Alkusana.
Seuraavan runoelman kirjoitin tämän vuoden tammikuulla Pariisissa,
ja sikäläinen vapaa ilma puhalsi moneen säkeesen paljoa kirpeämmin
kuin oikeastaan olisin suonut. Jo heti kohta koetin lieventää
ja erottaa pois sellaista, mikä ei näyttänyt Saksan ilmanalaan
soveltuvalta. Yhtäkaikki, kun maaliskuussa lähetin käsikirjoituksen
kustantajalleni Hampuriin, asetettiin mietittäväkseni vielä monenmoisia
arveluttavuuksia. Minun oli vielä kerran pakko ryhtyä tukalaan
korjaustyöhön, ja niinpä on kyllä saattanut sattua, että vakavat
sävelet ovat tulleet hillityiksi yli tarpeen tai niiden ääni hukkunut
huumorin kulkusten liian hilpeään helinään. Muutamilta alastomilta
ajatuksilta olen pikastuksissani jälleen riistänyt viikunalehdet pois,
ja sievistelevän arkoja korvia olen kenties loukannut. Olen siitä
pahoillani, mutta lohtunani on tieto että suuremmatkin kirjailijat
ovat tehneet itsensä vikapäiksi samanlaisiin rikoksiin. Aristophanesta
en tahdo mainitakaan puolustuksekseni, sillä hän oli sokea pakana,
ja hänen ateenalainen yleisönsä oli tosin saanut klassillisen
kasvatuksen, mutta ei tietänyt paljoakaan siveydestä. Cervantes ja
Molière olisivat minulle jo paljon parempia puoltomiehiä; kirjoittipa
edellinen vielä molempain Kastiliain ylhäiselle aatelille, jälkimäinen
taas Versaillesin suurelle kuninkaalle ja suurelle hoville! Ah, minä
unohdan, että elämme hyvin porvarillisessa ajassa, ja näen ikäväkseni
jo ennakolta, kuinka moni sivistyneiden säätyjen tytär Spreen, jopa
aina Alsterinkin varrella, on runoelma-rukalleni nyrpistävä enemmän
tai vähemmän pystyä nenän-typykkäänsä! Mutta se, minkä näen edessäni
suuremmalla suruntunteella, on noiden kansallisten fariseusten
sadattelu, jotka nyt käyvät käsityksin hallitusten nurjamielisyyden
kanssa, jotka myös nauttivat sensuurin täyttä rakkautta ja kunnioitusta
ja sanomalehdistössä osaavat antaa oikean tunnussanan, kun on käytävä
niiden vastustajien kimppuun, jotka ovat heidän kaikkeinkorkeinten
isäntäinsäkin vastustajia. Sydämemme on pantsaroitu noiden
sankarillisten, musta-puna-kulta-livreessä liikkuvain lakeijain
epäsuosiota vastaan. Kuulen jo heidän olut-äänensä: "Sinä herjaat
meidän värejämmekin, isänmaan ylenkatsoja, ranskalaisten ystävä,
joille sinä tahdot luovuttaa vapaan Reinin!" Rauhoittukaa! Tahdon
antaa väreillenne arvon ja kunnian, kun ne sen ansaitsevat, kun
ne eivät enää ole joutilasta tai orjailevaa ilveilyä. Pystyttäkää
musta-puna-kultainen lippunne saksalaisen ajatuksen kukkulalle, tehkää
se vapaan ihmisyyden viiriksi, ja minä olen antava parhaan sydänvereni
sen edestä. Rauhoittukaa, minä rakastan isänmaata yhtä paljon
kuin tekin. Tämän rakkauden tähden olen elänyt kolmetoista vuotta
elämästäni maanpaossa, ja juuri tämän rakkauden tähden palaan jälleen
maanpakoon, kenties ainiaaksi, joka tapauksessa ruikuttelematta tai
vääntämättä suupieltäni väärään irvistäväksi kärsimysnaamaksi. Olen
ranskalaisten ystävä, kuten olen kaikkien ihmisten ystävä, jos he ovat
järkeviä ja hyviä, ja koska en itse ole niin tyhmä enkä paha, että
soisin omien saksalaisteni ja ranskalaisten, molempien ihmiskunnan
valittujen kansain, taittavan niskat toisiltaan Englannin ja Venäjän
eduksi ja kaikkien aatelisjunkkarien ja pappien vahingoniloksi tämän
maan kamaralla. Olkaa rauhassa, minä en ole ikinä luovuttava Reiniä
ranskalaisille, jo siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että Rein on
minun omani. Niin, minun omani luovuttamattomana synnyinperintönä,
minä olen vapaan Reinin vielä paljoa vapaampi poika, sen rannalla
keinui kehtoni, enkä ensinkään käsitä, miksi Reinin pitäisi kuulua
keillekään muille kuin maan omille lapsille. Elsassia ja Lothringia
en tosin voi yhdistää Saksan valtakuntaan niin helposti kuin te sen
teette, sillä näiden maiden asukkaat ovat lujasti kiintyneet Ranskaan
niiden oikeuksien vuoksi, jotka he Ranskan vallankumouksen kautta ovat
saaneet, noiden tasa-arvoisuuslakien ja vapaiden laitosten, jotka ovat
hyvin mieluisia porvarilliselle mielelle, mutta joissa suuren joukon
vatsalle on vielä paljon toivomisen varaa. Kuitenkin kaikitenkin,
elsassilaiset ja lothringilaiset ovat jälleen liittyvät Saksaan,
kun me täytämme, mitä ranskalaiset ovat alottaneet, kun me voitamme
heidät teossa, niinkuin jo olemme heidät voittaneet ajatuksessa, kun
me kohoamme aatteen äärimmäistenkin johtopäätöksien tasalle, kun me
hävitämme orjailevaisuuden viimeisestäkin piiloloukostaan, taivaasta,
kun me pelastamme sen jumalan, joka asuu maan päällä ihmisissä,
alennuksestaan, kun me tulemme jumalan lunastajiksi, kun me asetamme
köyhän, onnenorvon kansan ja pilkatun neron ja raiskatun kauneuden
jälleen arvoonsa, niinkuin meidän suuret mestarimme ovat lausuneet ja
laulaneet, ja niinkuin me sen tahdomme, me, opetuslapset — silloin, ei
ainoastaan Elsass ja Lothringi, vaan koko Ranska on silloin joutuva
haltuumme, koko Eurooppa, koko maailma — koko maailma on tuleva
saksalaiseksi! Tästä Saksan kutsumuksesta ja maailmanvallasta uneksun
usein käyskellessäni tammien alla. Tämä on minun isänmaallisuuteni.
Jossakin seuraavassa kirjassani olen palaava tähän aineesen,
äärimmäisellä päättäväisyydellä, ankaralla vääjäämättömyydellä,
mutta kuitenkin kaikella lojaalisuudella. Jyrkimmänkin vastustuksen
olen pitävä arvossa, jos se lähtee vakaumuksesta. Raaimmankin
vihamielisyyden olen silloin antava anteeksi; itse tyhmyydellekin
tahdon tehdä tiliä, jos se vaan on rehellisesti tarkoitettua. Koko
äänettömän ylenkatseeni omistan sitävastoin niille tunnottomille
roistoille, jotka ilkeästä kateellisuudesta tai katalasta
yksityiskiukusta tahtovat alentaa minun hyvän maineeni yleisen
mielipiteen silmissä ja sitä tehdessään pukeutuvat isänmaallisuuden,
jopa itse uskonnon ja siveellisyyden naamioon. Saksan valtiollisen
ja kirjallisen sanomalehtimaailman anarkia-tilaa on tässä suhteessa
toisinaan käytetty kyvyllä sellaisella, jota minun suorastaan
täytyy ihaella. Toden totta, Schufterle, Schillerin rosvosissi, ei
ole kuollut, hän elää yhä edelleen ja on jo vuosia johtanut hyvin
järjestettyä kirjallisten maantierosvojen joukkoa, jotka tekevät
tekosiaan päivälehdistömme böömiläismetsissä, ovat joka pensaan, joka
lehden takana väijyksissä, valmiina noudattamaan kelpo päämiehensä
hiljaisintakin vihellystä.
Hampurissa, 17 p. syyskuuta 1844.
_Heinrich Heine_.