XXVII.

Sairaalassa.

Father: -- Why are you so obstinate?

Pierre: -- Why you so troublesome, that a poor wretch

Can't die in peace? --

But you, like ravens, will becroaking round him.[81]

_Otway_, Venice preserved.

Vanha munkkiluostari, jonka La Rochellen kaupungin neuvosto oli

heti alussa ottanut takavarikkoon, oli piirityksen aikana muutettu

sotilassairaalaksi. Kappelista oli viety pois penkit, alttari ja

kaikki koristukset, ja sen kivilattia oli olkien ja heinien peitossa:

sinne vietiin tavalliset sotilaat. Ruokasali oli määrätty upseereille

ja aatelismiehille. Se oli sangen iso sali, jossa oli hyvä

seinälaudoitus vanhaa tammea, seinissä leveät suippokaari-ikkunat,

joista tuleva valo riitti kirurgisiin leikkauksiin, mitä siellä yhtä

mittaa toimitettiin.

Siellä kapteeni George makasi patjalla, joka oli punaisena hänen

ja monen muun häntä ennen tällä tuskien paikalla olleen onnettoman

verestä. Olkitukko oli hänellä päänalasena. Hänen päältään oli juuri

riisuttu haarniska ja leikattu auki hänen takkinsa ja paitansa. Hän

oli vyötäisiä myöten alasti, mutta oikeassa kädessään oli hänellä

vielä käsivarren haarniskansa ja rautahansikkaansa. Eräs sotilas

koetti tuketa verenvuotoa hänen haavoistaan, joista toinen oli

vatsassa heti haarniskan alapuolella, toinen, lievä, vasemmassa

käsivarressa. Mergy oli niin tuskansa vallassa, ettei hän kyennyt

antamaan hänelle mitään tehokasta apua. Väliin itkien polvillaan

hänen vieressään, väliin maassa kieriskellen ja ääneen huutaen

epätoivoissaan hän lakkaamatta syytti itseään siitä että oli tappanut

mitä hellimmän veljen ja parhaan ystävänsä. Kapteeni sensijaan oli

tyyni ja koetti hillitä veljensä tuskanpurkauksia.

Parin askeleen päässä hänen patjastaan oli toinen, jolla lojui

Béville-parka yhtä ikävässä tilassa. Hänen kasvonsa eivät ollenkaan

ilmaisseet samaa tyyntä kohtaloonsa alistumista kuin kapteenin.

Aika-ajoin hän päästi ilmoille tukahutetun valituksen, ja hän käänsi

päätään naapuriaan kohti, ikäänkuin pyytääkseen tältä hiukan hänen

rohkeuttaan ja lujuuttaan.

Neljissäkymmenissä oleva kuivahko, laiha, kaljupäinen ja hyvin

ryppyinen mies tuli saliin ja läheni kapteeni Georgea, kädessään

vihreä pussi, josta kuului jotain vissiä kilinää ja kalinaa, mikä

sairasraukoista kuulosti kovin hirvittävältä. Tämä oli mestari

Brisart, sen aikaiseksi sangen taitava kirurgi, kuuluisan Ambrosius

Parée'n oppilas ja toveri. Hän oli juuri tehnyt jonkun leikkauksen,

sillä hänen käsivartensa olivat kyynärpäihin saakka paljaina, ja

hänellä oli vielä edessään suuri, aivan verinen esiliina.

-- Mitä te minusta tahdotte, ja kuka te olette? kysyi George häneltä.

-- Olen kirurgi, arvoisa herra, ja jos mestari Brisart'in nimi ei ole

teille tuttu, niin paljonpa teidän tiedoistanne silloin puuttuukin.

No niin, _rohkeutta vaan, purkaa nyt hammasta_. Minä ymmärrän

ampumahaavoja, Herran kiitos, ja kunpa minulla olisikin tuhannen

livren säkki joka miehestä, joista olen kaivanut pyssynluoteja pois

ja jotka tänä päivänä voivat yhtä mainiosti kuin minäkin.

-- Mutta kuulkaas nyt, tohtori, sanokaa minulle totuus. Haavahan on

kuolettava, mikäli minä ymmärrän?

Kirurgi tutki ensin vasenta käsivartta ja sanoi: Tuo ei ole mitään!

Sitten hän rupesi tunnustelemaan toista haavaa, mikä sai haavoitetun

kasvot piankin vääntymään kamalaan irvistykseen. Oikealla kädellään

hän vielä sysäsi kirurgin käden rajusti syrjään.

-- Perhana vieköön! jo riittää, senkin paholaisen tohtori! hän

kiljaisi; näen jo naamastanne että olen mennyttä miestä.

-- Hyvä herra, katsokaas, minä pelkään, että luoti on ensin

tunkeutunut vatsaan hiukan vinosti alhaaltapäin ja sitten kulkien

ylöspäin, pysähtynyt selkärankaan, jota me muuten nimitämme

kreikkalaisella nimellä _rachis_. Siitä minä niin päättelen, kun

jalkanne ovat liikkumattomat ja kylmät. Se merkki ei voi pettää; ei

missään tapauksessa.

-- Laukaus vasten naamaa ja luoti selkärangassa! Saakeli! tohtori,

siinä on jo enemmän kuin tarpeeksi lähettämään tällaisen piruparan

isiensä tykö. No, älkää enää kiusatko minua, vaan antakaa minun

kuolla rauhassa.

-- Ei! hänen täytyy elää! huusi Mergy, kiinnittäen tohtoriin hurjina

tuijottavat silmänsä ja tarttuen kovasti tämän käsivarteen.

-- Niin, kyllä hän elää vielä tunnin ehkä kaksikin, sanoi mestari

Brisart kylmästi, kun on noin roteva mies.

Mergy vaipui taas polvilleen, tarttui kapteenin oikeaan käteen

ja kostutti viljavina vuotavilla kyynelillään sitä peittävää

rautahansikasta.

-- Kaksi tuntiako? George virkkoi. Sen parempi, pelkäsin että saisin

kärsiä kauemmin.

-- Ei, se on mahdotonta, huusi Mergy nyyhkyttäen. George, sinä et saa

kuolla. Veli ei voi kuolla veljen käden kautta.

-- No, no, pysyhän rauhallisena, äläkä ravistele minua. Sinun

jokainen liikahduksesi tuntuu minussakin. Nyt minulla ei ole kovin

kovia tuskia, kunpahan ei tulisi tämän pahempaa... Niinhän se sanoi

Zanykin kirkontornista pudotessaan.

Mergy istuutui patjan viereen, nojaten päätään polviinsa ja kätkien

kasvonsa käsiinsä. Hän istui liikkumatonna ja kuin horroksiin

vaipuneena, mutta aina jonkun ajan kuluttua vapisuttivat kouristuksen

tapaiset nytkähdykset koko hänen ruumistaan kuumeen puistatusten

tavoin, ja tuskallisena pusertui hänen rinnastaan esiin valituksia,

jotka eivät ollenkaan tuntuneet mistään inhimillisestä olennosta

lähteneiltä.

Kirurgi oli asettanut muutamia kääreitä vain verenvuotoa

tyrehdyttääkseen, ja hän pyyhki hyvin kylmäverisesti koetinpuikkoaan.

-- Kehoittaisin teitä heti tekemään viimeiset valmistuksenne, hän

sanoi, jos tahdotte protestanttista pappia, niin niistä ei ole täällä

puutetta. Jos pidätte enemmän katolilaisesta, niin kyllä teille

sellainenkin annetaan. Näin juuri vastikään munkin, jonka meikäläiset

ovat ottaneet vangiksi. Kas, tuolla hän juuri ripittää tuota

katolilaista upseeria, joka tekee kuolemaa.

-- Antakaa minulle juotavaa, sanoi kapteeni.

-- Älkää millään muotoa juoko! silloin kuolette tuntia pikemmin.

-- Tunti elämänaikaa ei ole viinilasin arvoinen. No niin, hyvästi

tohtori; tässä on kupeellani eräs, joka odottaa teitä kärsimätönnä.

-- Pitääkö minun lähettää teille munkki vai protestanttinen pappi?

-- Ei kumpaakaan.

-- Kuinka?

-- Jättäkää minut rauhaan.

Kirurgi kohautti olkapäitään ja lähestyi Bévilleä.

-- Partani kautta! hän huudahti, onpa siinä siisti haava. Nuo

paholaisen vapaaehtoiset lyövät ihan silmittömästi.

-- Paranenhan minä, eikö totta? kysyi haavoittunut heikolla äänellä.

-- Hengittäkäähän vähän. Silloin kuului hyvin heikko vihellystä

muistuttava ääni; sen synnytti ilma, joka virtasi yhtäaikaa ulos

Bévillen rinnassa olevasta haavasta kuin suustakin, ja punaisena

vaahtona tihkui verta haavasta.

Kirurgi vihelsi ikäänkuin jäljitelläkseen tätä omituista ääntä;

sitten hän asetti kaikessa kiireessä kääreen haavalle, ja sanaakaan

virkkamatta hän otti myttynsä ja hankkihe lähtemään. Sillävälin

Bévillen silmät, kiiluen kuin kynttilät, seurasivat kaikkia tämän

liikkeitä.

-- No, tohtori? hän kysyi vapisevin äänin.

-- Pankaa pillit pussiin, kirurgi vastasi kylmästi. Ja meni tiehensä.

-- Voi onnetonta! kuolla näin nuorena! huudahti Béville-parka, antaen

päänsä vaipua takaisin olkitukolle, mikä hänellä oli päänalaisena.

Kapteeni George pyysi juotavaa; mutta kukaan ei tahtonut hänelle

antaa vesilasia pelosta että siten saattaisi jouduttaa hänen

kuolemaansa. Omituista inhimillisyyttä, joka vaan pitentää

kärsimyksiä! Samassa tulivat saliin haavoittuneita katsomaan La Noue

ja kapteeni Dietrich sekä monta muuta upseeria. He pysähtyivät kaikki

Georgen patjan ääreen, ja La Noue katseli, miekkansa kahvaan nojaten,

vuoroon kumpaakin veljestä silmin, joissa kuvastui selvästi tämän

surullisen näyn hänessä herättämä mielenliikutus.

Saksalaisen kapteenin vyöstä riippuva taskumatti veti Georgen huomion

puoleensa.

-- Kapteeni, hän virkkoi, tehän olette vanha sotilas?

-- Kyllä, vanha sotilas minä olen. Ruudinsavu harmentaa parran

pikemmin kuin vuodet. Minä olen kapteeni Dietrich Hornstein.

-- Sanokaapa minulle, mitä te tekisitte, jos olisitte haavoittunut

niinkuin minä?

Kapteeni Dietrich katseli haavoja kuin ainakin mies, joka oli

tottunut niitä näkemään ja arvostelemaan miten vaarallisia ne olivat.

-- Minä tekisin tilin omantuntoni kanssa ja pyytäisin aikalasillisen

Reinin viiniä, jos sitä vaan olisi mailla halmeilla.

-- Mutta minä pyydän heiltä vain tilkkasen heidän huonoa La Rochellen

viiniä, eivätkä nämä kaistapäät tahdo sitä minulle antaa.

Dietrich irroitti vyöstään taskumattinsa, joka oli hyvin iso, ja

aikoi viedä sen haavoittuneen huulille.

-- Mitä te teettekään, kapteeni! huusi yksi sotilaista; lääkäri

sanoo, että hän kuolee paikalla, jos juo.

-- Entäpä sitten? Saapahan edes vähän iloa ennen kuolemaansa. Kas

tuossa, uljas ystäväni; hävettää vaan, kun ei ole parempaa viiniä

teille tarjota.

-- Te olette ritarillinen mies, kapteeni Dietrich, sanoi George

juotuaan. Ojentaen sitten taskumatin naapurilleen, hän virkkoi:

Entä sinä, Béville-parkani, etkö sinäkin tahdo myöntää minun olevan

oikeassa?

Mutta Béville pudisti päätään mitään vastaamatta.

-- Voi nyt! kun eivät vieläkään herkeä minua kiusaamasta! sanoi

George. Mitä! Eikö minun anneta kuolla rauhassa?

Hän näki protestanttisen papin tulevan luokseen raamattu kainalossa.

-- Poikani, sanoi pappi, kun te nyt...

-- Riittää! riittää! Tiedän kyllä mitä aiotte minulle sanoa, mutta se

on turha vaiva. Olen katolilainen.

-- Vai olet sinä katolilainen! huudahti Béville. Et siis enää olekaan

jumalankieltäjä?

-- Mutta ennenvanhaan teidät -- pappi virkkoi -- kasvatettiin

reformeerattuun oppiin; ja tänä juhlallisena ja peloittavana hetkenä,

kun valmistaudutte astumaan töiden ja omientuntojen Korkeimman

Tuomarin eteen...

-- Olen katolilainen. Paholaisen sarvien kautta! jättäkää minut

rauhaan.

-- Mutta...

-- Kapteeni, ettekö ollenkaan sääli minua! Olette jo tehnyt minulle

suuren palveluksen; pyydän teiltä vielä toista sellaista. Laittakaa

niin, että saan kuolla tarvitsematta kuulla varoituspuheita ja

ruikutuksia.

-- Poistukaa, sanoi kapteeni papille; näettehän, ettei hän ole sillä

tuulella, että tahtoisi teitä kuunnella.

La Noue antoi merkin munkille, joka tuli heti kuolevan luo.

-- Tässä on teidän uskokuntanne pappi, hän sanoi kapteeni Georgelle;

me emme pyri millään tavoin pakoittamaan omiatuntoja.

-- Munkki tai pappi, menkööt hiiteen molemmatkin! vastasi

haavoittunut.

Munkki ja protestanttinen pappi olivat kumpikin vuoteen vieressä,

toinen sen toisella, toinen toisella puolen; ja he näyttivät olevan

aikeissa ruveta kumpikin riitelemään kuolevaa itselleen.

-- Tämä aatelismies on katolilainen, sanoi munkki.

-- Mutta hän on protestantti syntyjään, sanoi pappi; hän kuuluu

minulle.

-- Mutta hänpä on kääntynyt katolilaiseksi.

-- Hän tahtoo kuolla isiensä uskossa.

-- Ripittäkää itsenne, poikani.

-- Lausukaa uskontunnustuksenne, poikani.

-- Eikö totta, tehän tahdotte kuolla hyvänä katolilaisena?

-- Viekää pois tuo Antikristuksen lähettiläs! huusi pappi, joka tunsi

läsnäolijain enemmistön olevan hänen puolellaan.

Hetipaikalla eräs sotilas, kiihkeä hugenotti, tarttui munkin

köysivyöhön ja työnsi hänet syrjään huutaen hänelle:

-- Ulos täältä, senkin kaljupää! senkin hirtehinen! Ei La Rochellessa

ole enää pitkiin aikoihin veisattu messuja.

-- Seis! sanoi La Noue, jos tämä aatelismies tahtoo ripittää itsensä,

niin annan kunniasanani siitä, ettei kukaan tule häntä siitä estämään.

-- Suuri kiitos, herra La Noue ..., sanoi kuoleva heikolla äänellä.

-- Voitte kaikki todistaa, sanoi munkki, että hän tahtoo ripittää

itsensä.

-- Ei! piru vieköön! en tahdo.

-- Hän palajaa takaisin isiensä uskoon, huudahti pappi.

-- En! tuhat tulimmaista! en! Jättäkää minut rauhaan kumpikin. Olenko

jo kuollut, koska korpit jo riitelevät ruumiistani? En huoli en

messuistanne en virsistänne.

-- Pilkkaaja! huusivat molemmatkin keskenään vihamielisten

uskontokuntien papit yhtaikaa.

-- Kyllä sitä johonkin pitää uskoa, sanoi kapteeni Dietrich

järkähtämättömän tyynesti ja rauhallisesti.

-- Minä uskon ... että te olette kunnon mies, ja vapautatte minut

noista äkäpusseista... Niin, menkää tiehenne ja antakaa minun kuolla

kuin koiran.

-- Niin, kuole sitten kuin koira! sanoi pappi poistuen närkästyneenä

ja kiukuissaan. Munkki teki ristinmerkin ja lähestyi Bévillen

vuodetta.

La Noue ja Bernard de Mergy pysähdyttivät papin.

-- Tehkää vielä viimeinen yritys, sanoi Mergy. Säälikää häntä,

säälikää minua!

-- Kapteeni, sanoi La Noue kuolevalle, uskokaa vanhaa soturia,

sellaisen miehen kehoitukset, joka on Jumalalle lupautunut, voivat

kuolevan viimeisille hetkille suoda lievitystä. Älkää kallistako

korvaanne syntisen koreuden kehoituksille, älkääkä syöskö

uhmailullanne sieluanne kadotukseen.

-- Herra La Noue, vastasi kapteeni, en ole tänään ajatellut

kuolemaa suinkaan ensi kerran. En tarvitse kenenkään kehoituksia

tai varoituksia siihen valmistautuakseni. En ole koskaan suvainnut

uhmailua, tällä hetkellä vähemmän kuin konsanaan. Mutta piru vieköön!

Nyt saan vain kuulla heidän lörpötyksiään.

Pappi kohautti olkapäitään. La Noue huokasi. Molemmatkin poistuivat

hitain askelin ja pää painuksissa.

-- Toveri, sanoi Dietrich, kyllä teillä täytyy olla helvetilliset

tuskat, kun puhutte niinkuin nyt puhutte?

-- Kyllä, kapteeni, minä kärsin niin tulen vietävästi.

-- Silloin toivon, ettei hyvä Jumala ota pahakseen teidän sanojanne,

jotka niin vietävästi tuntuvat jumalanpilkalta. Mutta kun on

luodinreikä läpi ruumiin, niin perhana vieköön! kyllä silloin on lupa

vähän kiroillakin lohdutuksekseen.

George hymyili ja tarttui taas taskumattiin.

-- Maljanne, kapteeni! Te olette paras sairaanhoitaja, minkä

haavoittunut sotilas voi saada. Ja puhuessaan hän ojensi tälle

kätensä.

Kapteeni Dietrich puristi sitä, osoittaen jotain liikutuksen merkkejä.

-- Teufel! hän mutisi aivan hiljaa. Olisi se sentään, jos veljeni

Hennig olisi katolilainen ja minä olisin häntä ampua romauttanut

vatsaan!... Siinä nyt on Milan ennustuksen selitys.

-- George, toveri hyvä, sanoi Béville valittavalla äänellä, sano

minulle edes jotain. Me kuolemme kohta; se on peloittava hetki!...

Vieläkö sinä ajattelet samalla tavalla kuin silloin, kun käännytit

minut jumalankieltäjäksi?

-- Aivan varmasti; rohkeutta vaan! muutaman hetken päästä meidän ei

enää tarvitse kärsiä.

-- Mutta tuo munkki puhuu minulle tulesta ... paholaisista ...

mitä minä tiedän, minä?... Mutta minusta se kaikki ei tunnu oikein

vakuuttavalta.

-- Tyhmyyksiä kaikkityyni!

-- Mutta jos se kuitenkin olisi totta?

-- Kapteeni, teille minä testamenttaan haarniskani ja miekkani.

Olisin suonut, että minulla olisi ollut jotain parempaa teille antaa

tästä hyvästä viinistä, jota olette minulle juottanut niin auliisti.

-- George, ystäväni, Béville taas puuttui puheeseen, olisi sentään

kauhistuttavaa, jos se olisi totta, mitä hän sanoo ... ijäisyys!

-- Pelkuri!

-- Niin, pelkuri ... se on pian sanottu, mutta silloin on lupa olla

pelkuri, kun on kysymyksessä ikuinen piina ja kärsimys.

-- No niin! ripitä sitten itsesi.

-- Pyydän sinua, sano minulle, oletko aivan varma siitä, ettei mitään

helvettiä ole olemassa?

-- Joutavia!

-- Ei, vastaa minulle; oletko siitä ihan varma? Vakuuta minulle

kunniasanallasi, ettei helvettiä ole olemassa.

-- Minä en ole varma mistään. Jos perkele on olemassa, niin

saammepahan nähdä, onko se hyvinkin musta.

-- Kuinka! sinä et ole siitä varma?

-- Ripitytä itsesi, sen sanon sinulle.

-- Mutta sinä pilkkaat minua siitä.

Kapteeni ei voinut olla hymyilemättä; sitten hän sanoi vakavasti:

-- Sinun sijassasi minä ripityttäisin itseni; sehän on aina varminta,

ja kun on saanut ripin viimeisen voitelun, niin silloinhan sitä on

valmiina kaiken varalta.

-- No niin! Minä teen niinkuin sinäkin. Ripitytä sinä itsesi ensin.

-- En.

-- No, sano mitä sanot, mutta minä tahdon kuolla hyvänä

katolilaisena. Kuulkaa, arvoisa isä! Antakaa minun lausua

_confiteor'ini_[82] ja kuiskatkaa korvaani; sillä se on vähän

unohtunut.

Bévillen ripityttäessä itseään kapteeni George ryyppäsi vielä

kulauksen viiniä, sitten hän painoi päänsä kehnolle päänaluselleen

ja ummisti silmänsä. Hän makasi rauhallisesti neljännestunnin ajan.

Sitten hän puristi huulensa tiukasti yhteen ja rupesi värisemään

päästäen pitkän valituksen, jonka tuska pusersi esiin hänen

rinnastaan. Luullen hänen heittävän henkensä Mergy parahti ääneensä

ja kohotti hänen päätään. Kapteeni avasi heti silmänsä.

-- Vieläkö? hän sanoi työntäen veljensä hiljaa luotaan. Minä rukoilen

sinua, Bernard, rauhoitu.

-- Voi George! George! Ja minun käteni on tuottanut sinulle kuoleman!

-- Minkä sinä sille voit? Enhän ole ensimäinen ranskalainen, joka saa

surmansa veljensä kädestä ... enkä luule olevani viimeinenkään. Mutta

en voi syyttää muita kuin yksin itseäni vain. Kun monsieur otti minut

saatuaan minut vapautetuksi vankilasta, mukaansa, niin olin itsekseni

vannonut, etten paljastaisi miekkaani... Mutta kun olin saanut

tietää, että tuon Béville-paran kimppuun oli hyökätty ... kun kuulin

pyssyjen paukkeen, niin tahdoin päästä katsomaan tappelua likempää.

Hän pani silmänsä taas kiinni ja avasi ne jälleen pian sanoen

Mergy'lle:

-- Rouva de Turgis on käskenyt minun sanoa sinulle, että hän aina

rakasti sinua. -- Ja kapteeni hymyili heikosti.

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Hän kuoli neljännestunnin perästä,

näyttämättä kärsivän kovin kovia tuskia. Muutaman minuutin perästä

heitti Béville henkensä munkin sylissä, joka sittemmin vakuutti,

että hän oli aivan selvään kuullut ilmassa enkelien ilohuudot, kun

nämä korjasivat tämän katuvan syntisen sielun, kun taas maan alta

perkeleet vastasivat siihen riemun ulvonnalla viedessään mukanaan

kapteeni Georgen sielun.

Kaikista Ranskan historioista voi nähdä, kuinka La Noue läksi pois

La Rochellesta, inhoon saakka tympeytyneenä kansalaissotaan ja

omantuntonsa vaivaamana, joka soimasi häntä siitä, että hän taisteli

kuningastaan vastaan; kuinka katolilaisten armeijan oli pakko luopua

piirityksestä, ja kuinka neljäs rauha solmittiin, jota pian seurasi

Kaarle IX:n kuolema.

Entä saattoiko Mergy lohduttautua? Ottiko Diana itselleen uuden

rakastajan? -- Sen jätän lukijan ratkaistavaksi, joka siten saa

päättää romaanin mielensä mukaan.