"O sinä surullinen Suomen maa,
Ota myös röyckiä Ruotzi vaari taa!"
Andreas Dalenius latinaisessa jälkimuistossa[103] yllämainitulle Juhana
Kurelle puhuu: "koko Ruotsi-Gotilaisen ja Suomalaisen maailman
parusta", kutsuu häntä "Suomenmaan jaloksi valoksi"; niin myös
"kotimaa" (Suomi) ja "koko Ruotsi" j.n.e.
Provessori Thuronius tervehdyspuheessa Kustavi Bjelkelle, kun palasi
lähettiläsmatkasta Moskovaan 1659,[104] sanoo hänen tuoneen rauhan
"Suomen maailmalle"; -- -- hänen asettaneen sodan "koko isänmaan
mieliksi, mutta varsinkin tämän kansan onneksi"; niin myös "Suomen
kansamme" j.n.e.
Mutta ihmeellisin kaikista tämän ajan säilyneistä lauseista on Barthold
Lachmannin, Viipurin kymnasin opettajan ylistyspuhe X:lle Kaarle
Kustaville 1657. Hän sanoo kuninkaan ansaitsevan "yhteisen kotimaan
ylistyksen. _Yhteisenpä kotimaan_ sanon syyllä, _vasten pahansuovien
tahtoakin_, koska emme ole orjuuteen, vaan liittoon, ystävyyteen ja
valtakunnalliseen toveriuteen otetut sinä onnellisna päivänä kun tämä
Karjalan herttuakunta yhdistettiin Ruotsin valtaan".[105] Tästä
näyttäisi kuin olisi monenkin Suomalaisen sydämmessä kytenyt joku
salainen kateus tätä "röykkiätä Ruotsia" vastaan, jonka rinnalla
"surkea Suomi" ei oikein kyennyt vertaisena pysymään. Merkittävä
kuitenkin on että löytyy semmoisia varsinkin ruotsinkielisiä
juhlapuheita tältä aikakaudelta, joissa ei Suomesta mainita sanaakaan,
vaan ainoastaan: "Vij Svea rikes inbyggare", "vårt kära fädernesland
Sverge" j.n.e. Mutta en ole nähnyt että niissakään sanoisivat: Me
Ruotsalaiset.
Kaksi seikkaa on merkittävänä tällä aikakaudella, jotka suomalaisuuteen
ovat vaikuttaneet kahdella tavalla, sekä _kiihottamalla että
masentamalla_! Nämät seikat ovat Ruotsin _voitolliset sodat_ ja _oman
yliopiston saaminen Suomeen_.
Ruotsin valta tällä aikakaudella oli kukkuroillaan. Mitä Suuri Kustaa
Aatolppi oli alottanut ja viisas Oxenstjerna jatkanut, Itämeren
saattamista Ruotsinmaan järveksi, sen uljas X:s Kaarle Kustavi jo oli
täyttämäisillään, koska tuima Tuoni hänen kädestään vaivutti voittosan
miekan. Mutta niinkin oli Ruotsi saanut sijan Europan mahtavimpien
valtain neuvokunnassa; kuulunsa oli kaikunut ympäri maailman, loistonsa
huikaisutti sekä omain että ulkolaistenkin silmät, niin eteivät nähneet
kuinka heiluvalla pohjalla tämä suuruus seisoi.
Suomellakin tämän vallan, maineen ja loiston hankkimisessa oli ollut
runsas osansa. Tuhansittain oli sen poikia viety Ruotsin
tappelutanterille vertansa vuodattamaan, viimeisen leipäpalasen ja
pohjimmaisen äyrinsä se usein oli antanut Ruotsin sotajoukkojen
varustamiseen. -- Mutta tässäkin taas toteutui ikivanha sanalaskumme:
"Ei ole herrain kanssa marjaan menemistä, vievät marjat ja ropeenkin."
-- Kohta kuulemme Suomalaisen, Juslenion suusta valituksen, että
Suomalaisia soimataan toimettomiksi ja typeriksi, koska "mitä urhotöitä
tehnevätkin, se ulkolaisten tietoon tulee Ruotsalaisten nimellä, kun
Ruotsi on koko valtakunnan nimi. Luki mitä historiaa tahansa Ruotsin
sodista, niin harvoin siinä Suomalaisia mainitaankaan, vaikka he
Puolassa ja Venäellä, jotka heitä ovat lähempänä, välistä yksinään,
vaan useimmiten edes suurimmaksi osaksi ovat kantaneet sodan
rasituksia".[106]
Mutta ei siinä ole kaikki. Ruotsalaiset eivät vieneet ainoastaan
"marjoja", vaan "ropeenkin". Moni Suomen vanhoja, mainioita
aatelissukuja, kohoten valtakunnan korkeimpiin virkoihin, muutti pois
Suomesta, vähitellen vierautuen kotimaastaan. Eikä mennyt sitä tietä
ainoastaan synty-aateli, vaan neronkin aatelia houkutteli puoleensa
Ruotsissa saatava suurempi valta ja kunnia. Tämmöisistä mainittakoon
vaan Johannes Paulinus, sittemmin loistavammalla nimellä sanottu
Liljenstedt. -- Ja muihinkin, jotka kotimaassa pysyivät, on tämä loisto
tainnut vaikuttaa, vetäen heidän silmänsä pois erinäisestä kotimaasta
yhteiseen. Valittaahan Jusleniuskin että ulkolaisten mukaan
Suomalaisetkin ovat ruvenneet halveksimaan omaa kansaansa ja
maata.[107]
Tämä oli se masentavainen puoli, mutta oli sillä kuitenkin myös toinen
kiihottavainen, niin ettei voi sanoa Suomen poikain veren vuotaneen
aivan hyödyttömästi omalle maallekaan. Ruotsalaiset edes oppivat
heitä suuremmassa kunniassa pitämään niinkuin näkyy useammista
laulupalaisista, jotka Juslenius on ottanut väitökseensä "Aboa vetus &
nova."
Esim.
"_Suomen kansa_ varsinkin saavutti voiton,
Muun joukon vaan katsellessa tappelua".[108]
Samaten:
"Ei pelännyt _Suomen kansa_ kuolemaa, vihurina
Ryntäten, vihollisten parveen tunki koko joukko".[109]
ynnä muita sellaisia.
Suomalaisissakin, edes muutamissa, kiihottivat omain miesten
urhotyöt kansallistuntoa. Selvinnä todistuksena siihen on meille
Paulinus-Liljenstedtin, silloisen ylioppilaan Upsalalla, Greikan
kielellä sepittämä, kuusmittainen runoelma "Suomen kunnia" 1678.[110]
Tästä meille leimaelee vastaan palava rakkaus Suomeen. Hän kiittää
kaikki mitä kotimaassa on: Ei missään ole senvertaista luonnon
kauneutta, tuskin Thessalian Tempessäkään! Tässä ei ole myrkkyheiniä
eikä pian minkäänlaisia petoja. Ja Suomen miehissä ei ole petosta, ei
vilppiä, eikä, sanalla sanoen, mitään vikaa. Herkkuja maa kyllä ei
anna, vaan ei niistä huolitakaan. -- Sitten muistuttaa että Suomi on
kasvattanut jalosukuisiakin miehiä: Kurkia, Hornia, Flemingiä sekä
Creutziä, ja _Suomen soturia on nähnyt Germania sekä Kimbria_ (Tanska).
"Ken voisikaan kieltää (muu kuin kateus!) että _Finnonit ovat avaran
maailman etevimpiä kansoja_." Lopussa vasta virkkaa pari sanaa
Ruotsistakin, rukoellen: "Oi anna, Jumala, ijänikuisesti kukoistaa
Suomen maan! Älköön _Suecian maassa_ saako koskaan reipastella
Germanian tai Kimbrian sotilas!"
Tämä sydämestä puhkennut riemu Suomen kauneudesta ynnä miestensä
urhoollisuudesta kaikui kauvas tuleviin aikoihin. Samat ajatukset,
vaikka selvempänä, näemme Juslenion väitöksissä "Aboa vetus & nova"
1700 ja "Vindiciae Fennorum" 1703. Ja tämän lauseilla puolusti vielä
Juhana Arckenholtz v. 1756 Suomalaisia erään Lyttichin sanomalehden
soimauksia vastaan, ylpeydellä luetellen maamiestensä tekoja Kustaa
Aatolpin ynnä X:n, XI:n ja XII:n Kaarlen aikoina.[111]
Kansallistuntoa kiihottanut lienee myöskin tuo näillä ajoilla syntynyt
tarina muinaisesta Suomen vallasta monin kuningasnimineen. Tämä
suloinen unelma kesti aina Porthanin aikoihin asti, ja ylpeydellä
juttelee Suomen kuninkaista Juslenius ja vielä Arckenholtzikin.
Toinen tärkeä seikka suomalaisuuden suhteen on oman hovi-oikeuden ja
yliopiston perustaminen. Tästä lainkäytännön keskuuspaikan ynnä
korkeimman opin lähteen saamisesta Suomen itsenäistunto tietysti sai
paljon vahvistusta. Ja rahvaasta kohosi suuri joukko miehiä, jotka
opilla ja taidollaan tekivät kunniaa Suomen kansalle.
Mutta näillä laitoksilla oli seurauksena toinen seikka, joka
suomalaisuudelle oli suureksi vahingoksi, nimittäin se mahdoton
_Ruotsalaisten joukko_, joka tällä aikakaudella tulvasi Suomeen.
Vuonna 1623 Turkuun oli asetettu hovi-oikeus. Sen esimiehistä ja
vara-esimiehistä, yhteen lukien vuoteen 1809 asti, on 2/3 ollut
Ruotsalaisia; jäsenistäkin alussa samalla lailla 2/3; mutta vähitellen
eneni Suomalaisten joukko, niin että 1700-60 kumpiakin sama verta ja
1760-1809 Suomalaisia 2 yhtä Ruotsalaista vastaan.[112]
Vuonna 1640 perustettiin jalojen Ruotsin miesten, kreivi Brahen ja
piispa Rothovion toimesta Turkuun yliopisto, "Academia Fennorum".
Ensimäisistä 11 provessorista oli vaan 2 Suomalaista. Näiden
provessorein joukossa loistivat nimet Aeschillus Petraeus, Johannes
Terserus, Johannes Dalekarlus (Stjernhöök) ja Mikael Wexionius
(Gyldenstolpe). Ruotsin paraita tiedon kynttilöitä oli siis pantu
valistamaan synkeätä Suomenmaata. Turun yliopisto tällä lailla voitti
Upsalankin, Tartosta puhumatta. Kummako jos Ruotsista nuorukaisia
joukottain virtasi Auran rannoille kuulemaan "noita syntyjä syviä" niin
mainioin miesten suusta. Ja näiden provessorein erottuakin kesti tätä
tulvaa kauvan aikaa, arvattavasti siitä syystä että elanto Turussa,
"viljamaan" pääkaupungissaa, saattoi olla huokeampi kuin muissa
Ruotsinvallan yliopistokaupungeissa. Turussa pidetyistä väitöksistä ja
puheista[113] näkyy että ensi-aikoina, Kristiinan ja Kaarle Kustavin
hallitessa, Turun yliopistossa oli 2 Ruotsalaista 1 Suomalaista
vastaan, XI:n Kaarlen aikana kumpiakin sama verta, vaan 1697-1713,
johon Stjernman'in luettelo loppuu, jo 2 Suomalaista 1 Ruotsalaista
vastaan.[114] -- Vaan kun Juslenius sanoo[115] muutamia vuosia ennen
1700 Turussa olleen 700 ylioppilasta, niin luultavasti oli
Ruotsalaisten luku vieläkin suurempi kuin väitöksistä näkyy. --
Provessoreiksi pyrki kohta paljon Suomalaisia, niin että jo 1640-1722
heitä on puolet ja 1722-1809 Suomalaisten määrä on yhä enenemässä, niin
että koko luvusta tekevät 2/3.[116]
Vaan kummallisinta on että koko tällä aikakaudella ja kauemminkin s.o.
Rothoviosta (1627) alkain Mennanderiin (1757) asti, 130 vuoden kuluessa
ainoasti kerran (1728-33 Lauri Tammelin) Suomalainen sai Turun hiipan
päähänsä! Ja Viipurin piispoista, siitä ajasta kun se jälleen
erotettiin, Isoon vihaan asti, ovat puolet olleet ruotsinsukuisia.
Olisiko tuossa kukaties ollut valtiollista varovaisuutta?
Ylipäätänsä ei näy että Ruotsalaiset olisivat vihanneet suomalaisuutta
tahi tahtoneet sitä polkea, josko lieneekin ollut joukossa semmoisia
kuin tuo Juslenion mainitsema,[117] jotka röykkeydessään vaativat
Suomenkielen peräti hävitettäväksi. -- Ensin tänne tullessa taisi kyllä
monikin, niinkuin Rothovius piispa pitää kansaamme raakoina
metsikköinä, mutta tutuksi tultua sitten Suomalaisiin suostua.
Näemmehän esim. Wexionion Suomen maata ja kansaa hyvinkin hyväilevän ja
ylistävän. Ja Suomen kielenkin oppimista (joka muuten siihen aikaan
vielä oli täytymys, kun Turku, niinkuin kohta saamme nähdä, vielä oli
niin vahvasti suomalainen) sekä edistämistä on moni heistä harrastanut.
Että tämmöisiä Suomen ystäviä koommaltakin löytyi, kukaties todistanee
1646 vuoden manualen rukouskirjan eteen pantu omistus: "Caikille
jumalisille cunnialisille Suomalaisille ja mutoin _Suomen kielen
racastavaisille, holhoille_". -- --[118]
Ensimäisenä Suomen holhoojien joukossa on mainittava se mies, jolle
Suomi muutenkin on ikuisessa kiitollisuuden velassa, Suomen
kenralikuvernöri, kreivi _Pietari Brahe_. Yleiseen tiettyä lienee että
hän paljon auttoi Rothoviusta varain hankkimisessa Suomen Piplian
painattamiseen; vaan harva tietänee että hänen kehotuksestaan syntyi
ensimäinen Suomen kielioppi. Aeschillus Petraeus esipuheessa tähän
tekemäänsä kirjaan sanoo: "Että tämmöinen kielioppi on tullut
sepitetyksi ja tehdyksi, on tapahtunut Teidän Mainioimman Korkeutenne
kehotuksesta ja käskystä. Sillä sitä ainoasti T.M. Kork. harrastaa,
että tässä yhteinen hyöty edistettäisiin, että alamaiset tulisivat
onnellisiksi -- -- _ja tämän kansan kieli tulisi mainioksi_".[119]
Tässä on jo samassa tullut mainituksi kaksi muuta jaloa Ruotsalaista,
joilla oli sama mieli Suomea kohtaan. Rothovius kyllä ei itse ole
mitään kirjottanut, sillä tänne tullessaan jo oli 57 vuotinen eikä siis
enää kerinnyt oppia selväksi Suomalaiseksi. Vaan tietty on että hän
Suomalaisille hankki omakielisen Piplian. -- Vieläkin suuremman
kiitoksen ansaitsee meiltä Aeschillus Petraeus, josta Laurentius
Pietarinpoika Ajantiedossaan laulaa:
"Ah mun armast isänmaata!
Sangen suloist Suomen saarta!
Annoi Jumal armost juuri
Doctor Eskel Petreuxen
Ruotzis syndynen, Suomen suostunen."
Hän tuli Suomeen melkein yht'aikaa Rothovion kanssa, nimittäin 1628
uskon opettajaksi Turun kouluun. Sitten tuli opettajaksi Turun uuteen
lukioon, yliopiston provessoriksi ja viimein, Rothovion kuoltua,
hippakunnan papisto hänen yksimielisesti valitsi piispaksi, jona kuoli
1657. -- Paraassa ijässään, 35 vuotiaana, tultua Suomeen, hänen olikin
paljon helpompi kuin Rothovion kokonaan mukaantua Suomen
kansallisuuteen. Hän näkyy Suomen kielen oppineen perin pohjin, niin
että taisi saarnata Suomeksi, olla työnjohtajana Pipliaa käännettäessä,
kirjottaa suomenkielisen kulkukirjeen[120] ja sepittää Suomen
kieliopinkin.[121] Tämän esipuheessa hän sanoo omaksi tarpeeksi jo
ennen tutkineensa Suomen kielen sääntöjä, josta kirkossa, Piplian
käännöksessä sekä jokapäiväisissä askareissa oli nähnyt paljon hyötyä.
Saman hyödyn tästä toivoin muillenkin; "sillä josko pakko muukalaisia
(myös Sueci!) opettaakin Suomen kieltä melskaamaan, niin kuitenkin,
niinkuin sanotaan: 'äitin kieli voittaa (tämä on hänellä Suomeksi). Ja
vaikkei tuommoinen huolettomuus haitakaan eikä siitä kunnon miehen
kuulu pahene, eikä hänelle mitään vaaraa ole,[122] niin kuitenkin on
ikävää". Suurta hartautta Suomen kielen edistämiseksi näyttivät myöskin
molemmat Gezeliot, suomenkielisten kirjain painattamisella. Ja
muutenkin ovat useammat Turun ruotsalaisista provessoreista
kirjottaneet Suomea. Lopuksi en voi olla tähän panematta omistussanoja
Tukholmassa v. 1693 Henrik Keiserin kirjapainosta tulleesen "Uuteen
Suomenkieliseen Manualeen".[123] Henrik Keiser sen omistaa Suomen
piispoille ynnä muille seurakunnan paimenille lausuen: "Älkät ihmetelkö
että minä Teitä Suomen kielellä puhuttelen. Joca ei sentähden tapahdu,
että täsä Cun. Maj:n Residentz Caupungisa sitä kieldä suuresti puhutan
eli että täsä jocu väestä ricas seuracunda sijtä ylistettävästä
cansasta olis. Mutta nijncuin minulla se onni ollut on, ettän minun
oppivuoteni Turun caupungisa olen viettänyt ja sillä tilalla myös ei
ainoastans tullut tundeman sen ylistettävän Nationin kieldä, mutta myös
hänen kijtettävät tapans, urhollisen toimens ja miehudens", niin
sentähden ei sano säästävänsä vaivaa eikä varaa suomenkielisiä kirjoja
toimittaessa, "osottaen myös sillä samalla, että täälläkin niitä
löytyy, jotca sitä jaloa Suomenkieldä, ei yläncatseesa, vaan suuressa
arvosa ja cunniasa pitävät" j.n.e.
Myöskin esivallan puolesta emme havaitse vihaa Suomen kieltä vastaan,
päinvastoin sitä edistetään monellakin tavalla. Samatenkuin III:s
Juhana Suomalaiselle suomenkielisten kirjain toimituksesta oli antanut
palkintoja, niin nytkin valtiovaroilla painettiin Suomen Pipliä 1642
(IX:n Kaarle oli jo 1602 asettanut toimikunnan Piplian suomennosta
varten,[124] vaan mikä lie ollut syynä ettei siitä tullut mitään) ynnä
sen uusi painos 1685. -- Kristiinan ajoilta alkoi tulla tiheämmin
suomenkielisiä kunink. julistuksia, kutsumuskirjoja valtiopäiville ja
kertomuksia sota-asioista kirkoissa luettavaksi. Tässäkin kenties
lienee Brahen toimen jälkiä, koska ensimäinen virallinen kääntäjä Erik
Justander kuuluu olleen hänen erinomaisessa suosiossaan. Esivallan
käskystä suomennettiin myöskin Kustaa Aatolpin Sota-artikelit 1642[125]
ja koko Ruotsin laki (Abram Kollanius),[126], joka kuitenkin ei tullut
painoon. Suomeksi painettiin paitsi näitä sitten XI:n Kaarlen
sota-artikelit 1683[127] ja Kirkkolaki 1686.[128] --
Näistä Ruotsin miesten sekä esivallan toimista Suomenkielen
edistämiseksi on tässä laveamin juteltu todisteeksi, ettei Suomi
mistään ulkonaisesta pakosta paennut yhä alhaisempiin kansan säätyihin.
Me tiedämme että Ruotsi Suomen rinnalla kauan aikaa jo oli ollut
ylhäisempäin säätyin kielenä Suomessa.[129] Yllämainittu Petraeon lause
todistaa myös ettei Suomenkieltä Ruotsalaistulvan alkaessakaan pidetty
erin suuressa arvossa. Luonnollista siis oli että tuo mahdoton Suomeen
virtaava Ruotsalaisjoukko saatti Suomenkin ylhäisempiin säätyihin vielä
enemmän ruotsalaisuutta. Agricola papeille oli kirjottanut Suomeksi,
hänen jälkeiset suomensukuiset piispat Latinaksi, vaan tämän ajan
Ruotsista tulleet piispat alkoivat yhä enemmän Latinan sijasta
kulkukirjeissään käyttää _Ruotsia_.[130] Suomensukuiset piispat
kukaties olisivat ruvenneet viljelemään Suomea! Kuinka ylhäisemmät
säädyt jo silloin rakastivat ruotsalaisuutta näkyy siitäkin että
senaikuisista ruumissaarnoista aatelisille, kauppamiehille ja papeille
enimmät ovat Ruotsiksi;[131] ainoastaan joku papille tai papin rouvalle
pidetty löytyy Suomeksi. -- Oli niitäkin, jotka jo alkoivat pitää
Ruotsinkieltä ihan omanaan, johon on todistuksena että Kaapriel
(Laurinpoika) Tammelinus vuonna 1664 painatti: Förteckning uppå de
svenska ord -- -- _i vår svenska bibel_.[132] Jopa alkoi
Suomalaisissakin löytyä semmoisia, jotka omaa kieltään aivan
halveksivat, jonka surullisella tavalla todistaa seuraavaa tapaus:[133]
Vuonna 1694 oli Turun tuomiseurakunta tullut jaetuksi ruotsalaiseksi ja
suomalaiseksi, joista edellinen määrättiin virkapitäjäksi ensimäiselle
uskonopin provessorille. Kunpa Suomalainen (kuitenkin ruotsalaisesta
isästä syntynyt) Juhana Flachsenius siihen virkaan nimitettiin, esitti
piispa, nuorempi Gezelius, hänelle virkapitäjäksi Turun suomalaisen
seurakunnan ynnä sen lisäksi Nummen. _Mutta Flachsenius sen arveli
arvonsa halvennukseksi_ eikä sanonut siihen suostuvansa muuhun ehtoon,
kuin jos piispa itse rupeaisi Turun ruotsalaisen seurakunnan
kirkkoherraksi. Toinen suomalaisuuden halpenemista todistava seikka on
sekin että suomalaiset nimet papistosta kokonaan katoavat. Ne
väännettiin latinaisiksi. Ruotsalaisia nimiä ruvettiin vasta
seuraavalla vuosisadalla ottamaan.
Tällä aikakaudella kuitenkin ei suomalaisuus vielä niin tuntuvasti
laimentunut. Porvarisäädyssä se vielä oli hyvin vahvana. Vuonna 1651
Turussa[134] oli 992 porvaria, joista 98 ruotsin-, 35 ulkolais-, ja 367
suomennimisiä ynnä 492 sukunimetöntä. Pormestaria oli 5 (!), joista 3,
ja raatimiehiä 8, joista 4 ruotsinnimisiä. Tästä näkyy että
ruotsalaisuus kaupungin hallituksessa jo oli päällimmäisnä; mutta tulee
kuitenkin vielä niissä suomennimisiä vastaan esim. Sipri Salcko 1646
raatimies Turussa.[135] Porvariston suomalaisuutta sekin todistaa, että
heitä koskevia asetuksia käännettiin Suomeksi, esim. "Cun. Maj." Asetos
ja Käsky, muutamitten ylitzekäymisitten ja sijvottomuutten
poispoistamisest, valdakunnan Borgerskapin eli Cauppamiesten kihlauxis,
pidois -- -- nijn myös vattein parsissa Anno 1664.[136] -- Ja vielä v.
1700 oli Turussa 991:stä porvarista 401 suomennimistä, 30 suomesta
väännettyä, esim. Herkepeus, 230 ruotsin- ja 69 saksannimisen kanssa;
sukunimettä oli 261.[137] Melkein kaikki suomennimiset tavataan
säätynimellä "borgare", mutta on niitä vielä ammattimiehissäkin ja yksi
kauppamies. Pormestaritpa ja raatimiehet ovat kaikki ruotsin- tai
saksannimisiä. Ammattilaisissa on muutamilla 2 nimeä, suomalainen ja
ruotsalainen, josta näkyy että jo siinäkin säädyssä alettiin hävetä
suomalaista nimeään. Taisipa kuitenkin moni näitä ruotsinnimisiäkin
tavallisessa elämässään enimmiten käyttää Suomen kieltä, ja
muutenkin taisi Suomi olla kaikkein vallassäätyisten tavallisena
puhekielenä, vaikka he kirjallisesti sitä eivät huolineet viljellä.
Sillä vielä 18:nkin vuosisadan alussa "papisto, enimmät vallassäätyiset
maalla sekä suurin osa kaupunkein kauppiaita ja porvareita Suomessa
useimmiten viljelivät Suomea keskinäisissä puheissaan." Tämä todistus
(luultavasti Porthanin) löytyy Åbo Tidningar'issa 1793 N:o 13.
Kouluissakin tällä aikakaudella näkyy vahva suomalaisuus. Sillä monessa
koulukirjassa sai Suomikin muiden kielten rinnalla sijansa. Semmoisia
kirjoja ovat: Corpusculum doctrinae[138] 1642, Variarum rerum vocabula
latina[139] 1644, Libellus aureus -- -- ab Erasmo Rotterodamo[140]
1665, Florinon latinais-ruotsalais-suomalainen sanakirja[141] 1678,
joka Saksan kielellä lisätty ilmestyi 1695 ja viime kerran
painettiin vielä vuonna 1733. Stjernman mainitsee[142] myöskin
ruotsalais-latinais-suomalaisen sanakirjan, jonka oli sepittänyt Juosep
Lagus, mutta se ei tullut painoon. Me olemme nähneet kuinka yliopiston
maahan tuottama ruotsalaisuus yhä enemmän oli alkanut sysätä syrjään
suomalaisuutta. Mutta myös on mainittu että yliopisto toiselta puolen
suomalaisuudelle on antanut suuremman voiman, varsinkin sillä keinoin
että helpompi tilaisuus oppiin Suomen ummikkojen joukossa kohotti niin
monta poikaa sivistyksen kukkuloille. Niistä kasvoi miehiä, jotka
harrastivat "äitinkielensä" viljelemistä. Että monikin heistä Suomea
semmoisena piti, todistavat seuraavat lauseet:
"Andreas kääntää isäin kielelle".[143]
"Ruotsin lakia selittää suomalainen lauluttaresi,
Sovittain kuninkaan käskyt isäin sanoihin".[144]
"Äitin kieli, meidän kieli (Suomesta)".[145]
Suorasanaisista teoksista ei ole tässä tila puhua muuten kuin
sivumennessä. Merkittävä on että ne ja suomenkieliset kirjat
ylipäätänsä vaan ovat pieni osa tään ajan kirjallisuutta Suomessa.
Enimmiten kirjotettiin latinaksi ja ruotsinkielistäkin on paljon
enemmän kuin suomalaista.[146]
Suomenkielisessä kirjallisuudessa ensinnä mainittava on Raamatun
suomennos, joka ilmestyi 1642. Sen perästä on merkittävänä että tällä
aikakaudella ilmestyi jommoinenkin joukko alkuperäisiä saarnoja Suomen
kielellä. Semmoisia ovat varsinkin kirjottaneet Laurentius Petri
Aboicus[147] (Tammelinein esi-isä, Tammelan provasti, taisi kuolla
1671), Tuomas Rajalenius[148] (Tyrvään provasti k. 1688), Apraham
Ikalensis[149] (Ikaalisten kirkkoherra k. 1675), Kristian
Procopaeus[150] (Loimijoen kirkkoh. k. 1693), y.m.[151]
Tähän jos lisäämme muutamia katkismuksia, rukouskirjoja ja käännöksiä,
niin siinä on sen ajan kirkollinen, suorasanainen kirjallisuus Suomen
kielellä.
Yliopiston herättämä tieteellinen henki näyttihe siinäkin, että
alettiin tutkia Suomenkielen sääntöjä. Aeschillus Petraeon
kielioppi (1649) on jo tullut mainituksi ja 1689 jo ilmestyi
toinenkin[152] Suomalaisen, Mattias Martinion (Viipurin lukion
opettaja, k. 1728)[153] sepittämä, joka kuitenkin vähän vaan on lisätty
edellisestä. -- Ja kielitutkinnon ohessa heräsi myös halu kansan
vanhoja runoja keräelemään. Kuin paljon heitä lienee saatu kokoon,
siitä ei ole tietoa. Enimmiten taisivat olla nykyisempiä runoja,
niinkuin "Henrikin surma", jonka Palmsköld (k. 1719, alotti
keräyksiänsä v. 1692) otti kokoukseensa, niin myös "Anterus
Pyhäjoelda", jonka alkusanat Juslenius mainitsee[154] ja
"Aina muita muistelemme,
Arvosii ajattelemme" j.n.e.
Erik Cajanon mainitsemat[155] alkusanat runoon Kristuksen kärsimisestä,
minkä tekijän Cajanus luulee olleen talonpojan. Vanhojakin
historiallisia runoja sanoo löytyvän se, joka on kirjottanut Chronicon
Finlandiae incerti auctoris, vaan kun ei hän historiaansa kuitenkaan
niihin perusta, niin on epäiltävä oliko hän semmoisia nähnytkään.
Loihturunojakin on joku jo näinä aikoina tullut oppineitten tietoon.
Piispa Bång historiaansa Ruotsalaisten kirkkokunnasta on ottanut yhden
näytteeksi.
Saakoon se tässäkin sijansa, ollen vanhin painettu muistomerkki
muinaisista runoistamme.