Ah Pariisi, kallis kaupunki,
nyt eroomme — Herran huomaan!
Sinut heitän riemua, hekkumaa
ma täysin maljoin juomaan.
Sydän saksalainen mun rinnassain
tuli sairahaks äkkipikaa,
tuolla pohjolass' ainoa poppa on,
joka lääkitä voi sen vikaa.
Hän kohta sen korjaa, on kuulut maan
tuon lääkärin suuret kuurit;
vaan mua, sen myönnän, jo hirvittää
ne ankarat mikstuurit.
Ah ranskalaiset te rattoisat,
iloveikkoni, huomaan Herran!
Minut kaiho lapsekas ajaa pois,
mut en viivy kuin täytymän verran.
Ken uskois — mun haikea kaihoni on
käry turpeen, on lammaskullat
tuoll' Lüneburgin nummella, on
hapankaalit, perunapullat.
Savu tupakan on, salaneuvokset
ja parvet yöpatrullein,
alasaksa, ruislimppu, raakuuskin,
papintyttäret poskin pullein.
Myös äitiä on minun ikävä,
sitä peittelisin ma suotta;
siit' onkin, kuin emo-vanhan näin,
jo kolmetoista vuotta.
Ah vaimoni, vaimoni kaunis, et
tuta vaivaani voi, et lientää,
sinut vasten rintaani painallan,
vaan pois mun täytyy rientää.
Luota suloimman onneni ajaa pois
minut vaino polttavan vaivan —
jos en ilmaa saa minä Saksanmaan,
niin tukahdun ma aivan.
Kipu, tuska, kiihko hillitön
ihan kouristuttaa rintaa.
Mun jalkani halusta vapisee
taas astua Saksan pintaa.
Tulen ennen loppua vuoden jo pois,
ja taas olen mies mitä vankin,
sen lupaan, ma lahjat kauneimmat
iloks uuden vuotesi hankin.