Uloshyökkäys.
_Hamlet:_
Dead, for a ducat! dead![77]
Shakespeare.
Kylmä tihkusade, jota oli kestänyt koko yön, oli vihdoinkin lakannut,
kun kalpea sarastus idän taivaalla ennusti päivän koittoa. Valo
pääsi vain vaivaloisesti tunkeutumaan läpi raskaan maatahipovan
usvakerroksen, jota tuuli liikutteli siellä täällä repien siihen
laajoja aukkoja; mutta harmaat sumuröykkiöt yhdistyivät taas pian,
niinkuin laivan halkomat aallot yhtyvät jälleen sen vanavedessä
ja täyttävät sen uurtaman uoman. Tasanko näytti tämän paksun
hunnun peitossa, josta pisti esiin muutamia puunlatvoja, laajalta
usvamereltä.
Kaupungissa valaisi aamun epämääräinen valo yhdessä soihtujen loimun
keralla verrattain lukuisaa sotilas- ja vapaaehtoisjoukkoa, joka oli
kerääntynyt Evangile-linnakkeeseen vievälle kadulle. He tömistivät
jalkojaan katukivitykseen ja koettivat pitää jäseniään liikkeessä
siirtymättä paikaltaan kuten ainakin talviaamuna auringonnousua
seuraavan kostean ja läpitunkevan kylmyyden kontistamat ihmiset.
Se mies, joka heidät oli komentanut aseisiin niin varhain aamulla,
sai runsain määrin osakseen kiroskelua ja voimallisia sadatuksia;
mutta huolimatta kaikesta haukuskelusta saattoi heidän puheissaan
eroittaa reipasta hyväntuulisuutta ja toivehikkuutta joka elähdyttää
arvossapidetyn päällikön johtamia sotilaita. He puhelivat puoleksi
leikillään, puoleksi suutuksissaan:
-- Tuo vietävän _Rautakäsi_, tuo _Virkku-jaakko_, se ei saisi
sisultaan syödyksi aamiaista, jos ei olisi ensin antanut pientä
aamuherätystä noille pientenlasten tappajille! -- Rutto hänen
kimppuunsa! Pahuksen mies! hänen kanssaan sitten ei ole koskaan varma
siitä, saako yönsä olla rauhassa. -- Amiraalivainajan parran kautta!
jos en kohta kuule rautaputkien puhuvan, niin nukunpa tähän paikkaan
kuin omaan vuoteeseeni. -- Hei! eläköön! tuossa jo tuodaankin viinaa,
joka tekee miehen rohkeaksi, ja se se estää meidät saamasta yskää ja
köhää tuossa pahuksen usvassa.
Sillä aikaa kuin viinaa jaettiin sotilaille, olivat upseerit
kerääntyneet La Nouen ympärille, joka seisoi erään myymälän katoksen
edessä, ja kuuntelivat tarkkaavasti hyökkäyksen suunnitelmaa, jonka
hän aikoi tehdä piiritysarmeijaa vastaan. Alkoi kuulua rummunpärinää;
jokainen palasi paikalleen; pappi saapui paikalle, siunasi sotilaat
ja kehoitti heitä täyttämään hyvin tehtävänsä, luvaten heille
ijankaikkisen elämän, jos sattuisi, että he oikeasta syystä eivät
voisi palata kaupunkiin takaisin ottamaan vastaan kaupunkilaistensa
kunnioituksen ja kiitollisuuden osoituksia. Saarna oli lyhyt,
mutta La Noue'sta se oli kuitenkin liian pitkä. Hän ei ollut enää
sama mies, joka edellisenä päivänä oli surrut jokaista pisaraa
ranskalaista verta, mikä tässä sodassa vuoti. Hän oli enää vain
pelkkä soturi, ja hänellä tuntui olevan kiire päästä taas näkemään
verileikkiä. Niinpiankuin papin puhe oli loppunut ja sotilaat siihen
vastanneet _amen_, huusi hän lujalla ja kovalla äänellä.
-- Toverit! herra pastori puhui teille totta; jättäkäämme itsemme
Herran huomaan ja tapelkaamme niin tuhannen vietävästi! Ensimäisen,
joka ampuu ennenkuin saa panoksen tulpan ajaneeksi paavilaisen
mahaan, sen minä tapan, jos vaan itse suoriudun hengissä leikistä.
-- Herra kapteeni, kuiskasi Mergy hänelle aivan hiljaa, tuo oli
toista puhetta kuin kaikki eiliset.
-- Osaatteko latinaa? kysyi La Noue häneltä tuimalla äänellä.
-- Osaan, herra kapteeni.
-- No muistakaa sitten tuo kaunis lause: _Age quod agis!_[78]
Hän antoi merkin; tykinlaukaus jymähti; ja koko joukko-osasto läksi
pikamarssia tasangolle. Samaan aikaan lähti eri porttien kautta
pieniä sotamiesryhmiä hälyyttämään vihollisen linjoja useissa eri
kohdin, jotteivät katolilaiset, luullen, että heidän kimppuunsa
oli käyty joka taholla, uskaltaisi tuoda apujoukkoja päähyökkäystä
torjuakseen, pelosta, että he siten saattaisivat liiaksi heikontaa
jostain kohden kaikkialta uhattujen varustuksiensa varusväkeä.
Evangile-linnakkeelle, jonka tuhotakseen katolilaisten insinöörit
olivat ponnistaneet voimansa, oli pahana haittana varsinkin
viisi tykkiä käsittävä patteri, joka oli sijoitettu pienelle
kumpareelle. Sen huipulla oli raunioiksi sortunut rakennus, joka
ennen piiritystä oli ollut mylly. Multavallilla suojattu kaivanto
turvasi sen kaupungista päin tehdyiltä lähenemisyrityksiltä, ja
kaivannon etureunaan oli asetettu vartioiksi useita pyssysotureita.
Mutta niinkuin protestanttien päällikkö oli arvannut, niin näille
viimemainituille ei varmaankaan voinut olla juuri mitään hyötyä
pyssyistä, ne kun olivat monta tuntia olleet kosteudelle alttiina.
Ja hyökkääjillä, jotka olivat kaikesta tarkasti perillä, ja jotka
olivat valmistautuneet hyökkäykseen, oli tietenkin paljon suuremmat
menestymismahdollisuudet kuin valvomisesta väsyneillä, sateesta
läpimärillä ja kylmän kangistamilla puolustajilla, joille hyökkäys
tuli aivan aavistamattomana äkkiyllätyksenä.
Ensimäiset vartiosotilaat on tuhottu. Kuin ihmeeksi laukeaa muutama
pyssy ja pamaukset herättävät patterin varusväen paraiksi näkemään
vihollisen olevan jo rintasuojuksen herrana ja paraikaa kiipeävän
myllykukkulalle. Jotkut yrittävät ruveta vastarintaan, mutta aseet
putoavat heidän kohmeisista käsistään. Ei juuri yksikään heidän
pyssyistään laukea, kun taas hyökkääjien joka ainoa luoti sattuu.
Voiton suhteen ei ole enää mitään epäilystä, ja patterin herroina
kohottavat protestantit jo julman huutonsa: _Ei mitään armoa?
Muistakaa Pärttylinyötä!_
Viitisenkymmentä sotilasta oli päällikkönsä kanssa majoitettuna
myllyn torniin; yömyssy päässä ja ilman takkia, toisessa kädessä
tyyny ja toisessa miekka, avaa kapteeni oven ja tulee ulos kysyen
mistä meteli oikein johtuu. Osaamatta ajatellakaan vihollisen
uloshyökkäystä hän kuvitteli melun johtuvan hänen omien sotilaittensa
kesken syntyneestä riidankähäkästä. Hän selvisi julmalla tavalla
erehdyksestään; hilporin isku kaasi hänet maahan veriinsä. Sotilaat
ehtivät teljetä tornin oven, ja jonkin aikaa he saivat hyvästi
pitäneeksi puoliaan ammuskelemalla ikkuna-aukoista; mutta aivan
rakennuksen vieressä oli suuri kasa olkia ja heiniä, sekä myöskin
risuja, joista oli määrä tehdä vallikoppia. Protestantit pistivät
niihin tulen, ja silmänräpäyksessä nuoleskelivat liekit tornia joka
puolelta ja loimusivat sen huipun tasalle saakka. Kohta sieltä alkoi
kuulua surkeita hätähuutoja. Katto oli tulessa ja oli putoamaisillaan
onnettomien niskaan. Ovi paloi, ja sulut, joita he olivat kasanneet
sen eteen, estivät heitä pääsemästä ulos siitä aukosta. Jos he
yrittivät hypätä ulos ikkunoista, niin he putosivat liekkeihin
tai saivat keihäistä surmansa. Silloin nähtiin hirveä näytelmä.
Eräs lipunkantaja, joka oli täysissä varustuksissa, koetti kuten
muutkin hypätä ulos ahtaasta ikkuna-aukosta. Hänen rautapaitansa
päättyi, siihen aikaan sangen yleisen tavan mukaan, eräänlaisiin
lyhyen hameen tapaisiin liepeisiin,[79] jotka peittivät reidet ja
vatsan, ja laajenivat alaspäin kuin suppilon yläosa, niin että
niissä saattoi mukavasti kävellä. Ikkuna ei ollut niin leveä että
se osa hänen varuksestaan olisi sopinut siitä läpi, ja lipunkantaja
oli hätäpäissään syöksynyt siihen sellaisella vauhdilla, että hän
huomasi olevansa kuin ruuvipenkissä, suurin osa ruumiistaan ulkona
roikkuen, hänen voimatta sitä liikuttaa. Mutta liekit hipoivat
jo häntä, kuumensivat hänen rautavaruksiaan ja korvensivat hänet
niissä hitaasti, ikäänkuin sulatusuunissa tahi kuuluisassa Phalariin
vaskisen härän sisässä.[80] Onneton päästi hirveitä hätähuutoja ja
liikutteli turhaan käsivarsiaan ikäänkuin pyytäen apua. Hetkisen oli
hyökkääjien kesken hiljaa, mutta sitten he kaikki yhdessä ja kuin
yhteisestä sopimuksesta päästivät meluavan sotahuudon huumatakseen
itseään ja päästäkseen kuulemasta palavan miehen vaikeroimista. Tämä
peittyi näkyvistä, liekki- ja savutupruun, ja sitten saattoi nähdä
tulikuuman ja höyryävän kypärän putoavan myllynraunioitten sekaan.
Taistelun telmeessä kestävät kauhun ja surun vaikutelmat vain vähän
aikaa, itsesäilytysvaisto täyttää liiaksi sotilaan mielen, jotta
siinä voisi olla tilaa muiden kärsimyksille. Toisten rochellelaisten
ajaessa pakenevia takaa, naulasivat toiset tykit kiinni, särkivät
niiden pyörät ja mättivät kaivantoon patterin vallikorit ja sen
puolustajien ruumiit.
Mergy, joka ensimäisten joukossa oli syöksynyt kaivantoon ja
rintavarustukselle, veti hetkisen henkeään kaivertaakseen tikarinsa
terällä Dianan nimen erääseen patterin tykkiin; sitten hän auttoi
toisia hävittämään piirittäjien saartokaivantoja.
Yksi sotilaista oli tarttunut päähän katolilaisten päällikköä, joka
ei näyttänyt ainoatakaan elonmerkkiä; toinen kannatti häntä jaloista,
ja molemmatkin varustautuivat, heilauttaen häntä sitä varten ensin
ilmassa, viskaamaan hänet kaivantoon. Yhtäkkiä kuolleeksi luultu
avasi silmänsä, tunsi Mergyn ja huusi:
-- Herra de Mergy, armoa! olen vankinne; pelastakaa minut! Ettekö
tunne ystäväänne Béville'ä? Tämän onnettoman kasvot olivat kokonaan
veren peitossa, ja vaikea oli Mergyn tuntea tässä kuolevassa nuorta
hovimiestä, joka hänestä oli eronnut niin täynnä iloa ja elämää.
Hän antoi asettaa ystävänsä varovasti nurmikolle, sitoi itse hänen
haavansa, ja asetettuaan hänet hevosenselkään, antoi kuljettaa hänet
hellävaroen kaupunkiin.
Sanoessaan Béville'lle hyvästi ja auttaessaan hevosta patterilta
pois, Mergy huomasi, kun sumu hetkeksi hälveni, ratsumiesparven,
joka lennätti täyttälaukkaa kaupungin ja myllyn välille.
Kaiken todennäköisyyden mukaan oli tämä joukko katolilaisten
armeijasta eroitettu osasto, joka aikoi katkaista protestanteilta
peräytymistien. Mergy juoksi siitä heti ilmoittamaan La Noue'lle.
-- Jos annatte minulle vain neljäkinkymmentä pyssymiestä, niin minä
menen tuon pensasaidan taa, tuon salatien viereen, josta he aikovat
kulkea, ja jos he eivät lähde aivan vilkkaasti käpälämäkeen, niin
saatte hirttää minut.
-- Hyvä, oikein hyvin, poikani; sinusta tulee vielä hyvä
sotapäällikkö. Hei kuulkaa, seuratkaa tätä aatelismiestä ja tehkää
niinkuin hän käskee.
Tuokiossa Mergy oli asettanut pyssymiehensä pitkin pensasaitaa; hän
antoi heidän laskea toisen polvensa maahan, pitää pyssynsä valmiina,
ja hän kielsi heitä millään ehdolla ampumasta, ennenkuin hän antaisi
merkin.
Vihollisen ratsumiehet lähestyivät nopeasti, ja saattoi jo kuulla
selvään heidän hevostensa kavioiden töminää lokaisella salatiellä.
-- Heidän päällikkönsä, sanoi Mergy hiljaa, on sama punatöyhtöinen
hupsu, johon emme eilen saaneet sattumaan. Mutta tänään meidän pitää
saada sattumaan.
Hänen oikealla puolellaan oleva soturi nyökäytti päätään ikäänkuin
sanoakseen että hän kyllä pitäisi siitä huolen. Ratsumiehet olivat
enää vain parinkymmenen askeleen päässä, ja heidän päällikkönsä,
joka kääntyi miehiinsä päin, näytti aikovansa antaa heille jonkin
määräyksen, kun Mergy hypähtäen yhtäkkiä pystyyn, karjaisi:
-- Laukaiskaa!
Punatöyhtöinen päällikkö käänsi päätään, ja Mergy tunsi veljensä.
Hän ojensi kätensä viereisen miehen pyssyä kohti tyrkätäkseen sen
syrjään; mutta ennenkuin hän ehti siihen koskeakaan, oli laukaus jo
pamahtanut. Hämmästyneinä tästä odottamattomasta yhteislaukauksesta
ratsumiehet hajaantuivat pakoon pitkin tasankoa; kapteeni George
putosi hevosen selästä kahden luodin lävistämänä.