Sää märkä, maisema kalju — taas
vain lokaa harmaata halo!
Toki elää ja helaa mun hengessäin:
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Runon vanhan loppukertaus,
jota ammani ennen lauloi —
"Suur' aurinko, syyttävä valo!" se mun
kuin paimentorvi pauloi.
Puhe lauluss' on murhamiehestä — hän
iloss' elää ja hekkumassa,
kunis kerran riippuvan tavataan
pajun harmaan haarukassa.
Oli murhaajan tuomio kyljessä puun,
sen todisti sankka salo;
se työt' oli Fehmen kostajain —
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Oli aurinko syyttäjä, murhaajan
oli saattanut ilmi sen palo.
Ottilia huutanut kuollessaan:
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Ja laulua muistaissa muistan myös
tuon hoitajamummoni hyvän,
näen jälleen ruskeat kasvot nuo,
joka rypyn ja kurtun syvän.
Hän Münsterin mailt' oli syntyisin,
ja julmat kummitusjutut
ja kansanlaulut ja tarinat
ne kaikk' oli hälle tutut.
Miten tykytti sydän, kun kertoi hän,
kuinka kuninkaantytär nuori
kedoll' autioll' istui itsekseen
ja kultakutreja suori.
Hän hanhipaimenna hanhineen
siell' olla sai, ja kun illoin
piti karja portista ajaa taas,
hän surren seisahti silloin.
Näet portin päälle naulittu
oli hevon pää, hepo-raukan,
joka häntä maalle vieraalle
oli viemään lähtenyt laukan.
Tytär kuninkaan kovin huokasi:
"Oi Falada, missä sun nään nyt!"
Hevon pää se vastahan valitti:
"Voi, ettet kotia jäänyt!"
Tytär kuninkaan kovin huokasi:
"Tään äiti jos aavistaisit!"
Hevon pää se vastahan valitti:
"Sydän raukalta ratkeaisi!"
Vedin henkeä tuskin, kun sopottain
niin vakaana kertomusta
Punaparrasta, keisaristamme hän
sai sanelemaan salatusta.
Ei ole hän kuollut, vaikk' oppineet
niin uskoo, vakuutti muori,
hänet sotureineen on suojaansa
vain kätkenyt lumottu vuori.
Kyffhäuser nimi sen vuoren on,
joka heidät luolaansa salaa;
saliholvien laessa lamput ne niin
valoll' aavemaisella palaa.
Hevostalli niist' etumainen on,
monta tuhatta hevosta missä
näet seimien ääressä seisovan
sa valjaissa välkkyvissä.
Ne on satuloidut ja suitsitetut,
vaan nuo monet tuhannet ratsaat
ei hirnahda, ei heilahda,
ovat hiljaa kuin rautaiset patsaat.
Sotamiehiä salissa toisessa
tuhatt' on monen monituista,
kuve kupeessa oljilla permannon,
on urosta partasuista.
Ovat aseissa kiireestä kantahan,
mut urosten uljas rivi
ei hievahda, ei hiiskahda,
he nukkuvat kuin kivi.
Sotakirvestä, keihästä, miekkaa täys
sali kolmas on koston hankkein,
teräs-, hopeasopaa ja kypärää,
tuliaseita muinaisfrankkein.
Ei tykkejä paljon, mut parhaiksi
aseryhmää varten sentään.
Sen keskeltä musta-puna-kultainen
ylös lippu ylpeä lentää.
Itse keisari neljänness' istuvi
jo vuosisatojen takaa
kivituolilla, kivipöydässä,
pää kätten varassa vakaa.
Alas aaltoova parta on punainen
kuin tulenliekkien huima,
välin silmäluomi se rävähtää,
käy ryppyyn monesti kulma.
Uness' onko vai ajatuksissaan?
sit' et arvaa tarkasti aivan;
mut oikea hetki kun kerran saa,
ylös näät hänen ponnahtaivan.
"Ylös, ratsuille, urhot!" hän huudahtaa
ja viittaa oivin viirein.
Asekalskeella väkensä varteva
ylös kimpoo unesta kiirein.
Kaikk' istuu jo raisuilla ratsuillaan,
ne kuopivat, korahtelevat.
Läpi raikuvan maan ajo ankara käy,
ja torvet ne torahtelevat.
Hyvin kannustavat, hyvin kamppailevat,
ovat maanneet halunsa täyden.
Kovin kostaa keisari, murhaajain
kera tuimalle tilille käyden —
salamurhaajani, joilta surmansa
sai kerran ihana, jalo,
kultakutrinen neitsyt Germania —
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Monen ilkkuin istujan linnassaan,
joka luuli vastuusta vapaa
olevansa, silloin kostava köys,
viha Barbarossan tapaa! — — —
Oi mummoni vienoine virsines,
oi taruinen syntymätalo!
Sydän taikauskoinen riemusta soi
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"