"Pyssyt on surmana sodassa,
Tuttuna ovat tuvassa."
Rakkaus hänen ei salli muuttaa toiseen kammioon, vaikka kenties vähän
pelottaa. -- Kun Klaus kartanon jo sytyttää palamaan, Elina rakkautensa
muistaen, ojentaa hänelle sormensa:
"Älä sormustas kadota,
Josko kantajan kadotat",
Klaus miekallansa sivaltaa sormen poikki, vaan äiti vielä tahtoisi edes
lapsensa pelastaa:
"Ohoh kulta, Klaus kulta,
Älä polta poikalastas,
Josko poltat pojantuojan."
Silloinkin, kuoleman uhkatessa, Elina muistaa vanhan äitinsä ja
rukoelee Jesusta, että varjelisi palamasta
"Siks kuin äitini tulisi."
Äiti tulee, ja turhaan yritettyä lepyttää Klausta, valittaa, että Elina
tuommoisiin tekoihin on puuttunut, vaan nytpä jo loppuu viimeinkin
Elinan enkelinkaltainen nöyryys ja hän viattomuutensa tunnossa vastaa
ei olevan hänessä
"Vikoa vähäistäkänä,
Verta neulan silmättömän --
Tein kaikki minkä taisin
Vielä päällenkin vähäisen."
Elina tuosta vaipuu valkeaan ja runo lopuksi surkuttelee mielikkiään:
"Se oli meno nuoren rouvan,
Nuoren Elina emännän,
Jok' oli kaunis kasvoiltahan,
Kaunis kaikella tavalla. --
Kauan sua kaivatahan,
Ijän kaiken itketähän,
Itku ei Laukosta lakaa
Valitus Vesilahdesta."
Klaus Kurki on ylpeä ja kuumaverinen ritari, joka tulee kosimaan:
"Sadan hevoismiehen kanssa,
Sadan satula-urohon,
Miehet kultamiekoissahan,
Hevoiset hopeapäissä."