maasa cunniallinen,
Jong' ainoan cautta annetan
Armo ja autuus cannetan
J.n.e.
Toisesta[202] kuuluu yksi paikka näin:
Mailmas nyt caicki ihastuvat
Tulevan kevän cauniut,
Vastudest elämän riemastuvat,
Luodut caick suven tuovat;
Joca lindu lendä cumpanins cans,
Meri, metz' pauha iloisans
Ja iloista sydändä canda.
Ain Herra pyhän säätyns suori
Nijn cauvan cuin mailma seiso,
Hänen edesäns on joca päivä nuori,
Vaick muutoxet tapahtu meisä;
Syxyn ja talven sijs joca vuonn,
Suven, kevän ain edestuon
On Herran siunaus suuri.
J.n.e.
(Saman arkin viimeisessä virressä tekevät rivien alkupuustavit nimen
_Carle Thomanpoica Mlin_).
Mutta Suomen runollisuus tällä aikakaudella ei pysynyt enää
hengellisyyden rajoissa. Uusi laji alkaa ilmestyä tälle alalle, se on
_tilapää runomus_. Ensimäinen täänkaltainen runoelma, josta meillä on
tieto, on onnentoivotus Sigismund kuninkaalle kun tuli Vilnaan v.
1589.[203] Sen on kirjottanut joku Vilnan akatemian oppilas,
epäilemättä katolisuskoinen Suomesta. Mutta se on kadonnut. Muita siltä
aikakaudelta ei tiedetä. Mutta nyt kun Suomessa oli tilaisuus ne saada
painetuksi, alkoi niitä ilmestyä enemmän. Ne ovat onnentoivotuksia
kirjain tekijöille, hää- ja hautavirsiä, lauluja kuninkaallisten
henkien syntymästä ja kuolemasta sekä historiallisia. Totista runon
suloisuutta niistä tietysti ei saa hakea, mutta välistä ilahuttaa meitä
niissä kuitenkin sukkela sanan käänne tahi lämmin tunne. Merkittävä on
että enimmät ovat runomittaan raketut, joka tässä on parempi kuin
virsissä, missä nuotti oli haittana, mutta kuitenkin näyttää kuinka
vähän sinä aikana tiettiin runomme oikeasta laadusta. Alkusointua ja
ajatusriimiä niissä kyllä aina on (jälkimäinen kuitenkin välistä on
vaillinainen); mutta runot ovat riimillisiä, täynnä katkaistuja sanoja
ja tavujen pituudesta ei ole pidetty mitään lukua.
Ensimäinen tään ajan runoniekkoja on Erik Justander[204] (Kuoli
Mynämäen kirkkoherrana 1678), ensimäinen "poeseos" provessori Turussa.
Hän oli Brahen erinomaisessa suosiossa ja kirjotti hänen puolisonsa
Katrina Stenbock'in kuoltua kolmikielisen jälkimuiston,[205] joista
viimeinen on suomenkielinen. Se on aivan mautonta soperrusta samatekuin
ruotsalainenkin, latinainen lainahöyhenillään vähän letustelee.
Pait tätä on Justander vielä kirjottanut yhden "_gratulatio
Tavastrunico-rhythmica_" Viipurin uuden kirkon vihkiäisiin[206] sekä
"_gratulatio Tavast-runico-finnonica_" Pachaleniolle,[207] joka oli
suomentanut kirjan Cantio cygnea. Edellinen on tehty "_stante pede_",
jälkimäisen kutsuu "_extemporanea_", josta näkyy että siihen aikaan
vallassäätyisissäkin vielä oli tapana edeltäkäsin valmistamatta laulaa
runoja juhlissa. Vielä on säilynyt neljäskin Justanderin runoelma,
nimittäin jälkimuisto,[208] jossa on kolme runopalaista ja yksi virsi.
Eiköhän liene tämä "poeseos" provessorin into suomalaisia runoja
sepittelemään taivuttanut muidenkin harrastusta samaan päin?
Kenen siihen lieneekin ansio, niin näemme kohta useampia muita
senkaltaisia yrityksiä. Jälkimuistoja ovat Pipp. luettelon N:o 141
(Juh. Rauthelius, Janakkalan kappal., k. 1704) v. 1668, N:o 144
(Kaapriel J. Lagus, Kiskon kirkkoh. n. 1680) v. 1669, N:o 286 (Juh.
Keckonius, Huittisten provasti, k. 1719) v. 1690, N:o 335 (Erik N.
Qvist ja Kaapriel Langius) v. 1708 ja N:o 426 v. 1712. Onnentoivotuksia
häihin N:o 348 (J.A.M.) 1700 ja 437 v. 1717. Onnentoivotuksia
kirjantekijöille: N:o 74 (Jaakop Lignipaeus, Porin koulun rehtori ja
Simo Mulinus Teiskon kappal.) v. 1654, N:o 107 (Taneli Reuter Oriveden
kirkkoh. k. 1685) v. 1664, N:o 137 (Tuomas Rajalenius) v. 1667 ja N:o
201 v. 1679. -- Hovirunoja: Ylistysruno XI:lle Kaarlelle (Martti
Martinius) kieliopissa, Ulrika Eleonoran kuolemasta 1695,[209] ja
riemuveisu XII:n Kaarlen kruunausjuhlaan (Juh. Scheffer, kun.
hovisaarnaaja, sitte Geflen prov.) 1697.[210] -- Ensimäinen
historiallinen on: Ajantieto Suomen maan menoist ja uscoist,
erinomaisest Suomen Pispoista cungin Cuningan ajalla, lyhykäisijn
rijmein coottu a Laurentio Petri Ab., Praepos. & Pastore Tammelensi
1658,[211] uudestaan painettu 1671, 84, 95 sekä viimein Kaarle Reinin
kädellä paljon lisättynä v. 1752. Tämä on Suomen runomittaan rakettu
riimikronika, johon kehotus ja esimerkki luultavasti oli saatu
Messenion tekemästä Suomen maan riimikronikasta. Niinkuin
päällekirjotuksesta näkyy, tässä enimmiten on puheena piispain työt ja
toimet. Mutta yhä välistä sekaantuu siihen tietoja Ruotsin ja Suomen
yhteisestäkin historiasta, kuninkaista, sodista, vieläpä mainitaan
Suomessa olleita ruttotauteja, tulipaloja ja nälkävuosia. Se ulottuu
vuoteen 1671. Tämä riimillinen ajantieto tietysti ei voi sisältää
totisempaa runohenkeä kuin muutkaan samanlaiset; mutta ei voi kieltää
että se taitavasti on sommitettu ja varsinkin loppupuolessa, joka vasta
lisättiin toiseen painokseen, tulee kuvaelus elävämmäksi ja itse
kirjottajan tunteet toisinaan puhkeevat ilmi, virvotellen kertomuksen
kuivaa juonta. Esim. kun. X:n Kaarlen ajasta laulaa:
"Ah cuing saartan saarta tätä!
Mones paicas näky hätä;
Sota surma, tauti tappa,
Ket eij vijmein kijnni nappa?
Cuules cuiteng Suomi culda,
Sanomat sanon, muista mulda:
Culki cuuluisa cuningas,
Ruotzin cruunattu ruhtinas,
Carl Gösta caunucainen,
Sangar sangen voimallinen,
Puski puskeit Puolacoita,
Jumi Juutei juonicaita,
Hajott' hahdet vihollisten,
Vieckain vesill olevaisten." j.n.e.
Historiallisia virsiä löytyy vielä yksi XI:n Kaarlen sodasta[212] ja
toinen Vironmaan pelastuksesta.[213]
Mutta erinäisen maineen ansaitsee tämän ajan historiallisista
runoniekoista Anterus H. Aschelinus, joka ensin oli "collega secundus"
Turun tuomiokoulussa ja sitten Villnäs'in kappalaisna, k. 1703. --
Hänellä näkyy olleen syvempi runosuoni kuin useimmilla muilla
aikalaisillaan. Hänen laulunsa (runoja hän ei kirjoittanut) ovat kyllä
enimmiten liian pitkäpiimäiset ja sanat niissä kovin runnellut,
voidaksensa tyydyttää nykyisen ajan vaatimukset, mutta niissä ilmottuva
tunteen into ja totisesti runolliset vertaukset kohottavat ne kuitenkin
tavallista korkeammaksi. --
Hänen teoksiaan on säilynyt: virsi Suuresta nälästä 1697,[214] ilolaulu
Narvan voitosta,[215] ja Uronuhri Jumalalle XII:n Kaarlen edestä
1703.[216] Kukaties on myöskin virsi Ulrika Eleonoran kuolemasta saman
miehen tekemä; sen tahtoisi päättää sukulaisuudesta vertauksissa ja
lauseissa. Ensinmainitusta otamme palasen näytteeksi:
"Ach cuing suur on minun tuscan
Tämän surkeun valjus sääs!
Murhen myrsky, vaivan pusca
Maahan syöxe cruunun pääst;
Usein uitan vuoteni
Hartaill kyyneleilläni
Tällä surkeel näljän ajal,
Cuin nyt pyöri joca majal".
-- -- --
"Casvoist cauneus on langenn
Monen tuiman todell pois,
Jotca ennen hohta sangen
Vaatein kijldämyxis voit;
Joill ehk lunda puhtaambi,
Muoto myös ol valkiambi,
Iho punaisemb coralli,
Kirckamb calleimbat crystalli!"
Laulussa Narvan voitosta ilmottuu innollinen voittoriemu ja luottamus
Kaarle kuninkaasen. Narva kuvataan morsiameksi, jota Pietari tahto
houkutella puoleensa, vaan hän ei suostu:
"Nijn cauan cuin veri on lämbymänäns,
Edes vastan Ingerin majoi".
Viimein kun hätä on kovinna, tulee Kaarle joukkoineen:
"He tulit cuin carhut, joild pojat on pois,
Ratk avoimill kidoill ja suilla
Ja seurasit Lejonat nijn paljon cuin voit
Maall, merell, nijn caduill cuin cuilla (kujilla)
-- -- --
Näin Jumalan avulla sodim!"
Riimillisten runoin tekijöistä merkillisin on _Sakari Lithovius_, Oulun
porvarin poika, syntynyt 1672,[217] tuli kirkkoherraksi Nyeniin, josta
kuitenkin täytyi Venäläisten edestä paeta Ruotsiin. Siinä eli,
enimmiten Tukholmassa, viratonna ja köyhänä, siksi kun v. 1713 pääsi
Oulun kirkkoherraksi, k. 1743. Hänenkin runoissaan ovat sanat katkotut
ja tavuiden arvo poljettu, mutta kuitenkin on rakennus jo selvemmin
vanhan runon tapainen, ja ajatusriimin taitavalla viljelemisellä ynnä
mahdillisten sanain valitsemisella hän on runoillensa antanut
tavallisesta puheesta eroavan juhlallisen muodon. Nämä runot ovat ikään
kuin nääntyvän Suomen sydämestä puhkeavia syviä huokauksia. Välistä kun
laulavat jonkun onnellisen tapauksen, yrittävät iloitsemaan ja
riemuitsemaan, vaan tämä riemu on aivan niinkuin sairaan liehe, joka
omaisiltaan tahtoo peittää kuinka vaikeasti häntä kipu kalvaa.
Ja kaksi näitä on uusi, raskas rasitus pakottanut sydämestä.
Ensimäinen[218] on onnentoivotus Hessin Fredrikin ja Ulrika Eleonoran
häihin; Lithovius yrittää tämän juhlan vuoksi hetkeksi karkottaa
tuskan, laulaen:
"Siirry suru Suomalaisten,
Parcu poijes Pohjalaisten", j.n.e.
Hän Fredrikin tulossa Ruotsiin jo näkee rauhan toivon ja pyytää:
"Otollinen öljynoxa
Saata Suomeen suuri Saxa."
Toisessa[219] suree Turun piispa Gezelion kuolemaa; kolmas[220] on
erinomaisesti innollinen, jossa hän valittaa sen tuen raukenemista,
mikä aina vielä oli pitänyt toivon pystyssä, XII:n Kaarlen kuolemaa.
Lopulla kiroo sitä kättä, joka sen murhan on tehnyt, ynnä Norjan maata,
jossa se on tapahtunut:
"Norjan nijtyt, Norjan nurmet
-- -- --
Älköhön äckäckö äänet,
Sattuco sinne satehet,
Coskeco cans coscan caste
Vainioille vihollisten!"
Neljäs[221] Ulrika Eleonoran kruunauksesta ilmottaa jo taas vähän uutta
toivoa ja viides[222] riemuitsee lähenevästä rauhasta:
"Sota suuri sammucohon,
Pahat päivät paetcohon,
Rauetcohon raju ilmat!
Muuttucohon murhem mustat,
Surkeudet sijrtyköhön!
Rauha armas riendyköhön,
Riemu runsas ruvetcohon,
Auring' armas astucohon
Vaivatuita virvottaman,
Levottomij lohduttaman!"
Näiden riimillisten ja virheellisten runoin joukosta havaitsemme
kuitenkin ihmeellä muutamia, joissa ulkonaisen muodon suhteen ei ole
melkein mitään moitteen sijaa. Yksi näitä on Ilolaulu Jesuksesta v.
1690.[223] Sen tekijän Mattias Salamnion sanoo Stjernman[224] olleen
kappalaisna Pohjanmaalla, ja Juslenius (muuten pannen hänelle nimen
Juhana) mainitsee Kalajoen kappalaiseksi.[225] Mutta Kalajoella ei
tiedä Strandberg löytyneen sennimistä pappia, ja koko sukunimeä ei ole
hänen kirjassaan. Samaten olen häntä hakien turhaan katsonut läpi
Pohjanmaan henkikirjat v. 1690. Miten asian laita lieneekään.
Ilolaulu Jesuksesta, joka sisältää 29 runoa 2265 värsyssä, on
runomittaan sovitettu evankeliumi. Se kertoo lyhyesti Jesuksen
syntymisen, luettelee vieläkin lyhyemmin hänen työnsä ja rupeaa sitten
kuvaelemaan hänen kärsimistänsä, kuolemaa sekä ylösnousemusta. Aine on
semmoinen että sen jalous paraten ilmottaikse evankelistain
yksinkertaisissa, koristelemattomissa sanoissa. Mitä taito siihen lisää
on useammin vahingoksi eikä eduksi. Sentähden ei voi evankeliumein
runolliseen muotoon rakentaminen milloinkaan täydellisesti tyydyttää.
Mutta jos tätä runoa lajissaan katselemme, niin on tunnustaminen, että
hän kertomuksensa taitavasti on sovittanut ja käyttänyt sen
kaunistamiseksi ja elähyttämiseksi kaikki runomme omituiset
suloisuudet. --
Paikottain on hän kyllä kovin niukka ajatusriimin viljelemisessä, mutta
enimmiten sitä hyvin sopivasti käyttää, kertovärsyissä sanoen asiaa yhä
väkevämmillä sanoilla. Kuvaus on välistä hyvinkin elävä, niinkuin esim.
6:s runo, jonka aineena on Israelin kansan pako Egyptistä, ja 19:s
Jesuksen kuolemasta ynnä 20:s ihmeistä, jotka samassa tapahtuivat.
Tämä 19:s runo on siitäkin merkillinen että vanhain runoin tavalla
tekee mielelliseksi kielelliseksi luontokappaleen. Aurinko nimittäin
Vapahtajaa ristinpuussa pilkattaessa
"Katsoi päälle korkealta,
Muutti muotonsa parahan,
Kasvons pian pojes väänsi
Luojan surmasta surussa;
Sanoi suulla surkealla:
Kussas on ilo enämpi,
Kosk' on Luoja kuolemassa?
Pitäisikö paisteheni
Laskemani lempehemmän
Päälle kansan kelvottoman?
Pani poijes seppelensä,
Riisui puhtahan pukunsa,
Surumanttelin sivalsi,
Peitti silmänsä punaiset".
Vaan kun sitten Vapahtaja vaivoissaan huusi: Jumala miksi minun
hylkäsit? niin aurinko tulee jälleen pilvistä häntä lohduttamaan.
Tämän runon ulkonainen muoto on melkein virheetön; ainoa moitittava on
silloin tällöin sekaan luikahtanut kankeampi värsy, joku ainoa
katkaistu sana ja tuo jo mainittu paikottain puuttuvainen ajatusriimi.
Myöskin näkyy sanain ja lausetten valitsemisessa toisinaan jotain
_talonpoikamaista_. Mutta kuitenkin luulisin että se Suomen
runollisuuden ystäville vielä nytkin voisi olla mieleen. Senaikuiset
miehet sitä pitivät suuressa arvossa, niinkuin Juslenion lause[226]
todistaa. Ja ihan nykyään v. 1852 ilmestyi[227] se uudestaan 14:ssä
painoksessa.
Sama Mattias Salamnius on myöskin kirjottanut sururunon vanhemman
Gezelion kuolemasta 1690.[228] Se on rakennukseltaan hyvä, mutta
sisällyksen puolesta aivan kuiva elämäkerta.
Kolmas tältä aikakaudelta säilynyt kelpo runo on: Ilolaulu Narvan
voitosta 1700.[229] Tämän on "Oulun caupungissa" sepittänyt I.G.H.S.
Ketä nuot puustavit tarkottanevat, siitä ei ole ollut mahdollista saada
selkoa. Semmoiset siinä löytyvät sanat kuin: taa, naa, pacajat,
ottasimma, täyet y.m. osottaisivat miehen kotiperäksi Kajanin seudun t.
Karjalan.
Tämä ei ole uskollisesti historiallinen runo, vaan mielikuvailo on
aineen oman mallinsa mukaan valanut. Luonteensa on kokonaan leikkisä ja
pilkallinen. Kerrottuansa kuinka Venäjän sotajoukko julmasti menetteli,
mainitsee että Kaarle kuningas vähäisen joukkonsa kanssa tulee avuksi.
Tuosta
"Zaarin samettiset,
Heicot housut huikeasti,
Vapisevat vaikeasti,
Totta tuimasti tutisit".
Tiedusteltua eräältä mieheltään minkälainen Ruotsin joukko on ja saatua
vastaukseksi niiden olevan
"Aivan miehet miehuulliset
Sotahan soveliahat" j.n.e.
niin Zaari pötkii pakoon, sillä tekosyyllä että vaan menee poikansa
pois viemään ja kohta tulee takasin. Kun sitten tappelus alkaa, Kaarlen
sotamiehet
"Saunan sitten sovittavat
Zaarin suurell sotajoucoll,
Syhyville saltacoille:
Puita paljolta panevat,
leviältä lämmittävät
Suomen tutulla tavalla,
Että löylyä lisäten
Tuli cullengin tuculta."
-- -- --
"Sitten taas sijvollisesti
Narvan virras viruttelit,
Puhtahaxi puhistelit".
Venäläiset tuota ei kauan kestä, vaan antauvat vangiksi. Tässäkin
runossa on paikka, jossa näkyy vanhain runojen vaikutus.
Se kuuluu näin:
"_Itze ilman Herra Jesus,_
Aivan autuas Jumala
_Piti pilvissä keräjät,
Selkiässä selvät neuvot,_
Ruotzin avux runsahaxi
Andoi tuulen, teki tuiscun,
Lumitteli luntun neuvot,
Sammutteli säkehetkin
Venäläisten vänniköistä".
Muutenkin on tässä sanoja sekä puheenparsia, jotka löytyvät Kalevalan
runoissa. Ulkomuoto muuten on aivan virheetön, pait että välistä, vaan
harvaan, on joku sana katkaistu.
Vielä neljännen runon kirjotti Perttuli Vhael,[230] jonka nimi on:
Suomen suruisen cansan
Ynnä Pohjan peräläisten
Vaikia valitusruno
Alla vaivan vaikeimman,
Venäjän verisen miecan
Tygö Carlen callehimman
-- -- -- -- --
_Runo raudalla rakettu_.[231]
Se on säikähtyneen Suomen hätähuuto v. 1714 koska Venäläinen, koko
Suomen vallotettua, alkoi tehdä hirmutöitään! Suomi pelolla kysyy missä
sankarinsa niin kauvan viipyy ja huutaa häntä avuksi, luetellen
kauheita kärsimiänsä, ensin varain riistämiset, sitten lasten viemiset
vieraasen maahan, vieraasen uskoon, tuosta julmat vaivat, millä ihmiset
kidutettiin kuoliaksi. Viimein lupaa Kaarlelle täydet verot tuoda ja
muutenkin kaikin puolin siivosti elää, jos vaan tulisi kotiin,
lopettaen tällä surkealla huudolla, joka muutenkin yhä välistä puhkee
sen rinnasta:
"Caarle cuuluisin cuningas,
Tule cullainen cotihin
Tuoppas rauha tullesansi!"
Lopuksi tässä vielä on mainittavana 2 lauluteosta jotka ovat erilaatua
kuin edelliset. Toinen niistä, Huonen-Speili[232] -- -- Opixi caikille
IaloMaxi on opettavainen ja sisältää neuvoja isännille, emännille,
rengeille ja piioille. Se on riimillinen runo ja sisällykseltään aivan
suloton. Mutta kuitenkin on sitä kansaan levinnyt 10 painosta,
viimeinen 1848. -- Nuot puustavit I.M. epäilemättä tarkottavat tekijää,
joka kielestä päättäen taisi olla Varsinais-Suomalainen taikka
Satakuntalainen, mutta Porthankin häntä vaan mainitsee sanalla "auctor
anonymus".
Toinen on veisu "Talonpojill cunniaxi ja ylistyxexi", jonka on
sepittänyt Tornion kirkkoherra Kaapriel Tuderus k. 1705. Se kuvailee
hilpeästi ja taitavasti talonpojan töitä ja elämää. Ruotsin
senaikuisten lauluseppäin vaikutus näkyy sen konstikkaissa riimeissä
esim.
"Silloin vasta riemu se cuulu,
Cosca soivat pilli ja huilu:
Moni himost pala ja hala;
Silloin nuori mies hyppä hies.
Morsian cruunupääs ombi pahas sääs;
Silloin olut tuodan ja suodan,
Coska malja ystäväin juodan."
Ruotsalaisuus ja Fennofilot 1721-1766.
Ruotsin valta ei ollut enää sama kuin ennen. Säihkyvänä salamana oli
Ruotsin miekka vielä kerran XII:n Kaarlen kädessä välähtänyt ympäri
Europan itäistä äärtä; mutta loistonsa kohta sammui oman maan veriin ja
tuhkihin. Ruotsin täytyi astua askelta alemmaksi Europan valtakuntien
järjestyksessä.
Arveltu on että juuri tämä Ruotsin vallan riutuminen päästi Suomen
kansallisuuden paremmin virkoamaan. Mutta kohta saamme nähdä useampia
lauseita, jotka todistavat, että kansallistunto Suomessa perinvastoin
oli tullut heikommaksi entistään. Eikä ole kummaa! Sillä jos Ruotsi
Kaarlen sotaleikistä oli riutumaisillaan, niin Suomi siitä lähti
ryöstettynä raadeltuna, melkein autiona korpena. Se virkosi, virkosi
ihmeellisen kerkeästi, mutta kauan vielä oli köyhyys sen osana, ja
vähäiset säästövaransa vei suureksi osaksi taas 1741 vuoden sota. Jos
ennenkin Suomi, mahtavampaan veljeensä verraten oli ollut halpana, niin
nyt sen rinnalla seisoi kuin köyhä mökkiläinen varakkaan talon isännän
vieressä. Kukaties olisi Ruotsin voimattomuus maata varjelemaan jo nyt
herättänyt eron tuumia; vaan Venäläisen hirmutyöt olivat vielä niin
vereksessä eli oikeammin sanoen verisessä muistossa, että pelottivat
Suomea vielä kiinteämmin Ruotsin turvihin. -- Paitsi tätä on myöskin
tuo edellisellä aikakaudella tullut Ruotsalaistulva epäilemättä
vaikuttanut Suomen erinäistunnon heikonemista. --
Esimerkkinä siitä kuinka Suomen erinäistunto oli hämmentynyt, olkoot
seuraavat lauseet. Herman Fleming kruunaupuheessa "Svea rikes välgång"
1751, yhä vaan puhuu: "rakas Ruotsimme", "Manhem", "_esi-isämme
Gotilaiset_" j.n.e. -- Lithander Satakunt. väitöksessä juttelee
"mainioista Ruotsalaisista miehistämme". -- Leopold Hämäl. väitöksessä
1753 sanoo "tässä Ruotsissamme". -- Itsepä Kaarle Fredrik Mennander
Turun yliopiston satavuotisessa juhlassa piti puheen (pain. 1742),
jossa kehuu "maamme" (vårt land) olleen sankarien kotina, tuosta
laveasti puhuen Skandinavian berserkeistä sekä skaldeista, Ja muutenkin
on puhe täynnään semmoisia lauseita kuin: "joka rehellinen Ruotsalainen
kaikissa Ruotsin maissa",[233] "Ruotsin majoissa" j.n.e.[234]
Vaan ei kuitenkaan kaikki näin puhuneet. Löytyy tältäkin aikakaudelta
lauseita, jotka selvästi erottavat Suomen kansan Ruotsalaisista.
Niin esim. piispa Witte puheessaan "Ad festum restaurationis Acad. Ab."
1722 toivottaa että "olkoon Turun yliopisto Ruotsin valtakunnan loisto
ja Suomalaisten verraton kunnia", Samaten ei sano olevan mitään, joka
niin paljon kuin tämä yliopisto on tuottanut "Suomen kansalle kunniaa".
-- Henrik Hassel provessori puheessa: "De meritis Gustavianae familiae
in patriam" 1746, patria'lla kyllä tarkottaa koko Ruotsin valtakuntaa,
vaan sanoo myös:
"Terve Sä Ruotsalaisten silmäterä!
Terve Sä Suomalaisten sydänkäpy"![235]
Renström puheessa "Vindiciae ingeniorum Sueticorum" 1738 puolustaa
Ruotsalaisia ja laulaa lopussa:
Suomi, oi nostaos miehiä, virkaa puoltajan täyttäin,
Suomi, oi Ruotsin ystävä miesten ja kumppani-kansa!
-- -- --
Ruotsi ja Suomi, Te yksisä mielin ja yksisä riennoin
Siittäkää miehiä kuuluja taidoillaan vapahilla![236]
Henrik Lindsteen väitöksessä 1754 sanoo: omaksi vahingoksemme ja
muiden kansain hyödyksi (hän puhuu ryytimaanhoidosta Suomessa
eikä mainitse Ruotsia ollenkaan). -- Samaten erotetaan Ruotsia ja
Suomea suomenkielisissä virsissä ja runoissa. Aapr. Achrenius
onnentoivotuksessa Tammelin piispalle 1730[237] riemuitsee siitä
että viimeinkin Suomen mies on saanut Turun hiipan päähänsä. --
Onnentoivotuksessa väitökseen[238] 1750 lauletaan:
"Joca tutki custa oppi Ruotzis,
Suomes alcuns otti."
Ja Hartmanin runossa Aatolppi Fredrikin käynnistä Suomessa 1752[239]
kuuluu:
"Ruhtinas Ruotzin rakas,
Suoja suur Suomen saaren,
Cuningas cummangin callis!"
Me jo olemme nähneet[240] lauseen vuosisadan loppupuolelta, joka
todistaa että tämän aikakauden alkaessa Suomi vielä oli yleisenä
puhekielenä ylhäisempäin säätyin seuroissa. Saman todistavat loppusanat
Messukylän provastin Henrik Lilion tekemässä häärunossa 1723.[241]
"Suomen runoilla puheli,
-- -- --
Ett on jäänyt jäljemmäxi
Kielet siltä corkiammat:
Saxa herraen salihin,
Latina lavitzan alle,
_Ruotzin kieli ruostuneexi_."
Mutta kuitenkin oli Ruotsikin jo kauan Suomen rinnalla viljelty,
niinkuin provasti Idman todistaa esipuheessa kirjaansa Suomen ja
Greikan kielen sukulaisuudesta, nimittäin että: Suomen etevämmät suvut
naimisen ja virkatointen kautta ovat tottuneet Ruotsin kieleen, joka
niinmuodoin jo kauan aikaa on ollut vallassäätyisten yleisenä
äitinkielenä. -- Nytpä näitä vallassäätyisiä alkoi Ruotsin kieli
yksinään vallottaa, johon on todisteena sekin että vuonna 1746 Turun
porvareissakin on vaan juuri harva suomalainen nimi jälellä.[242]
Merkillistä on että nämät harvat nimet enimmiten tavataan leskiltä,
jotka eivät hennoneet panna pois sitä nimeä, johon ensilemmen muistot
olivat sidotut. -- Ja nyt kun Latina yliopiston väitöksistä alkoi
vähetä, niin sen sijaan tuli Ruotsi. Ensimäinen ruotsinkielinen väitös
Turussa pidettiin v. 1749 (K. Fr. Mennanderin johdon alla). Sen tekijä
Turkulainen Wassberg tästä itse sanoo: tämä oppikoe on ensimmäinen,
joka tässä kuninkaallisessa akatemiassa ilmestyy äitinkielellä (på
modersmålet). Tästä näkyy kuinka Ruotsi silloin jo oli alkanut perehtyä
Suomeen.
Mutta löytyi yhä edelleenkin niitä, jotka pitivät Suomen kielen
omanaan. Niin esim. Juhana Gråå onnentoivotuksessa 1728:[243] "tahdoi
oman maan kielellä onnea toivottaa". -- Mattias Hallenius väitöksessä
1732:[244] äitin kielellä sanotaan maatamme Suomeksi. -- Jaakop
Chydenius onnentoivotuksessa 1751:[245]
"Suomen suorilla sanoilla,
Äitin äänel ällistellä".
Ja ihmeellisesti kyllä. Vaikka Suomen erinäistunto yleiseen nähtävästi
oli hämmentynyt ja Suomen kieli pakenemistaan pakeni sivistyneitten
seuroista, niin juuri tästä lähtien kiihtyy into oman maan nykyis- sekä
muinais-oloa tiedustelemaan ja harrastus Suomen kieltä sekä
tieteellisesti tutkimaan että runoiksi käyttämään. Edellinen seikka oli
seuraus siitä että tutkintohalu, joka edellisten kahden vuosisadan
kuluessa yksipuolisesti oli rippunut kiinni kirkollisissa ja
uskonnollisissa aineissa, nyt Suomessa niinkuin muualla kääntyi
maallisiin, joista oman maan luonto ja historia tietysti oli lähinnä
esineenä. -- Sen kiihkeämmän rakkaudenpa Suomen kieleen, joka nyt
muutamissa miehissä syttyi, kyllä osaksi selittänee tuo 1700 vuoden
paikoilla keksitty muka Suomen sukulaisuus Hebrean kielen kanssa ynnä
siitä seuraava Suomen kielen arvon korkeneminen oppineitten silmissä.
Mutta syytä on arvella että juuri tuo nyt alkava Suomenkielen
katoaminen ylhäisistä säädyistä sytytti mainitun kiihkon. Sillä kun
Suomen ulkonainen tila ynnä Ruotsin nyt kohoava kirjallisuus vaikutti
suuren joukon ruotsistumista, niin suru ja harmi siitä viritti
muutamain syvempäin sydänten pohjassa kytevän kotimaan rakkauden
ilmituleen. Nämät harvat nyt kaikin voimin rupesivat ponnistamaan
kohottaaksensa oman maan kieltä sen halvasta tilasta.
Innollisin ja nerokkain tään ajan _fennofiloista_ (siksi Juslenius
itse[246] useammin paikoin kutsuu niitä, jotka niinkuin hän
harrastelivat Suomen kielen viljelemistä) oli mainio _Taneli
Juslenius_. Hänen sydämensä oli ikään kuin tulivuori, josta, maanpinnan
kovaksi kylmettyä, sisällinen tuli leimahtavana patsaana ponnisteleikse
ilmaan. Vaihetteleva elämänsä on muualla[247] niin hyvin kuvaeltu,
ett'ei sitä tässä ole tarves muuten kuin lyhyimmältä kerrota. Hän oli
papinpoika Mynämäeltä, syntynyt 1676. Isäkin jo näkyy rakastaneen
Suomen kieltä, niinkuin näkyy latinaisesta onnentoivotuksesta, jonka
kirjotti Pachalenion ennenmainittuun kirjaan.[248] Poika Taneli
15-vuotisena tuli yliopistoon, jossa pian piti kaksi merkillistä
väitöstä. V. 1712 pääsi pyhäin kielten provessoriksi, mutta jo
seuraavana vuonna täytyi "Isoa Ryssää" paeta Ruotsiin. Rauhan tehtyä
palasi kotimaahan ja virkaansa, tuli sitten jumaluusopin provessoriksi
ja 1734 Porvoon piispaksi. Siitä pakeni 1742 uudestaan Ruotsiin, jossa
Skaran piispana kuoli 1752. -- Hän oli syvästi oppinut mies, niinkuin
monikielisistä, hänen kirjotuksissaan löytyvistä viittauksista näkyy.
Opin ja taitonsa tähden häntä pidettiin suuressa arvossa, niin että hän
jo 1728 sai enimmät huudot Turun piispavaalissa ja 1734 yht'aikaa sekä
Turkuun että Porvoosen, joista sitten valitsi jälkimäisen. Ja vielä
seuraavakin miespolvi hänestä puhuu suurella kunniotuksella. Niin esim.
Porthan[249] kutsuu hänet: ansiollisimmaksi tämän kansan ja
kirjallisuutemme puolustajaksi. -- Muuten hänestä vielä on mainittu,
että hän Ruotsia puhuessaan kovasti mursi Suomeksi, josta voipi päättää
hänen viimemainittua kieltä enimmin puhuneen.
Näin innokas ja arvossa pidetty mies tietysti on syvälle vaikuttanut
kansalaisiinsa, ja sentähden on tärkeä tarkemmin tutkia, minkälainen
mieli hänen lauseissaan ilmottuu.
Ensimäinen teoksensa oli "Aboa vetus et nova" 1700. Tässä hän pilvien
korkealle ylistää kaikki mitä Suomessa on, eikä juuri pidä tarkkaa
lukua onkos kaikissa sanomissa aivan tukevaa perää. Niin esim. juttelee
kuinka Kustaa Aatolppi _Suomalaisten ja joidenkuiden muitten_ kanssa
vallotti Saksan! -- Suomen kielen, joka -- tässä (Turussa) niinkuin
koko suuriruhtinaanmaassa on äitinkielenä, vaikka Turussa Ruotsiakin
puhutaan -- hän arvelee olevan alkukieliä, koska ei muka mikään kieli
voi kehua olevansa sen synnyttäjä. Suomipa on Lapin, Viron ja Bjarmin
kielen emänä, joiden lisäksi muutamat lukevat Slavoniankin.[250]
Toisen väitöksensä hän piti v. 1703, nimeltä "Vindiciae Fennorum"
(Suomalaisten puolustus). Sen alottaa Ciceron sanoilla: Emme ole
syntyneet ainoasti itsemme tähden, vaan osan syntymästämme vaatii
itselleen kotimaa, osan vanhemmat, osan ystävät. -- Jusleniuspa ei
arvellut voivansa millään muulla paremmin maksaa velkansa kotimaalle
kuin voimia myöten kansaansa puolustamalla väärinpuhujain soimauksista.
Ensimäisessä luvussa puhuu Suomen maan tuotteista, nähtävästi perustuen
Paulinon ennenmainittuun runoelmaan. Hän sanoo Suomen voivan laulaa
itsestään:
"Musta minä muiden nähden,
Valkea oman emännän."
Toisessa luvussa puolustelee Suomalaisia sitä soimausta vastaan,
etteivät muka milloinkaan olisi kyenneet muistettaviin töihin. Tämän
puolustuksen edellinen, sotatekoihin koskeva puoli on jo tullut
mainituksi. Samaten näyttää sitten Suomalaisia löytyneen oppineittenkin
joukossa, arvellen että täälläkin enemmän tulisi kirjoja ilmi, jos vaan
olis kustantajaa. Lopussa sanoo tähän työhön yrittäneensä: kotimaan
rakkaudesta, joka kaikkea rakkautta on ylin. -- Hän ei sitä ole tehnyt
maineen vuoksi, vaan: siihen olen tyytyväinen että olen Suomalainen ja
että minua kiitettyyn kansaan luetaan, vaikka muuten olisinkin
tuntematon.[251]
Sama palava kotiimaanrakkaus ja viha siitä että Suomea halveksitaan,
loistaa meille kaikista Juslenion myöhemmistäkin teoksista.
Niin onnentoivotuksessa väitökseen 1725:[252] Mitäs Sun on tekemistä
Suomalaisten kanssa, mainio tohtori P.? Rikoshan on pitää huolta
halveksitusta kansasta. -- Niin myös puheessa: De convenientia linguae
fennicae cum hebraea et graeca (Suomen kielen sukulaisuudesta Greikan
ja Hebrean kanssa), jonka piti 1712 provessori-virkaansa alottaen.
Tällä vertaamisella, sanoo Juslenius, minä joka lapsuudesta asti olen
ottanut työkseni kotimaan ylistämisen, tahdon herättää Suomalaisteni
halun tutkimaan näitä sukulaiskieliä, jotka heidän on yhtä helppo oppia
kuin Ruotsalaisen Saksaa!! -- Tässä myös löytyy tuo ylempänä mainittu
virsikirjan ylistys. Suomen runoelua Hebrealaiseen verraten, hän ottaa
esimerkkinsä Florinon sanalaskukirjasta ja huutaa ihastuksissaan: Mikä
on tätä runoa somempi kun sitä alkukielellä katselee? mikä
ytimellisempää (quid concinnius)? -- Greikan kielen tuosta sanoo kaikki
muut voittavan murteiden rikkaudella, vaan sitä lähimmäksi tohtivansa
panna Suomen. Suomi varsinkin siinä on Greikan vertainen, että taitaa
mieltä liikuttaa j.n.e. -- Lopussa sanoo: joku kenties kysynee kuinka
minä pyhäin, jaloin kielten opettajaksi määrättynä, olen ottanut
ylistääkseni tätä niin halpana pidettyä kieltämme; mutta olen tällä
tahtonut herättää kansalaisteni halun pyhät kielet oppimaan.
Esipuheessa sanakirjaansa hän arvelee monen ehkä kummeksivan, ettei hän
piispana ollen käyttänyt loma-aikojansa kirkolle tärkeämpään työhön
kuin tämä muka oli. Mutta hän sanakirjallaan tahtoi ulkomaalaisille
antaa tilaisuuden oppia _Suomen kyllä halveksittua, vaan ei
halveksittavaa kieltä_ ja suomenkielisistä kirjoista nähdä että
Suomalaiset ovat yhtä jumaliset ja puhdas-uskoiset kuin muutkin kansat.
Kun ei tähän työhön kukaan muu käynyt käsin, hän siihen oli ryhtynyt
itse, sillä: lapsuudesta asti on minua semmoinen kotimaan rakkaus
polttanut, että sen hyödyksi en välttäisi minkäänlaisia vaivoja
tahansa[253] -- Suomen runon kehuu niin kauniiksi ja liikuttavaiseksi,
ettei lyhyeltä voi selittääkään. -- Tässä hän myös kertoo mikä hänessä
niin hartaan rakkauden Suomen kieleen oli sytyttänyt, sillä vahvistaen
mitä ylempänä on arveltu vaikuttavimmaksi syyksi nyt alkavaan
Suomikiihkoon. Hänen ollessa lastenopettajana nuoremman Gezelion
talossa, tuli kerran piispan luoksi "muuten kelpo mies", vaatimaan
sääntöä, joka kieltäisi Suomen kielen viljelemisen sekä kirkossa että
perheellisessä elämässä. Siihenpä piispa vaan lyhyesti vastasi: "Kaikki
kielet ovat kiittävät Herraa!" -- Itse Juslenius arvelee että paljon
suurempihan kunnia Jumalalle on siitä, koska sanotaan häntä tässä
Ruotsin valtakunnassa palveltavan Ruotsin, Suomen, Lapin y.m. kielillä,
kuin jos se ainoasti Ruotsiksi tapahtuisi. Tuo esitetty kielto olisi
Paavin väkivallan kaltainen. Sitä eivät ole viisaat kuninkaat katsoneet
sopivaksi eikä mahdolliseksikaan. _Sentähden se tähän asti on
jäänyt tekemättä ja armollisimman Jumalan varjeluksella niin on
jääväkin!_[254] -- Lopussa vielä sanoo: Jos eivät Suomalaiset
köyhyytensä ja alhaisen elämänlaatunsa vuoksi olisi halpana pidetyt
ynnä myös heidän kielensä,[255] niin ei työni suinkaan olisi turha ja
hedelmätön. -- -- Niin sangen tuskallisella mielellä kirjotan (hän sen
kirjotti toisen kerran maanpakoon ajettuna).
Ruotsissa hän lopun ikäänsä pysyikin; mutta vielä 1746 esipuheessa
kääntämäänsä Svebelion katkismukseen[256] lähetti lämpmiä
tervehyssanoja rakkaalle kotimaallensa.
Tämä käännös onkin ainoa Juslenion toimittama suomenkielinen kirja.
Se meitä ihmetyttäisi, jos emme tietäisi kuin paljon hänellä sekä
provessorina että piispana oli virkatoimituksia. Ja olemmehan nähneet
että hän loma-aikoinansa, vaikkei kirjottanut Suomea, niin kuitenkin
teki työtä Suomen kielen eduksi.
Me olemme nähneet että hän pyhäin kielten provessorina vertaili niihin
Suomea. Näissä tutkinnoissa hänellä oli edelläkävijänä ennen mainittu
Erik Cajanus ja jälkeisinä varsinkin Weman Hebrean[257] ja Idman
Greikan[258] kielen suhteen. Tähän arveluun perustivat Vhael Suomen ja
Henrik Ganander[259] Lapin kielioppinsa. -- Saman arvelun nojasta
nuorempi Rudbeck Upsalassa väitti että Suomalaiset muka olisivat
ne kadonneet 10 Israelin heimokuntaa. -- Niinpä Kaapriel
Arctopolitanuskin[260] sanoo että Suomalaiset, Virolaiset ja
Lappalaiset vielä nytkin suureksi osaksi puhuvat Hebrean kieltä!! --
Myöskin tiedämme että Juslenius on toimittanut Suomen sanakirjan. Hänen
edelliset sanakirjat olivat vaan olleet pienoisia tulkkikirjoja, jotka
ainoasti sisältivät tavallisimmat, jokapäiväisessä puheessa
tarpeelliset sanat, järjestettynä ainetten mukaan. Tämä Juslenion
teospa sekä sanavarain että tieteellisen järjestyksen puolesta
täydellisesti ansaitsi sanakirjan nimen, vaikka hän sen kainosti
kutsuu: Suomalainen sanalugun coetus. Parempaa ei sitten saatukaan
ennen kuin ilmestyi Renvallin sanakirja 1826. -- Esipuheessaan
Juslenius sanoo tähän sanoja keränneensä sekä kirjoista että kansan
suusta, johon hänellä, piispana ympäri laajaa hippakuntaansa
matkustellessa, oli ollut hyvä tilaisuus. Lisää oli saanut Oriveden
kirkkoherra Juhana Waneolta ja varsinkin runsaasti Vaasan kappalaiselta
A. Aspegrenilta. Mistä seudusta mikin sana oli saatu, ei ole pannut
kirjaansa sekä sentähden että siitä useinkin olis ollut vaikea saada
selvää, että myös siksi että näistä sanoista yhteinen (kirja) kieli
rikastuisi.[261] Samassa esipuheessa hän myöskin lupaa, jos Jumala ikää
soisi, parantaa ja enentää Vhaelin kielioppia, joka hänen mielestään
kovin yksipuolisesti noudatteli Pohjanmaan murretta. Arvattavasti oli
siis siihenkin varoja kerännyt, mutta sitä lupausta ei hänen enää
sallittu täyttää.
Tietty on että virkamiehissä menneellä aikakaudella oli ollut ja nytkin
vielä oli paljon Ruotsalaisia. Näiden taitamattomuus Suomen kielessä
tietysti oli suureksi haitaksi rahvaallemme. Tästä valittivat 1734
vuoden valtiopäivissä[262] piispa Juslenius ja provasti Forskåhl
Porvoon hippakunnan puolesta, josta seurasi se että kuninkaallisessa
vastauksessa talonpoikaissäädyn valituksiin v. 1739 säättiin
suomennettavaksi Ruotsin laki ynnä ne kuninkaalliset säännöt ja
asetukset, jotka Suomen talonpojille voisivat olla tarpeelliset.
Senlisäksi kuningas 42:ssa § lupaa antaa "tuomari- ja muita virkoja
Suomessa Suomen kieltä taitaville miehille", mutta tekee sen lupauksen
jälleen melkein mitättömäksi lisäyksellä: "jos asianhaarat ynnä
asianomaisten kelvollisuus ja virkavuodet niin sallivat". Jotain
parannusta tämä sääntö, niinkin mietona kuitenkin näkyy vaikuttaneen,
koska Ruotsalaisten luku hovioikeudessa, niinkuin olemme nähneet,
tästälähin vähenee. Mutta tuntuvammin vielä vaikutti edellinen sääntö;
sillä tästä ajasta alkoi tulla paljon enemmän suomenkielisiä asetuksia
kuin ennen. V. 1721-1739 niitä oli tullut melkein sata; v. 1739-1766
tuli enemmän kuin 300. Ja v. 1759 ilmestyi Ruotsin lain suomennos Turun
oikeuden aktuarius Yrjö Salonion tekemä, ynnä perustuslait
suomennettuna 1765. -- Merkittävää tämän suhteen on, että kuningas
vastauksessansa puhuu ainoasti talonpoikien tarpeesta saadaksensa
suomenkielisiä asetuksia, ja että julistuksissa rukouspäivistä ynnä
vastauksissa pappien ja talonpoikien valituksiin aina puhutaan
Ruotsista ja Suomesta erikseen.
Tämä Juslenion yritys Suomenkieltä julkisemmaksi saattamaan ei ollut
ainoa tällä aikakaudella. Vuonna 1748 kun Suomen kenralikuvernörin
luona juhlallisuudella vietettiin perintöprinsi Kustavin syntymäpäivää,
laulettiin siinä suomalainenkin, maisteri Juh. Justanderin sepittämä
laulu.[263] Ja seuraavana vuonna, koska yliopisto vietti juhlaa
Kaarle-herttuan syntymän vuoksi, siinäkin luettiin pitkä Suomen
runo,[264] ylioppilas K.F. Molleron sepittämä, jossa löytyvät seuraavat
merkilliset sanat. Hän sanoo että yliopistossa tähän asti:
Ovat asiat ajetut,
Ascaretkin asetetut
Kielill ehkä keviöillä,
Cuiteng meille vierahilla.
Ihanat idäiset kielet,
Suomen syvän suculaiset,
Romin runot röyckiämmät,
Ynnä Ruotzin runsahimmat
Ovat caicki caicunehet,
Täsä paicas paucunehet;
Mutta Suomi syvimmäinen,
Äitin kieli ääritöinen,
Jos ei sytehen sysätty,
Ombi cuiteng unhotettu
Eikä ongehen otettu.
Minä heicko Hämäläinen,
Joc' en suotta Suomeen suutu,
Mielin mielellä hyvällä,
Päiväll tällä parahalla
Suomen sanoja sanella,
Äidin äänell äänitellä.