"Piika pidetty minulle?"
Sitten kun Kirsti hänelle valheita latelee, hän hetipaikalla tarttuu
onkeen ja epäilee Elinaa.
Nähtyä sitten renki Uolevin Elinan makuukammiossa, hän tarkemmin
tutkimatta uskoo Kirstin kanteen todeksi ja päättää polttaa syylliset,
josta päätöksestä häntä ei enää saa peräymään Elinan hellä rakkaus eikä
äitin rukoukset. -- Hän luonteeltaan ei ole pahanilkinen mies, mutta
tulinen ja pikainen. Tekonsa tehtyä hän katuu karvaasti ja lopulla
omatunnon vaivoissa ajaa
"Alle aaltojen syvinten."
Kirsti se tässä tapauksessa on syynä kaikkeen onnettomuuteen ja pahaan.
Heti Klaun tullessa nuoren emäntänsä keralla, Kirsti arvelee:
"Oh, jos sitäkin olisi,
Tuon välin pahentajata,
Ennenkuin avaimet annan,
Toisen käskyllä kävelen."
Tuosta hän, Klaun pikaista luonnetta tuntien, heti rupeaakin
valehtelemaan Elinan päälle, antaen Klaulle kavalan neuvon kuinka muka
asiasta saisi selvän. Klaun lähdettyä tekee ensin Elinalle kaikellaista
kiusaa ja lopulla houkuttelee Uolevi ylimysrengin, muka rouvan käskyjä
kuulemaan, makuukammioon, jonka oven paiskaa lukkoon sekä kutsuu Klaun
katsomaan. -- Ja kun äiti polvillaan rukoilee Klausta että antaisi
Elinan mennä muilla maille "Töitänsä häpeämähän", niin Kirsti kiivaasti
estämään:
"Älä vainen Klaus kulta!
Pane jauhoja pahoja,
Tervatynnörin lisäksi,
Ne heitä tulen sekahan
Että paremmin palaisi."
Hämeestä ei ole enää tavattu Kalevalan runoja, jos niitä siellä
lieneekään laulettu ikinä. Mutta se Suomen maakunta ei kuitenkaan ole
aivan halveksittava laulun puolesta, joka semmoisia runoja on
kasvattanut, kuin yllämainitut ja varsinkin viimeinen. Juuri niiden jo
mainittu lyhyt, ytimellinen kertomustapa oli uusi sangen arvollinen
omaisuus, jota Karjalan muinaiset runot kaipaavat. Kuka tietää mitä
tästä juuresta olisi saattanut sukeutua, jos se rauhassa olisi saanut
kasvaa. Mutta kirves jo oli kohotettu, joka sen piti katkaista, ja
edemmälle mennessämme täytyy meidän melkein peräti jättää jäähyväiset
kansarunolle. Se Suomen syvissä saloissa kulkee teitä tietämättömiä,
syrjäpolkujaan samoaa. Meidänpä tästälähin on astuminen oppineitten
runoelun julkista, vaikka enemmiten pölyistä maantietä. Tässä meille
myös samassa ero tulevi melkein kaikesta totisesta hempeydestä ja
suloisuudesta Suomen omatekemässä runollisuudessa. Mitä täst' edes
tulemme näkemään, on suureksi sekä parhaaksi osaksi vaan käännöksiä ja
alkuperäisilläkin useimmiten ei ole muuta arvoa, kun että todistavat
Suomen runoeluun edes olleen yrittäjiä.
Uskonpuhdistuksen aikakausi 1528-1640.
Kustaa Vaasa vapautti Ruotsin vieraasta vallasta ja pakotti naapurit
sitä arvossa pitämään. -- Kalmari-liiton aika oli ollut ylimysten aika.
Yhdessä olivat kaukaisen kuninkaan nimessä hallinneet valtakuntaa ja
kukin omassa läänissään ollut kuninkaana. Tukholman verisauna nyt oli
sortanut maallisen aatelin, uskonpuhdistus ynnä sen jäljissä, niinkuin
shakali jalopeuran perässä, seuraava kirkon aarretten ryöstö masenti
kirkonkin ylimysten voiman. Kuninkaan käteen yhdistyivät enemmän kuin
ennen hallituksen ohjat ja maakuntain erikoishengen lamautti vahvistuva
valtakunnallinen yhteishenki.
Tämä muutos tietysti vaikutti Suomeenki, vaan kuitenkin ei tullut
nytkään yhteytensä Ruotsin kanssa aivan kiinteäksi. Että
erikoishenkensä oli voimallinen todistaa sekin, että Juhana herttua
siitä yritti itselleen omaa valtakuntaa, jota hän ei suinkaan olisi
tullut ajattelemaankaan, jos hänellä lääninä olisi ollut Sörmlanti tahi
muu Ruotsin maakunta. Ja lopulla samaa vuosisataa näemme Suomen
muutamia vuosia aivan erillä Ruotsista, pysyen uskollisena kuninkaalle,
jonka Ruotsalaiset olivat hyljänneet. Työtä oli IX:llä Kaarlella Suomen
erinäisyyttä poistaessa lain ja lainkäytännön suhteen. Kirkollisissa
asioissa se kesti vieläkin kauemmin. Piispa Erik Sorolaisen kuoltua v.
1627, esitti Upsalan arkkipiispa Vesterosin ja Strengnäsin piispain
kanssa Turun hiipan saajiksi 2 Suomen ja 2 Ruotsin miestä, sillä
ehdolla että jos Suomalainen tulisi valituksi, hänelle pantaisiin
apuriksi Ruotsalainen, siksi että Suomen kirkon tila saataisiin enemmän
Ruotsin kirkon mukaiseksi. Tähän suostuikin koko papissääty 1627 vuoden
valtiopäivissä ja yksimielisesti valittiin Ruotsalainen Iisak
Rothovius, joka sitten Suomesta poisti katolisuuden jäännökset.[24]
Todistuksena siitä Suomen erikoishengestä olkoon myös, että aatelismies
Kaarle Kröpelin vuonna 1592 Saksassa painatti latinankielisen kirjeen
Johanalle a Torp, jossa hänen kutsuu _Suecus_ (Ruotsalainen), itsensäpä
_Fenno_ (Suomalainen)[25] -- Juusten piispa kulkukirjeissään papistolle
sanalla "patria" aina tarkottaa Suomea, Ruotsistapa puhuen käyttää
sanaa "regnum". Myöskin sanoo kerran: "minulle ja minun
Suomalaisilleni"[26] Tengström Chronol. ant. öfver finska univ:s
procansl. etc. s. 43. Piispa Erik Sorolainen myöskin sanoo: "koko
Ruotsin valtakunta ja varsinkin meidän kotimaamme" (on nimittäin ollut
ahdistuksessa)[27] y.m.
Suomen kielen suhteen meillä nyt jo on varmempia tietoja. Vuonna
1609[28] löytyi Turussa 545 porvaria, joista suomenimisiä _puolet_ eli
274, sukunimeä paitsi on 170, ruotsinnimisiä vaan 77 ja saksannimisiä
24. Merkittävää kuitenkin on että näitä kumpiakin viimein
mainittuja enimmin asui kaupungin paraissa osissa, kirkko- ja
luostarikorttierissa, josta voipi päättää niiden enimmiten olleen
rikkaampia. Vaan saattoi osa niitä ja kukaties enimmät nimittömistäkin
olla suomenkielisiä. -- Viipurissa vuonna 1601[29] löytyi 154 porvaria,
joista suomennimistä 38, nimeä paitsi 84, Ruotsinnimellä 18,
saksalaisella 13 ja 1 Venäläinen. Että suomenkielisiä löytyi
ammattimiehissä (hantverkkareissa), näyttävät Turun kaupungissa
nimet[30]: Suutari, Kankuri j.m. Mutta siihen on muitakin todistuksia.
Vuonna 154?[31] (vuosiluku puuttuu) olivat Viipurissa muurarimestarit
melkein kaikki suomennimisiä, samaten suuri osa salvuumiehiä
(timmermanneja, paljon nimittömiäkin), enimmät sarankauppiaat,
suutareista 1 (2 nimitöntä), teurastajista 1 (1 ruotsin,
1 saksanniminen). Vieläpä löytyi suomennimisiä kaupunkein
hallituksessakin esim. Anders Teyfvo raatimiesnä Viipurissa 1535[32],
Palikka raatimiesnä Turussa 1626[33] ja Uuden kaupungin (perustettu
v. 1617) ensimäisten pormestarein joukossa Jsacus Nicolai de Harikala
ja Klemetti Laisk.[34]
Papit edelleenkin olivat tavallisesti nimittömiä, joku latinalainen tai
Ruotsin nimi näkyy, mutta jommoinenkin joukko suomennimisiä.[35]
Löytyipä suomennimisiä tälläkin aikakaudella myös korkeimmissa viroissa
esim. Thomas Keijoi Turun koulun rehtori n. 1540[36] ja piispa Erik
Härkäpää.
Mutta ei siinä kyllä että papeissa oli niin paljon suomalaisia nimiä.
Selvänä todistuksena siihen että papissäädyssä Suomen kieli oli
yleisin, on se että piispa Agricola aina kirjotti Suomeksi esipuheensa,
joissa antoi kaikellaisia tietoja, neuvoja ja kehotuksia _papeille_.
Tätä olisi hän, itse ollen ruotsinkielisestä seudusta kotosin,
epäilemättä tehnyt Ruotsiksi, jos se kieli olis ollut siinä säädyssä
tavallisempi. Vieläpä on sen lisäksi hänen omat sanansa vieraina
miehinä siihen että moni sen aikuinen pappi ei osannutkaan muuta kuin
Suomea. Hän sanoo:[37] "Nyt ettei yxiken pappi taicka opettaja madhaisi
laiskudans (kansanopetuksessa) sille peitte ettei hen Latinan _eikä
Rotzin kielen taidha_ -- -- -- Sentähden ombi nyt se Wsi Test.
yxinkerdhaisesta textin möte ulostulkittu". -- Saman todistaa myöskin
Agricolan pelko että papit, hänen toimittamansa suomenkieliset kirjat
saatua, laiminlöisivät muiden kielten viljelemistä:
"Joca taas Latinan unochta,
Heijust se cansans opetta.
Ettes nyt nemet kiriat saa,
Ele sijs oppis unhodha".[38]
Aatelisissa kyllä vielä mainitaan Hevonpää ja Linnunpää,[39] mutta ne
vaan taisivat olla varakkaita talonpoikia, jotka jaksoivat varustaa
hevoismiestä kuninkaan palvelukseen. Ylhäisemmästä aatelista ovat
Suomen nimet kadonneet pait tuota "Kurki". Mutta näyttää siltä kuin
olisi siinäkin säädyssä Suomi ollut tavallisena kielenä taikka että
sitä hyvin osattiin ja Ruotsin rinnalla viljeltiin. Senaikuinen mies
Jaakop Suomalainen[40] sanoo esipuheessa virsikirjaansa (n. 1580):
"Sentähden caickia jumalisi ia cunniallisi Suomalaisi, ylimäisi ia
alamaisi, oppeneita ia oppemattomi rucoilen" (että tätä hänen työtään
varjelisivat panettelijoista). -- 17:nen vuosisadan alkupuolella vielä
omistettiin suomenkielisiä kirjoja aatelismiehillekin, esim. v. 1616
Maskun Hemmingin käännös[41] kirjasta "Piae cantiones" (josta kohta
enemmän): "vanhall vapaall suurell sukuiselle, avaralda ulcomailla
vaeldanuelle jalosti oppinuelle, vijsalle, corkialle Herralle, Herr
Hendrich Hornille Canckaisista." Ja vielä 1654 omisti Th. B. Rajalenius
saarnansa[42] Kustavi Hornille "Etelä-Suomen lakimiehel" (laamannille).
Tiedetäänpä Turun hovi-oikeuden esimiehestä Jöns Kurck'ista (k. 1652),
että perin pohjin osasi Suomen kieltä, niin että hänelle ynnä
muutamille muille annettiin toimeksi Apraham Kollanion tekemän lain
suomennoksen tarkastaminen.[43] Lopuksi ei voi heittää mainitsematta
sitä moitetta mainiosta Suomen ylimyksestä, valtioneuvoksesta ja
valtiomarskista, vapaherra Klaus Fleming'istä, hänen niin huonosti
puhuneen Ruotsia että virkaveljiensä neuvokunnassa häntä oli vaikea
ymmärtää.[44] Tätä on nykyänsä kovin epäilty todeksi, koska muka hänen
kirjeensä ovat yhtä selväksi Ruotsiksi kirjotetut, kuin muidenkin sen
ajan miesten. Mutta luultavasti oli asia semmoinen, että hän kyllä
Ruotsia osasi, mutta, lapsuudesta asti enimmiten Suomen kieleen
tottuneena ja sitä jokapäiväisessä elämässä paljon viljellen, Ruotsia
puhuessaan kovasti _mursi Suomeksi_. Tätä tietysti ei ole voinut näkyä
kirjotuksissa.
Tuo Suomen kielen taipumattomuus muiden Europan kielten kaikkia ääniä
mukailemaan se näkyy olleenkin, joka ankarasti on auttanut Ruotsin
kielen tunkeumista Suomen kansan ylhäisempiin säätyihin. Siihen meille
ovat seuraavat sanat selvänä todistuksena:[45] "Suomalaisilla on
omituinen, muiden Skandinavian kansain kielistä peräti erilainen
kieli." Nyt luetellaan sen erinomaisuuksia: "Ensiksikin koko kielessä
ei ole puustavia F, eikä yhtään B:llä, D:llä, G:llä tai kahdella
kerakkeella alkavaa sanaa. Tämä tekee Suomalaiset taipumattomaksi muita
kieliä oppimaan, jos ei tätä puutosta jo lapsuudesta asti taidolla
(arte) paranna." Suomalaiset siis eivät taida sanoa Grex, vaan rex,
spes, vaan pes j.n.e. _"Sentähden aatelismiehet, kauppiaat ja papit
ynnä varakkaammat talonpojatkin pitävät huolta siitä että heidän
poikansa kätkyestä lähtien oppivat Ruotsia, sillä keinolla taivuttaen
heidät muiden kielten omituisuuksiin ja ääntämyslaatuun"._[46] Tällä
tavalla Suomen ylhäisemmät säädyt vähitellen tottuivat pitämään
Ruotsinkin kieltä Suomen sivussa omanaan.
Samassa Buraeon kirjassa löytyy sananen Suomen runollisuudestakin. Hän
sanoo: "Riiminä eivät, niinkuin muut kansat, viljele sanain sointuvia
loppuja, vaan kahden tai kolmen yhtäläistä alkua, sulkien joka värsyyn
8 tavuuta".[47] Tästä näkyy että Suomen kansaruno jo siihenkin aikaan
oli yli meren kaikunut, ja että sitä maamme länsipuolellakin vielä
runsaasti viljeltiin, kohta saamme nähdä.
Tähän aikakauteen kuuluvia kansarunoja kuitenkin ei ole säilynyt muita
kuin "Puntuksen sota" (N:o 11 Kantelettaren 3:ssa osassa), "Viipurin
linnan hävitys" (N:o 10 Kantel. 3:ssa osassa) ja Porthanin
käskirjotusten seassa löytyvät Kaarle herttuan retkestä Suomeen ynnä
pari pientä pätkää Nuijasodasta. -- "Viipurin hävitys", Venäen
Karjalasta saatu, on aivan muinaisrunojen kaltainen; se vaan kukaties
on merkittävä että se enemmän vertauksia viljelee kuin Suomen runossa
muuten on tapana. "Puntuksen sota" on nähtävästi vaan vaillinaisempi
mukailus edellisestä. Molemmat ovat eläviä kuvauksia ja täynnä terävää
pilkkaa.
Vaillinainen runo Kaarle herttuan retkestä Suomeen on epäilemättä tehty
Turun seuduilla, sen todistavat semmoiset sanat kuin esim. haksi,
paatti, kastari, ynnä muutamin paikoin katkaistut sanat. Edellisiin
verraten tässä havaitsemme eriluonteen. Noissa oli historiallinen aine
kansan muistissa jo hämmentynyt, niin ettei siitä enää ollut jälellä
muu kuin itse tapaus, toisessa että Jaakop De la Gardie vallotti Riian
ja Iivana Grosnij kävi sotaa Suomessa (senkin on runo muuttanut niin
että Iivana muka vallottaa Viipurin); mutta sen tapauksen on runo omin
värinsä koristanut. -- Tässäpä runossa on kertomus uskollisesti
historiallinen, tarkasti mainiten miesten ja paikkain nimiä; eikä se
oliskaan muuta kuin runomittaan puettua historiaa, jos ei paikottain
hyvin hilpeä kuvaelu sille antaisi vähän runollista elämää.
Runopätkät Nuijasodasta ovat niin lyhyitä ettei niistä olekaan
tarkastettaviksi. Porthan sanoo[48] itsellään olevan muitakin
historiallisia runoja, "joissa Savon ja Karjalan miehet laulavat
otteluitansa Venäläisten kanssa", mutta ne ovat kadonneet.
Tällä aikakaudella ei ollutkaan kansaruno enää ainoana suomenkielisenä
runollisuutena. Suomi oli tullut kirjakieleksi, se oli saanut painetun
kirjallisuuden.
Uskonpuhdistus Suomessa niinkuin muualla oli tuominnut Latinan pois
jumalanpalveluksesta. Kotikieli oli sijaan pantava. Ettei Suomessa
voinut olla puhetta muusta kielestä kuin Suomalaisten omasta, seurasi
luonnollisesti siitä mitä tiedämme Suomen kielen senaikuisesta tilasta.
Ei epäillyt Agricolakaan, vaikka ruotsinkielisestä paikkakunnasta
kotosin, mikä kieli piti tulla Latinan perilliseksi. Se kyllä on totta
että ensimäiset Suomen kirjottajat pitävät pitkiä puolustuspuheita
rohkealle yritykselleen ja Agricolakin kerran vakuuttaa: "kylle se cule
Somen kielen, ioca ymmerdhe caickein mielen"; mutta he eivät sitä
tehneet siitä syystä että olisivat arvelleet sillä loukkaavansa
Ruotsille tulevaa sijaa, vaan sen vuoksi että vielä yleisessä luulossa
Latina oli pyhempänä muita ja ainoa mahdollinen toimittamaan
kirkollisia asioita. -- Niin sanoo Agricola:[49] "Jumalan sana ia
palvelus ia kircon meno ombi tehenasti Latinan kielille (sic) nijsse
maakunnissa (Länsi-Europassa) ia mös tesse prucatudh. Joca Jumalan
palvelus piti pidhettemen iocaitzen maakunnan omilla, ymmertteuille
kielille, iosa usko vastanotettin". Ja Jaakop Suomalainen juttelee[50]
kuinka virsiä ennen oli kirjotettu "liki ymbäri länsipuolen mailma"
latinankielellä. Mutta Lutherin esimerkki oli häntä kehottanut niitä
omalla Suomen kielellä sepittämään.
Mitä Agricola on tehnyt Suomen kirjallisuuden hyväksi, on niin yleiseen
tuttu, ettei sitä ole tarvis ruveta luettelemaan.
Mutta ei voi olla kiittämättä ja ihmettelemättä sitä ahkeruutta ja
tointa mitä hän tässä näytti; sillä enin työ epäilemättä on luettava
hänen ansiokseen josko hänellä olikin auttajia, niinkuin näkyy
esipuheesta Davidin psaltariin, jossa hän lopuksi sanoo:
"Muista sis rucoilesas heite,
Iotca tulcitzit Suomexi neite."
Tästä samasta sanoo piispa Juusténkin[51] että se käännettiin Turun
tuomiokoulussa ja häneltä on viimeisen korjauksen saanut.
Ja ihmeemme tästä työn paljoudesta, mikä Agricolan kädestä läksi, vielä
enenee, kun muistamme hänen, joka aivan viljelemätontä kieltä alkoi
taivuttaa korkeinten ajatusten ilmottajaksi, ei ollut Suomalainen
syntysin, vaan luultavasti myöhemmin oppinut Suomea. Hän itse nämät
hankaluudet kyllä tiesi ja pyytää monta kertaa esipuheissaan anteeksi,
mitä virheitä kirjoihin on mahtanut tulla, anoen:
"Ele senvuoxi kiria poisnacka,
Ele myös hende hariotta lacka".[52]
Mutta kuitenkin lisää:
"Se paremmin techken ken voi".[53]
Ja toisessa paikassa kehuu psaltarin käännöksen olevan selkiän:
"Ninquin kircas auringo taivahan."
Vieläpä tiuskuu liiallisille moittijoille:
"Panettelia quin neite laitta,
Se pangan hamballens lucon aitta (aita)
Taicka tehhken paremat itze,
Jos hen taita eli viitze".[54]
Itse oli aina suuressa ilossa kun jonkun uuden kirjan sai valmiiksi, ja
terottaa lukijankin mieleen sen erinomaisen Jumalan armon, joka siihen
on antanut voimaa. Vaan näitä uusia kirjoja ei näy otetunkaan vastaan
niin suurella halulla kuin oli toivonut.
Sentähden moittii jo psaltarin esipuheessa:
"Hwij se vähe quin kirioitetan,
Harvoin se sarnatan eli luetan."
Ja esipuheessa prophetoihin valittaa:
"Viele Bibliast mwdh tulisit,
Jos nemet otoliset olisit,
Ostettaisin ia prucataisin,
Quin olis kylle myös coctolin (kohtuullinen):
Sen aian uskon pian tulevan
Ette Somen kiriain iälkin tutkitan;
Vaan tuskal ne silloin käsiteteen,
Jotka nyt monilda hylieteen."
Agricolan esimerkkiä tarpeellisten uskonopillisten kirjain seurasivat
P. Juustén piispa ja Jaakop Pietarinpoika Suomalainen. Tämän ajan
loppupuoliskolla toimitti myös piispa Erik Sorolainen lavean postillan.
Mutta sitä ennen oli jo Suomen kieltä yritetty kirjallisesti käyttää
maallisiinkin asioihin. Vuonna 1555 annettiin ensimäinen tietty
kuninkaallinen kirje Suomen kielellä,[55] jonka sanotaan kääntäneen
Thure Pietarinpoika Bjelke. Tätä seurasi tällä aikakaudella tuon
tuostakin joku toinen, ja 1600 vuoden seuduilla käänsi Ljungo
Tuomaanpoika (Liminkalainen, kirkh. Pyhäjoella, sitten Saloisissa ja
viimein Kalajoella k. 1611) Kristofer kuninkaan maanlain, jota
kuitenkin vaan ensimäiset arkit tulivat painosta. Sota nieli siihen
tarpeelliset rahat.
Agricola oli ensimäinen Suomen kielen kirjottaja, hän on myöskin
ensimäinen oppinut Suomen mies, jonka runoelmia on säilynyt meidän
aikoihimme. Useampia esimerkkiä on jo ollut nähtävänä hänen
riimillisistä esipuheistaan, joita aina pani seuraamaan toimittamiansa
kirjoja. Hän niissä ilmottaa puuhistaan suomenkielisten kirjain
toimittamiseksi, puhuu lukijoille ilostaan, toivoistaan sekä myös
murheista ja vastuksista, selittää millä tarkotuksella mikin kirja on
toimitettu, kehottaa sitä ahkerasti käyttämään ja papit erikseen siitä
kansaa neuvomaan. Pait sitä sisältävät nämät esipuheet vielä sitä ja
tätä muutakin, esim. Uuden Testamentin esipuhe historiallisia tietoja
kristinuskon tuonnista ja vähäisen Suomen maanopasta, psaltarin esipuhe
Suomen pakanallisista epäjumaloista, prophetain esipuheessa antaa
lyhykäisen tiedon mailmasta tuotteineen sekä lyhykäisen sielutieteen
ynnä avuin systeman. -- Runollista näissä Agricolan riimeissä tietysti
ei ole pait muutamin paikoin, missä ihastuksissaan puhkee vertauksiin
esim. esipuheessa veisuihin ja ennustoksiin Moseen laista, jotka sanoo
Pipliasta yhteen keränneensä
"Quin kimalainen yrtist hake
Medhen ia Hunaian nin tai teke."
Nämät riimit ovat sitä laatua, mitä Saksalainen kutsuu "Knittelverse",
nimittäin semmoisia, joissa ei runollisesta lausetavasta eikä mitasta
ole lukua, kun vaan loput sointuvat. Agricolan riimit ovat milloin
yks- milloin kakstavuisia. Riimin vuoksi hän välistä polkee koron esim.
coitta = eroitta, itze = domitze, j.n.e. taikka solvaisee sanan.
Mittansa perustuksena, jos semmoista lienee, taitaa olla trokeinen
nelimitta, se on sama kuin Suomen runomitta, mutta sen trokeit usein
venyvät daktyleiksi. Korolle on se kokonaan perustettu arvosta
vähääkään huolimatta.
Virsiäkin näkyy Agricola yrittäneen sepittämään. Sanotaanpa[56] hänen
toimittaneen kokonaisen suomenkielisen virsikirjan; mutta siinä ei
liene perää, sillä Jaakop Suomalainen esipuheessa vanhimpaan
virsikirjaan ei hänestä mainitse mitään, sanoen vaan Lutherin ja muiden
ulkomaalaisten esimerkin olleen hänelle kehotuksena "että minäkin
Jumalan nimen cunnian tähden ia sen rackaudhen puolest quin minulle on
Isänmaata vastan, rupeisin hengellisii virsiä Suomenkielel, -- -- --
riimittäin muidhen christittyin maacundain tavan iälken tekemän". Se
vaan on varmaa että Agricolan kirjoissa löytyy kaksi virttä, nykyisen
virsikirjamme numeroihin 146 ja 173 vastaavaa, jotka kuitenkin sitten
kokonaan uudistettiin.
Valtaneuvos Pipping luettelossaan arvelee että joku Jaakop Suomalaisen
toimittama virsikirja olis pitänyt löytyä, koska Maskun Hemming
esipuheessa virsikirjaansa sanoo:
"Mestar Jacobin ialo lue
Ennen tehty esipuhe."
Tämmöinen, Jaakop Suomalaisen esipuheella varustettu suomenkielinen
virsikirja sattuikin minulle käteen pölytellessäni Upsalan yliopiston
kirjastoa. Kirja on vaillinainen; siitä puuttuu nimilehtikin
vuosilukuineen; mutta mainittu esipuhe, jossa Jaakop Suomalainen sanoo
itsensä sen tekijäksi ynnä kirjan vanhanaikuinen, Agricolan viljelemän
sukuinen, oikokirjotus tekevät sen epäilemättömäksi että tämä juuri
onkin se kaivattu ensimäinen virsikirja Suomenkielellä. Luultavasti se
on ilmitullut 1580 vuoden perästä, sillä Justenin Messukirjassa 1575 ei
vielä mainita muita virsiä kuin nuot Agricolan ja käsketään laulaa
suorasanaisia kappaleita; ja 1578 antoi kuningas Suomalaiselle toimeksi
muutamain hyödyllisten kirjain suomentamisen.[57]
Se sisältää 92 (?) virttä seuravaisessa järjestyksessä:
_Muutamat kijtosvirdhet_: N:o 102, 100, 104, 6, 7,
_Davidin psalmit_ Suomen virsikirjan N:o 24, 25, 33, 36, 38, 51, 55,
61, 67, 77, 78, 83, 85, 86, 88; tästä puuttuu 2 lehteä (89? ja 97?)
_Muutamat evang. virsiksii tehdhyt_: 205, 206, 204, 199; puuttuu
6 lehteä.
(_Katkismus virsiksi tehty_: 1?, 2?, 4, joka vanhassa käskirjotuksessa
sanotaan Suomalaisen tekemäksi,[58] 8?, 10?), 15, 16, 17, 18, 23.
_Messuvirdhet_: N:o 188, 187, 189, 146 (nykyisessä muodossaan), 176;
puuttuu 3 lehteä (238?)
(_Muutamat virret erinomäisistä juhlista_: 117?, 119?), 116, 118, 139,
140, 125, 110; puuttuu 2 lehteä (109?), 144, 145, 223, 212, 155, 156,
157, 165; puuttuu 2 lehteä (167?), 180, 181, 173 (nykyisessä
muodossaan), 184, 185, 192, 196, 114, 197; puuttuu 2 lehteä (?).
(_Muutamista kritillisen opin kappaleista_): 220, 225, 224, 133, 228,
227, 30, 229, 283.
_Rauhasta_: 310, 311, 296. _Rualle mennesä_: 339. _Ruan jälken_: 340,
341; puuttuu 4 lehteä (342? _Aamuvirsi_: 353? _Ehtoovirret_: 370?),
376. _Matkustavain_ v.: 336. _Häävirsi_: 323. _Hautausvirret_: 396;
loppu puuttuu (398?).
Kysymysmerkillä varustetut numerot ovat semmoisia, jotka eivät löydy
tässä vaillinaisessa kappaleessa, mutta vasta seuraavassa
virsikirjassa. Kuitenkin voipi ne melkein varmaan päättää Suomalaisen
tekemiksi, siitä syystä ettei niissä ole _alkusointua, jota seuravien
virsikirjain pääsepittäjä Hemming aina viljelee_. Taitanee noita
Suomalaisen virsia vielä olla joku, jota en siksi ole tuntenut, sillä
kun uskollisemmissa käännöksissä ei ole Hemmingikään voinut saada
kaikkiin riviin alkosointua, niin on välistä vaikea päättää mikä lienee
hänen mikä Suomalaisen käsi-alaa.
Milloin Maskun Henrikin ensimäinen virsikirja ilmestyi ei voi sanoa,
koska se ei tiettävästi enää ole löytyvissä. Mutta että se jo löytyi
ennen 1614 näkyy siitä, että sinä vuonna ilmitulleessa Erik Sorolaisen
käsikirjassa[59] jo on määrätty laulettavaksi suuri joukko (23)
Hemmingin virsiä. Enimmät (50) siinä mainitut virret kuitenkin ovat
Suomalaisen virsikirjasta. Vanhin tietty virsikirja yllämainitun
perästä on Viipurin piispan Olovi Elimäläisen "tiedhost ja suosiost" v.
1621 painettu, tehty "Jacob Soomalaiselda ja muild Soomen papeilda."
Sekin on nyt kadonnut, mutta Renvall sen vielä on nähnyt ja luettelee
siinä löytyvien virsien numerot.[60] Uusia virsiä on tullut lisään 57:
N:o 11, 12, 40, 43, 45, 47, 50, 56, 62, 66, 69, 72, 76, 111, 120, 127,
128, 129, 143, 158, 159, 161, 162, 170, 177, 179, 183, 186, 209, 211,
214, 217, 222, 231, 241, 242, 247, 254, 255, 256, 279, 284, 285, 286,
297, 306, 335, 337, 344, 354, 365, 366, 378, 381, 382, 388, 399.
Myöskin sanoo Renvall tässä löytyvän N:o 190, jota kuitenkin sitten ei
tapaa seuraavassa virsikirjassa, jonkatähden se vähän on epäiltävä.
Paitsi näitä löytyy siinä vielä N:o 160, 169 ja 215, jotka sitten ovat
tulleet muutetuksi (Renvallin mukaan vasta Raumannon virsikirjassa;
vaan ne ovat nykyisessä muodossaan jo seuraavassa Hemmingin
virsikirjassa). Sitä vastaan puuttuvat Suomalaisen virret N:o 51 ja
139. Kaikkiansa tämä virsikirja siis sisältää 151 virttä.
Näistä mainitaan v. 1614 Käsikirjassa N:o 62, 72, 76, 129, 143, 183,
209, 211, 214, 217, 222, 241, 284, 285, 399.
Vuonna 1639 painettiin: "Yxi vähä Suomenkielinen virsikirja -- -- tehty
M. Jacobild Suomalaiselda ja muild Suomen papeilda, cunnialisten
Herrain, Turun pispan M. Erichin ja Capitularisten tiedost ja suosiost,
_H. Hemmingin Maschun kirkkoherran vaival ja culutuxel_".
Tämä sisältää pait yllämainittuja seuraavat 91 uutta virttä: N:o 3, 9,
13, 19. 32, 37, 52, 53, 54, 57, 64, 65, 71, 74, 79, 82, 87, 91, 93, 96,
101, 103, 105, 106, 108, 112, 113, 115, 121, 122, 123, 124, 126, 142,
160, 163, 164, 168, 169, 174, 175, 178, 193, 198, 200, 201, 202, 203,
208, 215, 216, 219, 221, 230, 240, 244, 246, 257, 260, 261, 262, 268,
272, 275, 277, 288, 303, 305, 307, 308, 309, 313, 324, 325, 326, 327,
328, 343, 347, 348, 349, 358, 359, 386, 393, 395, 397, 401, 405, 409,
johon vielä tulee nykyisestä virsikirjasta poisheitetty "Kristus
vastaan vihollisians", siis kaikkiansa 242 virttä (sillä N:o 118:n ja
157:n versus interculares ovat luetut erivirsiksi ja Suomalaisen N:o 51
ja 139 ovat tähän jälleen otetut, vaan N:o 190 ei löydy). Näistä jo
ovat mainitut 1614 vuoden käsikirjassa: N:o 37, 142 175, 200, 201, 208,
215, 308.
Tämmöisenään Suomen virsikirja pää-asiassa pysyi 17:n vuosisadan
loppupuoleen asti. Viime-mainittu Hemmingin vaivalla toimitettu
virsikirja painettiin uudestaan v. 1652, otettiin muuttumatonna 1653:n,
58:n, 64:n sekä 70:n vuoden manualeihin ja missä muihin uusia virsiä
lisättiinkin, niin ne kauvan liitettiin erikseen loppuun. Molempain
viime-mainittuin virsikirjain nimilehdet mainitsevat sepittäjikseen
Jaakop Suomalaisen ja muita Suomen pappia. Kutkapa nuot muut Suomen
papit olivatkaan? Raumannus toimittamassansa manualessa (v. 1646), joka
on vähäisen lisätty painos mainittua virsikirjaa, sanoo sen "enimmiten
M. Jacobilda Suomalaiselda ja _Mascun Herr Hemmingildä_ tehdyksi".
Itsessä 1639 vuoden virsikirjassa on virsillä N.o 52, 124, 159, 163
sekä 164 nimimerkki P.M.; virrellä N:o 306 on nimimerkki P.J.C. Muut
virret, 142 luvultaan, taitavat olla Maskun Hemmingin tekemät, niinkuin
myös niiden luonnossa ilmottuva sukulaisuus vakuuttaa.[61]
Tiedot näiden ensimäisten Suomen virrenseppäin elämästä ovat
puuttuvaiset. Jaakop Suomalaisen elämäkerta[62] on paraten tuttu.
Hän oli Pietarin poika, mutta missä ja milloin syntynyt, sitä ei tiedä.
Renvall häntä arveli siksi Jaakop Teitiksi, joka Skytte piispan
kustannuksella lähetettiin ulkomaalle, mutta kanslianeuvos Lagus on
näyttänyt niiden olleen erihenkiä. Myöskin on kovin epäiltävä oliko
maisterina, niinkuin häntä kirjain nimilehdissä mainitaan, sillä ei
hänelle yhdessäkään niitä monia pärmäkirjoja, joissa hänestä on
puhetta, anneta sitä arvonimeä. Hän tuli Turun koulun rehtoriksi 1568;
1578 penitentiarioksi ja lektoriksi Turussa ynnä Räntämäen
kirkkoherraksi; 1578-82 näkyy hän toimittaneen kirkkoherravirkaa[63]
Turussakin (sill' aikaa kuin kirkkoherra Henricus Canuti oli
superintendentinä?), jona aikana oli koulun rehtorina Kristian Mikaelin
poika Agricola; sitten sai Suomalainen rehtorivirkansa takasin, joksi
hän kuitenkin ei mainita ennenkuin 1584; samana vuonna hänelle myös
annetaan nimi dekanus.
Hän kuoli 1588 Syyskuulla ruttotautiin.
Tämä taitava ja viriä mies näkyy olleen erinomaisessa suosiossa Juhana
kuninkaalla, joka hänelle monta monituista kertaa soi palkan lisäystä.
Luultavasti siihen oli suurinna syynä että Suomalainen suostui
Liturgiaan, niinkuin siitä näkyy että hän otti vastaan katolin
tapaisia, uudestaan asetettuja virkoja.
Vaan oli siihen toinenkin syy, sillä kirjeessään, jossa hänen nimittää
penitentiarioksi, lektoriksi ja Räntämäen kirkkoherraksi, Juhana myös
antaa hänelle toimeksi: muutamain hyödyllisten kirjain kääntämisen
Suomen kielelle.[64]
Maskun Herr Hemming[65] Suom. mainitaan 1581 predikant i Åbo, oli
Maskusta kotosin, Henrikin poika (valtaneuvos Pipping hänet väärin
kutsuu: Henrik Hemmingius k. luett. N:o 27), näkyy tulleen Maskun
kirkkoherraksi 1587 (sinä vuonna on vielä Jöns allekirjottanut
kymmennysluettelon ja Hemmingin nimi niiden alla näkyy vasta 1588,[66]
mutta Strandberg mainitsee Hemmingille jo 1587 annetun 48 tynnyriä
kruunun eloa); häntä edellinen kirkkoherra kuitenkin näkyy eläneen
vielä 1590; vuonna 1593 kävi H. Upsalan mainiossa kokouksessa ja
kirjotti nimensä sen päätöksen alle. Hän vielä 1618[67] pani nimensä
kymmennysluettelon alle, mutta 1620 näkyy siinä jo Juosep
Hemminginpoika. P.M. kukaties lienee Petrus Henrici Melartopaeus, joka
oli tuomio-provastina noin 1600 ja niiden joukossa, jotka 1602
määrättiin kääntämään Raamattua Suomeksi.[68] Mutta hän Strandbergin
mukaan muutettiin Ruotsiin 1605 ja P.M:n virsistä löytyy, yksi 1621
vuoden, vaan muut vasta 1639 v:n virsikirjassa, jonka tähden hänen
silloin vielä olis pitänyt olla Suomessa. Kukaties oli P.M. niinkuin
myöskin P.J.C. pappina Viipurin hippakunnassa, koska he ensikerran
näkyvät Viipurin piispan Elimäläisen toimittamassa virsikirjassa.
Jos nyt käännymme katselemaan itse virsikirjaa, niin näemme sen
muutamissa kohdin jo olleen sangen täydellisen, vaikka muissa kovin
vaillinaisen. Katkismusvirret jo löytyvät kaikki; Taavetin psalmeja
2/3, erinäisten juhlain virsiä 3/4, melkein kaikki evankeliumivirret.
Virsikirjan jälkimäisistäpä osista löytyvät vaan hautaus- ja häävirret
kaikki sekä ruokavirsiä 3/4; muista ei puoletkaan. Tästä näkyy että
virsikirjan tarkotus enimmiten oli käytöllinen, sovitettu eritiloihin
ja juhlihin.
Nykyään virsikirjaamme kovasti ja syyllä moititaan, varsinkin
katkotuista, runnelluista sanoista ja liikkaavaisesta värsymitasta.
Tämä moite sopii varsinkin näihin vanhimpiin virsiin. Mutta ennenkuin
ne kokonaan tulen omaksi tuomitsemme, ei haittais kuulla pari sanaa
niiden puolustukseksikin.
Sanojen katkomisen suhteen, joka kyllä korviimme kipeästi koskee,
on kuitenkin muistettava, että kirjakielemme pohjaksi pannusta
Varsinais-Suomen murteesta äänikäs-päätteet jo olivat pois kulumassa,
niin että heitä suorasanaisessakin kirjotuksessa välin pidettiin, välin
hyljättiin. Kukaties pakottanee suurempi ja vilkkaampi liike kieltämme
edes osaksi jälleen hyväksymään tätä vanhinta kirjotustapaa. Ja eiköhän
tämä tapa, varosasti käytettynä, lisäisi Suomen kielelle suloutta,
tuoden vaihetusta yksitoikkoisille päätteillemme esim. Vanhall vapaall
Suomenmaalla j.n.e.
Mutta jo säikähyttää Suomen kielen tempelivartiain nouseva "sanctus
horror". Heittäkäämme siis tulevaisuuden Suomi tulevain aikain
muodostettavaksi ja palatkaamme aineesen. Josko ei sitä voikaan
hyväksyä, niin täytynee kuitenkin vanhoille virsiniekoillemme lukea
puolustukseksi, että he, usein kahdella päällä ollen, kuinka saisivat
käännettävät ajatukset Suomen pitkillä sanoilla mahtumaan värsymittaan,
ennen viljelivät lyhettyjä kuin täydellisiä sanamuotoja, koska kansan
puheessa kuului kumpiakin sekasin. -- Viljeleehän nykyinenkin
runoelumme lyhennyksiä, vaikka ei niin paljon; erotus vaan on että nyt
lyhennetään Karjalan, silloin Varsinais-Suomen murteen mukaan. Silloin
kirjotettiin: _poikan'_ nyt _poikain_, silloin _olsi_ nyt _oisi_,
silloin _hänell_ nyt _hälle_ j.n.e. Ja oli Suomalaisella sekä
Hemmingillä vähän esimerkkiä tämmöiseen "licentia poetica" myöskin
senaikuisissa Ruotsin ja varsinkin Saksan virsissä.
Pahempi ja enemmän perustettu moite on se että sanat harvoin sopivat
aivan yhteen värsymitan ja nuottinsa kanssa. Liikoja tavuita luikahtaa
yht'suoraan värsyn alkuun, daktylit ja trokeit vaihtelevat keskenään
sijaa ja ykstavuiset riimit hyvin usein muuttuvat kakstavuisiksi. Mutta
tähänkin oli esimerkkiä, josko ei siihen määrään, senaikuisissa Ruotsin
ja Saksan virsissä.
Arvoa poletaan yhtenään ja usein ei pidetä korkoakaan paremmassa
kunniassa. Tähän taisi olla syynä Suomen runomitta; sillä, ollen
arvolle perustettu, se ei huoli korosta; mutta vielä Porthanin
aikoinakin luultiin sen perustuksena olevan korko, jonka tähden ei
vaarin otettu arvoakaan. Sentähden kuulemmekin kohta prov. Eskil
Petraeon suusta lauseen: ettei Suomen värsyssä pidetä mitään lukua
tavuiden arvosta, kun vaan on sama tavuiden luku värsyissä ja lopussa
riimi.[69]
Riimi, jota ei muinainen runomme tunne ja joka onkin vastaluontoinen
Suomen kielelle oli siis tullut silloisen Suomen virren
välttämättömäksi tunnustähdeksi. Mutta Suomen kieli on erinomaisen
köyhä riimeistä, varsinkin ykstavuisista, ja vaikka sanain
katkaisemalla niitä karttuikin lisäksi, niin eivät silloiset
virsiniekkamme katsoneet mahdolliseksi viljellä täysiriimejä, vaan
tyytyivät puoliriimeihin (assonans'iin). Niin panivat vastakkain esim.
puhdas = sulhas, sanans = valans, vahva = vaiva, päästää = miestä
j.n.e. Myös soinnuttivat pitkiä äänikkäitä lyhyitten kanssa, esim.
sitä = kiittää, ääneen = häneen, Jumal = suomal y.m. Pääteriimien
ikävyyttä parannellakseen viljelivät myös noita Suomen kielelle
omituisia kolmi- ja nelitavuisia riimejä, esim. kirvottaa = virvottaa,
paettiin = ajettiin, kiristävät = likistävät j.m.s. Mutta ei välttänyt
aina sekään ja hätätilassa sovittivat välistä riiminä toisiansa
vastaamaan sanoja, joissa tuskin oli sointuisuuden jälkeäkään. --
Riimeissään kyllä olivat Ruotsin ja Saksankin virrensepät
huolimattomia, vaan ei sinnepäinkään kuin meidän Suomalaiset.
Näihin, epäilemättä suuriin virheisin perustuu se kova hylkämystuomio,
jonka alle vanhat virtemme nykyään ovat joutuneet. Mutta jos
ulkonaisista puutteista huolimatta maltamme katsella niiden sisällistä
arvoa, niin jopa alkaa vaaka vähän painua niiden puolelle.
Suurin osa on käännöksiä, enimmiten Ruotsista. Saksasta ovat N:o 7, 10,
15, 23[70] 32, 64, 82, 85, 176, 224, 230 ja 246. -- N:o 111, 112, 119,
121 ja 173 seuraavat milloin enemmän Saksaa, milloin Ruotsia. Latinasta
ovat käännetyt tai enemmiten mukaillut N:o 19, 115, 120, 124, 125, 126,
127, 139, 140, 146, 157, 158, 159, 161, 162, 163, 164, 169, 173, 177,
179, 181 (osaksi Ruotsista), 306, 328, 405,[71] yhteensä 25.
Semmoisia joita ei tiedä mistä lienevät käännetyt ja joista luultavasti
suuri osa on omia, ovat Suomalaisen virsistä: N:o 8, 16, 23, 25, 86,
144, 167, 180, 184, 188, 189, 192, 199, 238, 283, 310, 336, 339, 340,
353 ja 376, kaikkiansa 21. -- Hemminginpä virsistä N:o 11, 45, 57, 65,
82, 87, 91, 101, 103, 105, 113, 122, 123, 142, 160, 168, 174, 178, 192,
193,[72] 198, 200, 202, 208, 216, 219, 221, 244, 260, 261, 262, 277,
303, 308, 309, 313, 324, 325, 326, 327, 337, 354, 386, 401 ja 409,
yhteensä 45. Paitsi näitä ovat seuraavat 10 nimittäin N:o 56, 62, 64,
66, 69, 71, 72, 74, 76 ja 93 ruotsalaiselta virreltä vaan ottaneet
mitan, vaan muuten itsenäisellä tavalla sovitetut Taavetin mukaan;
muutamin paikoin vaan on muutamissa ruotsalainen otettu esimerkiksi.
Muut ovat Ruotsista käännetyt ja löytyvät vanhassa 1695 vuoden
virsikirjassa kaikki pait N:o 3, 13, 196, 242, 275 ja 343.[73]
Käännökset ovat enimmästi kielen ja ajatuksen puolesta sujuvia ja
selviä, ja jos välistä löytyy kankeampiakin, niin on muistettava, että
vielä hullumpia toisinaan näkee Ruotsin vanhassa virsikirjassa.
Suomalainen kuitenkin välistä pistää riimin vuoksi sopimattomia sanoja
värsyn loppuun; mutta Hemmingin virsissä semmoista ei tapaa.
Suomalainen enimmiten kääntää jotenkin uskollisesti, vaan ei
orjallisesti, vääntääpä hyvin usein niinkin, että virteen tulee tuota
Suomen runomukselle omituista ajatusriimiä (parallelismia). Hemming on
harvoin aivan uskollinen; milloin vetää pari värsyä yhteen, milloin
heittää jotkut värsyt, milloin panee omia lisään, milloin vaan
mukailee. Varsinkin Latinasta kääntäessään käyttää alkuperäistä virttä
vaan pohjana. Täten on hänen suomennoksillaan elävämpi, vapaampi ja
omituisempi luonne kuin Suomalaisen sepittämillä. Hemmingillä oli
Suomen kieli kokonaan vallassaan; niin rikkaasti, niin luontevasti ja
sujuvasti se valuu hänen kynästänsä. Hänkin viljelee ajatusriimiä,
mutta pait sitä aina myöskin vähemmin tai enemminkin alkusointua.
Otettakoon mikä hyvänsä Hemmingin tekemä virsi esille, niin se heti
pistää silmään. Välistä alottaa kaikki rivin sanat samalla puustavilla,
välistä vaan pari sanaa; toisinaan on samassa rivissä kaksi erijaksoa,
esim.
"Ijäiseen itkuun, pimjään paikkaan."
Myöskin tekee niin että edellisen rivin viimeinen ja seuraavan
ensimäinen sana alkavat samalla lailla, esim.
"Köyhiä lapsias laupiutes kautta
Kuule ja auta." N:o 11.
Vielä vapaammin liikkuu Hemmingin innokas, hilpeä henki niissä
virsissä, jotka epäilemättä ovat hänen omansa. Tunto niissä ei ole
kuohuvainen, mutta mielikuvailo sitä hilpeämpänä. Kun pääsee jotain
kuvailemaan, varsinkin tään maailman turhaa menoa ja syntisyyttä tai
siitä seuraavia onnettomuuksia ja rangaistuksia sekä tässä että
tulevassa elämässä, niin hänen suustaan virtaa tulvana kuvallisia
sanoja. Välistä tahtoo hän kuitenkin olla liian tarkka erisyntien ja
vaivojen t.m. luettelemisessa. Omituista on myöskin että hän mielellään
asettaa peräkkäin useampia, yhtäpitäviä sanoja, esim.
"Varjel, holho, hallitz ain."
Olkoon näihin esimerkkinä N:o 91, 168, 174, 178, 200, 401, 409 y.m.
Näissä epäilemättä omissa virsissään, joissa vapaasti sai liikkua,
viljelee Hemming ajatusriimeä (alkusointua aina) vieläkin tiheämmin,
jopa välistä läpi koko virren. Ja niitä oikein tarkkaan tutkistellen,
näemme niiden mitan olevan _Suomen runomittaa!_[74] Ensisilmäyksellä
sitä ei huomaitse, sillä ei ne ole raketut aivan muinoisten runoimme
tapaan. Mutta sen ajan oppineitten runot eivät noudatelleetkaan aivan
selvää runomittaa. Katselkaamme esim. palanen esipuhetta "Lukialle",
joka löytyy alussa kirjaa "vanhain Suomen maan piispain ja kircon
esimiesten latinankielised laolud -- -- nyt Suomexi käätyd Hemmingild
Mascun kirckoherralda".[75] Siinä Hemming lausuu:
"Ystäväni ihanainen,
Hyvän suopa Suomalainen
Näitten alust tiedhä tämä:
Suomen saares synnyit nämä.
(Paitz vähä vaevoin harvoja
Muolda cans tähän tuodhuja).
Muinen pijspad pappimiehed,
Oppined muud esimiehed
Latinax teid laului näitä" j.n.e.
Tästä esimerkistä, jota ei voine epäillä kukaan olevan runoa, näkyy
että sen ajan oppineet kirjottivat _riimillisiä runoja_, että net
kokonaan _perustivat korolle_ ja että tavallisesti trokeista mittaa
(samate kuin varsinainen runomitta sanan jaolla) vaihettelivat
panemalla värsyyn _1 trokein ja 2 daktylia_ tai _2 trokeita ja 1
daktylin_ esitavun kanssa. Jospa nyt ajattelemme että virsissä nuotin
vuoksi viljeltiin enemmän noita daktylinsekaisia värsyjä, niin saamme
juuri tuommoisen virsimitan, jota Hemming omissa virsissään ynnä
mukailuksissa enemmitten käyttää. Mutta näkyy niissä välistä
trokeistakin mittaa esim.
"Kaikk' luodut Kristuksen edess myödyit,
Pilvet taituit, taivaat notkuit,
Pyhäin polvet kumartelit,
Voiton virttä veisaelit" j.n.e.[76]
Esimerkkinä Hemmingin runontapaisista virsistä olkoon vielä
seuraava:[77]
"Kuin Jesus astui hahtehen,
Menness' seurans kans yli meren,
Laski hän itsens lepäämään.
Asettui ilma puhaltamaan,
Tuulispäät tylyt tuoksumaan,
Aallot kyll kovin kulkemaan;
Laine laivahan läikkyi ja täytti,
Uppoomaan heit häkytti.
Opetuslapset perät peljästyit,
Hädilläns Herraa herätit:
Herra herää ylös auttamaan,
Hengen hädästä päästämään."
Kumpassessakin välistä kyllä on liikkaavia värsyjä, mutta
silminnähtävästi se on olevinansa Suomen runomittaa. Ja että niitä
todellakin runoina pidettiin, näemme siitä kun Mikael Wexionius
sanoo[78]: Suomalaisten ei tunnustavan laulua lauluksi, jos ei siinä
ole riimiä ja _lamdaismoa_ (alkusointua): että alkupuustavit ovat
samat. Esimerkiksi tähän hän vetää yhden virren yllä mainitusta
Hemmingin kääntämästä latinaisesta kirjasta:
"Pojat parhat pauhatkat,
Neitzet nuoret iloitkat,
Vanhat vahvast veisatkat",
lisäten: "näillä kaikilla muinoin oli sama _nuotti ja nimenä runot_."
Lopuksi, ennenkuin nämät vanhimmat Suomen virret jätämme, on meidän
tähdelle paneminen kuinka itsenäisesti Suomen kirkko sillä ajalla teki
töitään, sillä senaikuisista virsistämme on paljon enemmän kuin kolmas
osa Ruotsin virsikirjoissa löytymättömiä tahi edes omituisesti
sepitettyjä (niinkuin yllämainitut Taav. psalmit). -- Myöskin meidän on
tietäminen että nämät virret, semmoisinaan kuin syntyivät, ovat
pysyneet meidän aikoihin asti: ainoasti oikokirjotus on niissä ajan
kuluessa tullut muutetuksi ja joku pieni sanan muutos tehty, mutta
sekin sangen harvaan. -- Viimeeksi en voi heittää mainetsematta että
kaksi heistä, N:o 11 ja 144, katsottiin ansaitsevan tulla Ruotsin
kielelle käännetyksi.[79]
Jo on tullut mainituksi kirja: "Suomen maan piispain -- --
latinankielised laolud -- -- Suomexi käätyd Hemmingild Mascun
kirckoherrald 1616". -- Alkuperäisessä, latinaisessa muodossaan se on
meille todistuksena siihen, ettei Suomen katolinenkaan papisto ollut
oppia ja taitoa vailla eikä viettänyt aikaansa aivan ummessa silmin ja
ristissä käsin. -- Tämän kirjan nimi on: "Piae Cantiones ecclesiasticae
& scholasticae veterum episcoporum in inclyto regno Sueciae passim
usurpatae" 1582. Tuota yleistä lausettapa: "in inclyto regno Sueciae"
rajottaa Schefferus[80] tarkemmin sanoilla "praesertim Magno Ducatu
Finlandiae", ja saman todistaa Hemmingikin yllänähdyssä runossaan.
Suomalainen muuten oli vähän korjaellut tätä latinaista kirjaa.
Hemming esipuherunossansa lausuu:
"Ellei ole mieles jälken
Sana sanast aivan selkjän,
Ombi cuiteng toimi talden;
Eip' salli Suomen soucad sanad[81]
Tarcoin taiten edhes tuodha
Suurii, salaisii, corkei menoij,
Avaroit asioit, taevan tiedhoij" j.n.e.
Samaten puhuu suorasanaisessa alkulauseessa: "Vaicka näitä caikkia
ratki tyyni sana sanasta ei saatu Suomexi käätä Suomen kielen
_ahtaudhen_ tähden, niin cuitengin virtten oikea toimi on tallesa"
j.n.e.
Tämmöisiä puolustuspuheita ei olis Hemmingin käännös tarvinnutkaan.
Sillä josko näilläkin käännöksillä on yllämainitut ulkonaiset virheet,
niin ompa myös samat ansiot: selvä, sujuva ajatus ja erinomaisen rikas,
elävä kieli. Kääntäessä hän ei ole aina tarkoin noudatellut latinaisten
virtten henkeäkään ("toimi" = merkitys), vaan missä se oli katolinen,
muuttanut sen uuden uskon mukaan. Kussa esim. neitsyt Maariata
ylistetään, hän sen on omistanut Jesukselle j.n.e. Myöskin on hän
semmoisten sanain ja vertausten sijaan, jotka koskevat Suomelle
vieraisin ja siis rahvaallemme äkkinäisiin asioihin ja oloihin, pannut
kaikille tiettyjä, yksinkertaisempia. Usein käännöstään sovittaa
niinkin että siihen tulee ajatusriimiä (alkusointua on aina).
Tämä kirjanen sisältää 75 virttä, nimittäin: Kristuksen syntymisestä
24; piinasta, kuolemasta ja ylösnousemisesta 7; pyhästä ehtoollisesta
2; Pyhästä Hengestä 1; kolminaisuudesta 3; rukousvirsiä 4; sovinnosta
3; elämän vaivoista, turhuudesta ja lopusta 14; teinein elosta ja
tavoista 8; historiallisia 6 (joista 2 ensimmäistä Piplian historiasta,
3:s Kristinuskon tuonnista Suomeen, 4:s Valdemar ja Erik herttuain
murhasta, 5:s maanpakolaisen virsi ja 6:s Tukholman verikylystä) ja
viimein keväästä 3. -- Esimerkiksi kuinka Hemming suomenteli saakoon
tässä sijan seuraava:
De Concordia.
O quam mundum, quam jucundum
Vivere concorditer;
Nam Psalmista verba ista
Loquitor veraciter.
Hac virtute sunt solutae
Res unitae fortiter;
Jussu oris Creatoris vivunt regulariter.
Herus verus fert syncerus:
Sancti sunt pacifici,
Grati nati, non vocati
Fiunt hi deifici.
Christianus is insanus
Subito efficitur,
Cujus ore, corde fore
Vera pax non cernitur.
Illo ore, corde fore
Vera pax non cernitur,
Quo conjurat, patrem curat
Sternere ut legitur.
Ipso corde, pleno sorde,
Cain simul corruit,
Vehementer, fraudulenter
Dum in fratresm irruit.
Hanc in facto nuper acto
Schariot non habuit,
Dum lethale, heu tam male,
Laqueo se induit.
Magnum donum, summum bonum
Confert pacis dignitas;
Tollit bella, cordis fella,
Mentis fit synceritas;
Est amoris vinclum foris, Optima felicitas;
Premit iras intus diras,
Oris est suavitas.
Suomeksi se kuuluu näin:
O qui luotuis, sangen suotuis
Elää yximielsydhes!
Quin psalmeisa Daavid veisa
Täödhen todhen totudhes.
Tällä ikeel, sitkjäll siteell
Irtamad yhdistetän,
Luojan säädhyn, pyhän käskyn
Perään oikein eletän.
Herran omad, raohan pojad,
Herrap' raohan tekiä.
Hyvän suovat armost ovat
Herran oikiad sikiäd.
Idz ihminen ihmellinen
Hulluxi houcattuva;
Suus, sydhämes, ei näy toimes
Raohaa oikjat olevan,
Vaicka raoha suusa pauha,
Raoha pois on sydhämest;
Veli veljens, poica isäns
Tavast löytän tappamast
Vieckal kielell, pahall mielell
Caain cauhjast langeisi,
Vihall julmall, väel tuimall
Veljens päällä (sic!) carcaisi.
Raohan sidhett eipä pidhett
Juuttald sild suun antajald;
Pahoin petti, itzens hirtti,
Keskeld pacaht pettäjä.
Paljon hyvää, hyödyttävää
Saatta raoha, yxmielisys:
Sodhad soitta, vihad voitta
Sydhämes on ystävys.
Rackaun siteest, raohan ikeest
Elämäs on autuus.
Eikä pahaksune lukija jos tähän panen vielä toisenkin virren
näytteeksi.
In vernali tempore.
Kylmän talven taucoman
Päivän penseys soima
Vilun valjun vaipuman
Auttap auringon voima.
Kevät näke kesän tuoman,
Hengetöin hangidze vircoman;
Covan callon alda
Meri maa ja mandere,
Orghod, kedhod cans cangared
Toevovad suven valta.
Pilved pacon pois pyrkiväd,
Sejästys taevan täyttäp;
Ilmad angarad asettuvat
Auringo lämbymäns näyttäp;
Toucoo toivottap kyhkyinen,
Lindu pieni pääskynen
Suven sanoman saattap,
Käed cuckuvad cuusistos,
Linnud laolavad haavistos,
Visertäin suven virttä.
Lehdhed puihin myös puhkevat,
Vesoivat suured ett piened,
Metzäd, vainjod vihoittavat,
Casvavat niityd ja niemed;
Cuckaised ihanast cucoistuvat,
Maast maan yrtid ylöskäevät,
Hajahtain makjall päänäns;
Cuolled elämän ihastuvat
Linnud, luodhud caick iloidzevat,
Ilma on iloa täynäns.
Herran ihmeit ajatelcam,
Uscocam händ hänen töistäns.
Hänen murhettans muistacam,
Jonga hän pitäpi meistä.
Luodhud siuna caick sikjämän,
Linnud, calad cans casvaman,
Elämäd, laehod meil laina.
Luodhuin cansa caick iloidcam,
Herran hyvyttä kiittäkäm,
Jonga meill osottap aina.
Tässä kirjassa olevia virsiä painettiin 8 arkkina v. 1686,[82] 16 v.
1701[83] (uusia painoksia 1702, 34, ja 38) sekä 30 v. 1750[84]
(uudestaan 4 kertaa). Ja nykyiseen virsikirjaamme siitä on otettu N:o
137, 263 ja 276 (vähän muutettu; se alkaa tässä: "Lah laula olen
aicon").
Näistä kaikista jo näkyy ettei Herr Hemming Maskun kirkkoherra juuri
ollut tavallinen mies. Sillä josko häneltä värsymitta ja riimi
enemmiten menikin nurinniskoin, niin ei saa unhottaa että hän siihen
aikaan kuin semmoisiin vielä tuskin oli yritettykään, on jälkeensä
jättänyt 217 virttä, joista suurin osa käännettyjä, mutta myös
jommoinenkin joukko omia ja mukailuksia, ynnä että kummissakin, mutta
varsinkin jälkimäisissä näytti ammentavansa Suomen kielen rikkaimmasta,
raikkaammasta lähteestä, -- ja sentähden hän epäilemättä ansaitsee
tulla muistetuksi Agricolan ja Suomalaisen, Suomen kielen ensimmäisten
viljelijäin rinnalla. -- Merkittävä on myöskin se suomalainen luonne,
joka alkusoinnussa, ajatusriimissä sekä runomitassa ilmottuu
ensimäisten virrenseppiemme, mutta varsinkin Hemmingin käsi-aloissa.
Tälla lailla oli nyt Suomi tullut kirjakieleksi ja sillä pelastettu
vajoamasta raa'aksi talonpoikaiseksi patois'ksi. Sillä keinoin oli myös
muuri rakennettu, joka varjeli ja säilytti kansallisuuttamme siksi kuin
senkin päivä kerran piti koittaa. Mitä kielestämme muukalaisetkin
alkoivat arvella, näkyy seuraavasta lauseesta:[85] "Eikä ole Suomen
kieli niinkään viljelemätön kuin muutamat luulevat, koska sillä löytyy
painettuna enimmät sekä Vanhan että Uuden Testamentin kirjat, ynnä myös
virsikirja ja katkismus, vieläpä päivä päivältä erinomaisesti karttuu.
Eikä ole uusi ja nykysin keksitty, vaan on heti Suomen kansan
ensisyntymisestä alkain tähän päivään saakka, monen vuosisadan
vierressä, säilynyt eheänä ja rikkomattomana; sitä ei ole saanut
hävitetyksi Venäläinen naapuri eikä Suomen maan vallottanut
Ruotsalainen".[86]
Ruotsalaistulvan aikakausi 1640-1721.
Suomi edellisenä aikakautena oli tullut likempään yhteyteen Ruotsin
kanssa. Sen hallitus ja kirkko oli kokonaan tullut järjestetyksi
Ruotsin mukaan. Mutta kuitenkin on tältä ajalta säilynyt selvempiä
todistuksia siihen, ettei omat miehet eikä Ruotsalaisetkaan pitäneet
Suomea tavallisena maakuntana. Heistä näkyy Ruotsin ja Suomen väli
olleen paljon enemmän kahden kansan liittona, kuin sitä täydellistä
yhteyttä mikä on saman kansan erimaakuntien asukkailla. Ikään kuin
Kalmarin liitto muinoin oli yhdistänyt kaikki Skandinavian kansat, niin
olivat Suomalaiset vieläkin erikseen liitossa Ruotsalaisten
kanssa, sillä erotuksella vaan etteivät he siinä nähneet mitään
kansallisuutensa polkemista eikä väkivaltaa, vaan päinvastaan turvaa ja
suojelusta. Sen ajan Suomalaiset yhtenään kehuvat tästä liitosta,
houraelevat siitä kuinka muka heidän ja Ruotsalaisten _yhteiset
esi-isät, nuot vanhat Skytiläiset_ ovat yhdessä sotia käyneet ja
kiittävät Ruotsalaisia siitä että heille ovat tuoneet kristinuskon ja
nyt senlisäksi -- _yliopiston_. Tätä Suomalaisten mieltä joka
useammasta Suomalaisten lauseesta näkyy, on Ruotsalainenkin Wexionius
ilmottanut kirjotuksessaan: Natales Academiae Aboensis 1648, sanoen
ettei Ruotsi millään paremmin olisi voinut itseensä sitoa (sibi
devincire) mainiota Suomen kansaa (celeberrimam gentem Fennorum) kuin
yliopiston asettamisella. Tämän ja kristinuskon tuomisen tähden
Suomalaiset huutavat: Voi niitä onnen päiviä Ruotsin valtikan suojassa.
Ijäti pysymme uskollisna ja annamme varamme, henkemme alttiiksi Ruotsin
eteen! -- Koko Ruotsin valtakunnan onnea, menestystä ja kunniaa
Suomalaisetkin katsoivat yhteiseksi omaksi; mutta sen sivussa oli
heillä oma kansallisuutensa ynnä sen muinaiset muistot, sen nykyinen
onni ja kunnia hellän rakkauden esineenä.
Tulkoot nyt senajan miehet vieraina miehinä tätä todistamaan ja
ottakaamme ensiksin esiin _Ruotsalaiset_.
Yllämainittu Mikael Wexionius, Ruotsissa syntynyt, mutta tullut Suomen
yliopiston provessoriksi, sanoo: "Se _liitto_, joka Ruotsin valtaa
paraten vakuuttaa, _on tuo useampain valtakuntain perin kiinteä yhteys,
ja Ruotsin, Gotin ynnä Suomen aivan täydellinen liitto_".[87] Hän
kirjassaan enemmiten puhuu erikseen Sveo-goteista ja Fenneista,
vertaillen niiden eriluonteet y.m., mutta luettelee myöskin sekasin
kummankin kaupungit, aateliset y.m. Vaan merkittävää on että hän,
aateliset sekasin luetellenkin, kuitenkin aina mainitsee, mitkä suvut
kuuluvat Suomeen. Itsestä hänen kirjansa nimestäkin jo näkyy että hän
Suomen piti Ruotsin ja Gotin vertaisena eikä ollut se hänen silmissään
"subjecta provincia". -- Sama mies[88] _patria'kseen_ kyllä tietysti
sanoo Ruotsin, vaan puhuu Suomen pääkaupungista (metropolis) Turusta,
ja kehottaen kaikki Ruotsinvallan asukkaat riemuitsemaan uuden
kolmannen yliopiston saamisesta, eroittaa ne kuitenkin näin:
"Quin igitur gaudemus Sueci!
Quin exultamus Fenni!"
(Miks' emme riemuitse Suomalaiset!
Miks' emme iloitse Ruotsalaiset!)
Ja Suomeen tullessaan hän lauloi:
Terve Suomen urhokas kansa, terve!
Ota vastaan Gotin rannoilta tulevaa uutta vierasta.
Eipä kuitenkaan enää kulkijaa vierasta, vaan tulevaa kansalaista;
Vaikka syntysin Gotilainen, tulen nyt Suomalaiseksi.[89]
Schefferus kirjaansa "Suecia litterata" 1680 liitti erikseen lisäyksen,
jossa mainitsi muutamia Suomen kansan kirjaniekkoja.[90]
Ja vielä vuonna 1719 sanoo Stjernman, toimittaessaan luettelon Turun
oppineitten töistä (Aboa litterata): "Ettei arveltaisi ikään kuin
vieraasen viljaan sirpillä koskevani -- -- kun vieraita ja muun maan
töitä[91] Tukholmassa olen ruvennut keräelemään". --
Tunnustaapa itse hallituskin Suomea erinäiseksi maaksi. Tämän
vuosisadan kuluessa ulostulleilla Rukouspäivän julistuksilla on melkein
aina päälläkirjotuksena: -- -- "coco Ruotsis ja sen alla olevis
maacunnis, nijn myös Suures Ruchtinanmaasa Suomes"; -- -- välistä
sanotaan; "_sekä myös_" tahi "samalmuoto myös".[92] Sama näkyy välistä
asetuksissakin esim. Kuninkaall. suojeluskirja tullimiehille "Ruotzis,
Suomes ja niiden alla olevisa maacunnisa" 1681[93] -- "Cuning. Maj:n
säändö yhdestä yhteisestä Contributiosta -- -- Ruotzis ja Suomes" -- --
1699.[94]
_Suomalaisten_ puolesta lienee vähäinen todistus siinäkin että Turun
hovi-oikeuden esimies Juhana Kurck (k. 1652) keräeli tietoja _Suomen_
aatelistosta[95] ja saman hovi-oikeuden vara-esimies Sven Lejonmarck
(k. 1728; Mikael Agricolan pojanpojan poika) kokoeli aineita "_Suomen,
kotimaansa historiaan_".[96]
Turun mainitsee Suomalainenkin Samuel Justander nimellä "Finlandiae
metropolis".[97] Hartikka Speitz, Hämäläinen, Sota-artikelein
käännöksestä[98] sanoo sen tehneensä "isänmaalle (nimittäin Ruotsin
valtakunnalle) ja _omalle kansalleen_ mieliksi". -- Ja missä
suomenkielisissä arkkiveisuissa ja muissa runoelmissa on puhetta
Ruotsinvallan oloista ja onnesta, aina pannaan rinnakkain "Ruotzi" ja
"Suomi". Katsokaamme esimerkiksi veisu Juutinsodasta XI:n Kaarlen
aikana;[99]
"Cuin on tehnyt onnellisex
Aset Ruotzin sekä Suomen."