Jumalattaren posket ne punoitti niin
ma luulen, tukkahan tuli
vähän hälle rommi — niin äänensä
surumieliseksi se suli:
"Käyn vanhaksi. Syntynyt päivänä
olen Hampurin perustannan.
Oli emoni turskakuningatar
tääll' äärellä Elben rannan.
Isä valtias mahtava, nimeltään
Karolus Magnus, ja viisas,
itse Preussin Fredrik Suurellekin
hän mielevyydessä piisas.
On Aacheniss' istuin, jolla hän
oli kruunauspäivänä; — toinen,
joss' yöllä hän istui, se perintö
oli emoni erikoinen.
Emo mulle jätti sen — huomaamaton,
vähännäyttävä huonekalu!
Mut kaikkiin Rothschildin kultiin ei
sitä myödä mull' olis halu.
Nojatuolin nurkassa tuolla näät
ikivanhan jo, isoin lovin
selysnahka nauraa, on toppaus
koinreikiin tullut kovin.
Mut mennös ja siirtäös sivuhun
vaan tyynynen tuolilta tuolta,
näet pyöreän aukon ja kattilan
sen aukon alapuolta.
Se on taikakattila, jossa käy
salaperäiset voimat ja väet,
ja pääs jos aukkohon pistät vaan,
niin vastaisuuden sa näet.
Siell' etees Saksan vastaisuus
kuin pilvihaamuina piirtyy;
älä säiky vaan, jos sieramiis
miasmeja siivosta siirtyy!"
Omituinen nauru ol' äänessään,
mut säikähtänyt ma tuost' en,
ma tuolin aukkohon ankaraan
heti joudutin päätäni juosten.
Mitä silmäni näki, sit' ilmaise en,
mua vannottu valani estää,
lupa tuskin on sanoa, mitä sai,
oi taivas! nenäni kestää! —- — —
Mua vieläkin inhojen, kirottuin
esihajujen etova viima
se viiltää, oli kuin lemunnut ois
mätä kaali ja juhti ja liima.
Voi taivas, katkua kauheaa,
mi sieltä nousi; ol' ihan
kuin kuoppia kuudenneljättä
ois luotu lantapihan. — —
Hyvän yhteisen valiokunnass' on
Saint-Just tosin sanonut joskus:
Ei suuren tautimme lääkkeeksi
sovi ruusuöljy ja moskus —
vaan vastaisuutemme tuoksu tuo
meni kaikesta etunenään,
mit' on nenäni ikinä aavistanut —
sit' en sietää voinut ma enään — —
ma tainnuin, ja silmät kun avasin taas,
yhä viel' olin vierustalla
Jumalattaren, hänen povellaan
lepäs pääni mun avaralla.
Hänen säihkyi silmänsä, hehkui suu,
väris sieramet, laulajan kauloi
bakkanttisesti hän parmailleen
ja vimmaista virttä lauloi:
"On kuningas Thulessa, jolla on
pikar' ihana, ilman vertaa,
kun siitä hän juo, niin silmänsä
käy sumeiksi samalla kertaa.
Ajatuksia päähänsä pälkähtää,
joit' ei olis arvannutkaan,
mies silloin ois hän tuomitsemaan
sinut, lapsi parka, putkaan.
Varo tuota Thulen valitsijaa;
sitä santarmi-, poliisi-Spartaa,
koko historiallisen koulun saat
sa kumppanuutta karttaa.
Jää tänne luokseni Hampuriin,
sua lemmin, me herkutelemme
nykyhetken viinein ja osterein,
tulevaisuutt' aattele emme.
Kansi umpeen! Riemumme sekahan
haju ilkeä ei saa haista —
sua lemmin, kuin lempinyt nainen lie
runoniekkaa saksalaista!
Sua suutelen ma ja tunnen kuin
minut henkesi haltioittaa;
mun sielussani juopumus
iki-ihana vallan voittaa.
On kuin sois kadulta korvaani
yövahtien laulut loitot —
oi suloinen kumppali, kuuletko,
hymeneat soi, hääsoitot!
Häähuovit hulmuvin soihtuineen
jo saapuvat orhein reiluin,
ja soihtutanssinsa taidokkaan
he tanssivat hyppien, heiluin.
Jo korkeanviisas senaatti,
ylivanhimmat vakaat jo tiell' on!
Pormestari tuolla yskähtelee,
puhe hänellä pitää miel' on.
Lähivaltain nimessä esittämään
tuoll' loistavin juhlavaattein
jo onnittelunsa ehdolliset
jono joutuu diplomaattein.
Rabbiinien, pappien hengelliset
myös saapuu lähetystöt —
vaan ah, tuoll' astuu Hoffmannkin,
näen sensorisakset pystöt!
Ne kalisee hänen kädessään —
tuo villitty, miesi vimman,
käy päin sua — viiltää lihaas — ah,
vei paikan parahimman!"