Mulle teetä joudutti Jumalatar,
kaas sekaan rommia tilkan,
mut itse ilman teetä joi
hän suuhunsa rommin silkan.
Mun nojasi vasten poveain
hänen päänsä — mun olkapääni
vähän rutisti linnakruunua —
hän haasteli hellänä ääni:
"Peloll' usein aattelin, siell' että sä
Pariisissa siveettömässä
kerä rivojen ranskalaisten niin
omin päin olet elämässä.
Menet minne vaan, eikä rinnallas
edes uskollista siellä
ole saksalaista kustantajaa,
joka kaitsis ja ohjais tiellä.
Ja siell' on niin kova kiusaus,
sylfiidejä paljon kärkkyy
epätervehiä — ei tiedäkään,
kun mielen rauha jo järkkyy.
Jätä matkas ja tänne jää, tääll' on
toki siveys ja tapa hyvä;
on täällä meilläkin tarjona
moni riemu hiljainen, syvä.
Jää tänne, tääll' entistä paremmin
nyt käydä asias alkaa;
me edistymme — sen itsekin
olet huomannut — täyttä jalkaa.
Jo sensuurikin on lievennyt,
jo Hoffmann vanheten lauhtuu,
sun matkakuvias kohtaan jo
häitä nuoruudenraivo rauhtuu.
Sun itseskin ikä lauhduttaa,
mukaannut moneen jo kohtaan,
ja entisyyskin silmissäs
kai kauniimmalta jo hohtaa.
Tila vanha niin kurjaksi kuvatakin,
se on liikaa; orjuuden paulan,
kuin muinen Roomassa, kirvoittaa
voi aina leikkuulla kaulan.
Oli kansalla ajatusvapaus,
sen suurilla joukoilla, vainoon
ne harvan harvat joutui vaan,
jotk' antoi kirjoja painoon.
Meill' oikeutta koskaan polkenut
ei laiton mielivalta,
ei tuomiott' otettu virkaa pois
demagogilta pahimmalta.
Niin kurjasti koskaan ollut ei
ajan kaikissa ahdingoissa —
sano, nälkään kuollut konsanaan
kuka Saksan on vankiloissa?
Moni kukoisti- uskon ja alttiuden
esimerkki ihana muinen;
nyt epäily, nyt kieltäminen
vain vallall' on alituinen.
Nyt käytännöllinen vapaus tää
tuo ihanteelle hukan,
joka poveemme piili, — niin puhtaana, ah,
kuin unelma liljankukan!
Alas kauniin runoutemmekin
käy tähti jo tästä puoleen;
kera muitten murjaani-kuningas
myös Freiligrathin kuolee.
Pojanpoikamme kyllin ne syö ja juo,
mut ei hiljaista hengen rauhaa
ole sulattaa — menoss' idylli on,
melukappale palkeille pauhaa.
Jospa vaieta voisit, niin kohtalon
sulle kirjan ma auki loisin,
lumokuvastimessani nähdä sun
ajan vastaisen vaiheet soisin.
Sulle näyttäisin, mitä nähnyt ei
ole inehmo kuolevainen:
isänmaas tulevaisuuden — mut ah,
vait olla et voi sa vainen!"
Ma innolla huusin: "Oi Jumalatar,
kovin hauska ois katsoa tuota,
suo nähdä mun tuleva Saksanmaa —
olen mies, vait'olooni luota!
Valan sulle vannon, min tahdot vaan,
joka takeen mult' olet saava
vait'oloni ehdottomuudesta —
miten vannon? vain sano kaava!"
Hän mulle vastasi: "Vala tee
se, jonk' isä Abraham vaatei
Eleasarilta, kun matkaa tää
Haranin maalle laatei.
Ylös vaatteeni nosta ja kätesi
mun kupeeni alle paina,
puheessa ja kirjoituksessa vait
sa vanno ollasi aina!"
Pyhä tuokio! Oli kuin henki ois
ajan menneen juhlaisin kammoin
liki liikkunut, kun valan vannoin ma,
niinkuin esivanhemmat ammoin.
Ylös vaatteen nostin, ja käteni
Jumalattaren kupeen alla, —
puheessa ja kirjoituksessa
ma vannoin vaiti olla.