La Noue.
_Foeneste:_
Cap de you cet homme ne se mouche pas du talon.[75]
_D'Aubigné_, Le baron de Foeneste.
Piiritetyt olivat juuri tehneet onnistuneen uloshyökkäyksen
katolilaisten armeijan äärimmäisiä saartokaivantoja vastaan. He
olivat täyttäneet juoksuhautoja monen sylen pituudelta, kaataneet
kumoon monta vallikoria ja surmanneet satakunta sotilasta. Se
osasto, joka oli saanut tämän voiton, palasi takaisin kaupunkiin
Tadon-portin kautta. Etunenässä marssi kapteeni Dietrich ja komppania
pyssymiehiä, kaikki palavissaan, huohottaen ja janoissaan, mikä oli
varma merkki siitä, etteivät he olleet säästäneet itseään. Seurasi
sitten iso joukko porvareita, joiden joukossa saattoi havaita useita
naisia, jotka nähtävästi olivat olleet mukana ottelussa. Sitten tuli
nelisenkymmentä vankia, useimmat pahasti haavoittuneina, kahden
sotilasrivin välissä kulkien, joilla viimeksimainituilla oli täysi
työ suojellessa heitä katsomaan keräytyneen kansanjoukon raivolta.
Parisenkymmentä ratsastajaa muodosti jälkijoukon. La Noue, jolla
Mergy oli adjutanttina, ratsasti viimeisenä. Hänen haarniskaansa oli
pyssynluoti tehnyt loven, ja hevosensa oli haavoittunut kahdesta
kohti. Vasemmassa kädessään hän piti vieläkin tyhjäksi ampumaansa
pistoolia, ja oikeasta rautahihasta käsivarren asemesta esiin
pistävällä koukuralla hän piteli hevosensa suitsia.
-- Antakaa vankien olla, hyvät ystävät! huusi hän yhtämittaa. Olkaa
sääliväisiä, hyvät rochellelaiset. He ovat haavoittuneita, he eivät
enää voi puolustautua: he eivät ole enää vihollisia.
Mutta kansanjoukko vastasi hurjasti huutaen ja rähisten: hirteen
paavilaiset! käpälälautaan kaikkityyni! Ja eläköön La Noue!
Mergy ja ratsumiehet tehostivat päällikkönsä ylevien kehoitusten
vaikutusta huitomalla muutaman kerran sopivassa tilaisuudessa
keihäänvarrella. Vangit vietiin lopulta kaupungin vankilaan ja
sijoitettiin hyvästi vartioituina paikkaan, jossa heidän ei tarvinnut
ollenkaan pelätä väestön raivoa. Joukko-osasto hajaantui, ja
ainoastaan muutamia aatelismiehiä mukanaan astui La Noue ratsailta
kaupungintalon edustalla, samalla hetkellä, jolloin sieltä tuli
ulos kaupungin pormestari useiden porvarien ja Laplace-nimisen
protestanttisen papin seuraamana.
-- No niin, urhea La Noue, sanoi pormestari ojentaen hänelle kätensä,
näytittepä taas noille murhamiehille, etteivät kaikki urhoolliset
miehet ole kuolleet herra amiraalin mukana.
-- Suoriuduttiinhan siitä sangen onnellisesti, herra pormestari,
vastasi La Noue vaatimattomasti. Meiltä kaatui vain viisi ja
haavoittui muutamia harvoja.
-- Kun te kerran olitte uloshyökkäystä johtamassa, jatkoi pormestari
äskeistä puhettaan, niin me jo ennakolta olimme varmat sen
menestymisestä.
-- Oi! Mitä voisi La Noue ilman Jumalan apua? huudahti katkerasti
vanha pappi. Herra, väkevä Jumala, on sotinut puolestamme tänä
päivänä, hän on kuullut rukouksemme.
-- Herra antaa ja Herra ottaa pois voiton tahtonsa mukaan, sanoi Le
Noue tyynesti, ja häntä ainoata on kiittäminen sodan menestyksistä.
Sitten hän virkkoi pormestarin puoleen kääntyen: -- Kuulkaas, herra
pormestari, onko neuvosto tehnyt päätöksensä hänen majesteettinsa
uusien ehdotusten suhteen?
-- On! vastasi pormestari; vastikään lähetimme torvensoittajan
takaisin Monsieur'n[76] luo pyytämään, ettei hän enää vaivaisi
itseään lähettämällä meille uusia kehoituksia. Tästä lähin vastaamme
niihin vain ruudilla ja lyijyllä.
-- Teidän olisi pitänyt hirtättää torvensoittaja, huomautti pappi:
sillä eikö ole kirjoitettu: _Muutamia pahanilkisiä on noussut sinun
keskuudestasi, jotka ovat pyytäneet houkutella heidän kaupunkinsa
asukkaat. Vaan katso, sinun pitää heidät hukuttaman, ja sinun ja koko
sinun sukukuntasi käsi pitää heidän päällensä pantaman_.
La Noue huokasi ja kohotti silmänsä taivasta kohti vastaamatta mitään.
-- Mitä! meidänkö pitäisi antautua! jatkoi pormestari, antautua,
kun muurimme ovat vielä pystyssä, kun vihollinen ei tohdi edes
läheltä käydä niiden kimppuun, kun taas me käymme häntä joka päivä
hätyyttämässä hänen omissa juoksuhaudoissaan! Uskokaa minua, herra
La Noue, jos La Rochellessa ei olisi sotamiehiä, niin jo pelkästään
naisissa olisi kylläksi ajamaan pakoon nuo Parisin nylkyrit.
-- Herra pormestari, kun on vahvempana puolena, niin pitää puhua
varovaisesti vastustajastaan, ja kun on heikompana...
-- No kuka teille sitten on sanonut, että me olemme heikompana
puolena? keskeytti Laplace. Eikö Herra sodi rinnallamme? Ja eivätkö
Gideon ynnä kolmesataa Israelin lasta olleet voimallisemmat kuin koko
midianilaisten väen sotajoukko?
-- Herra pormestari, te tiedätte paremmin kuin kukaan muu, kuinka
riittämättömästi ruokavaroja on. Ruutia on vähän, ja minun täytyi
kieltää pyssymiehiä ampumasta pitkältä matkalta.
-- Montgomery lähettää sitä meille Englannista, sanoi pormestari.
-- Pitkäisen tuli lankeaa taivaasta paavilaisten päälle, sanoi pappi.
-- Leipä kallistuu päivä päivältä, herra pormestari.
-- Päivänä tai toisena saamme nähdä englantilaisen laivaston tulevan,
ja silloin yltäkylläisyys vallitsee kaupungissa.
-- Jumala antaa sataa mannaa taivaasta, jos niin tarvitaan! huudahti
Laplace kiivaasti.
-- Mainitsemistanne apulaivoista puhuen, puuttui La Noue jälleen
puheeseen, ei tarvitse kuin että tuuli pysyttelee muutaman päivän
etelässä, niin ne eivät pääse satamaan. Ne voi muuten myöskin
vihollinen kaapata.
-- Tuuli puhaltaa varmasti pohjoisesta! Sen sanon sinulle ennakolta,
sinä heikkouskoinen, virkkoi pappi. Sinä olet kadottanut oikean
kätesi ja rohkeutesi samalla kertaa.
La Noue näytti päättäneen olla hänelle mitään vastaamatta. Hän
jatkoi, koko ajan pormestarin puoleen kääntyneenä:
-- Jos meiltä menee yksi mies, niin se on meille raskaampi tappio
kuin viholliselle kymmenen miehen menetys. Pelkään, että meidän, jos
katolilaiset jatkavat sitkeästi piiritystä, on vielä pakko taipua
ankarampiin ehtoihin kuin niihin, jotka tänään halveksien hylkäsitte.
Jos kuningas tahtoo -- kuten toivon -- tyytyä siihen, että näkee
ylivaltansa jälleen tunnustetuksi tässä kaupungissa vaatimatta siltä
sellaisia uhrauksia, joita se ei voi tehdä, niin luulen, että on
velvollisuutemme avata hänelle porttimme, sillä hän on kuitenkin
kaikitenkin meidän herramme.
-- Meillä ei ole muuta herraa kuin Kristus; ja vain jumalanpilkkaaja
voi kutsua herrakseen tuota julmaa Ahabia, Kaarlea, joka juo
profeettain verta! Ja pappi kävi kahta kiukkuisemmaksi nähdessään La
Nouen pysyvän järkähtämättömän kylmäverisenä.
-- Minä puolestani, sanoi pormestari, muistan hyvin, kuinka amiraali
viimeisen kerran kaupunkimme kautta matkatessaan sanoi meille:
Kuningas on antanut minulle sanansa siitä, että hänen protestanttisia
ja katolisia alamaisiaan tullaan kohtelemaan samalla tavoin. Kuutta
kuukautta myöhemmin kuningas, joka oli antanut hänelle sanansa,
murhautti hänet. Jos avaamme porttimme, niin Pärttylinyön näytelmä
pannaan täälläkin toimeen.
-- Kuningasta ovat Guiset vetäneet nenästä. Hän katuu tekoaan,
ja mielellään hän lunastaisi vuodatetun veren. Jos itsepäisestä
neuvotteluihin ryhtymisestä kieltäytymisellänne ärsytätte kaikki
katolilaiset kimppuunne, niin saatte kaikki valtakunnan sotajoukot
niskaanne, ja silloin hävitetään reformeeratun opin ainoa
turvapaikka. Rauhaa! rauhaa! uskokaa minua, herra pormestari.
-- Raukka! kirkui pappi, sinä toivot rauhaa, koska pelkäät henkeäsi.
-- No no! herra Laplace...! sanoi pormestari.
-- Sanalla sanoen, jatkoi La Noue kylmästi, viimeinen sanani on,
jos kuningas suostuu olemaan majoittamatta kaupunkiin linnaväkeä ja
sallii meidän vapaasti harjoittaa uskontoamme, niin meidän täytyy
viedä hänelle avaimemme ja vakuuttaa hänelle alamaisuuttamme.
-- Sinä olet petturi, kiljaisi Laplace; sinä olet antanut tyrannien
lahjoa itsesi.
-- Hyvä Jumala! mitä te sanotte, herra Laplace? sanoi pormestari.
La Noue veti suunsa hienoon ja halveksivaan hymyyn.
-- Siinä nyt näette, herra pormestari, me elämme omituisia aikoja;
sotilaat puhuvat rauhasta, ja papit saarnaavat sotaa. -- Hyvä herra,
hän jatkoi, lopuksi Laplaceen päin kääntyen, nyt on päivällisaika
käsissä, ainakin minusta tuntuu siltä, ja vaimonne varmaankin odottaa
teitä kotia.
Nämä viimeiset sanat saivat papin ihan kiukusta suunniltaan. Hän ei
enää voinut keksiä mitään herjausta, minkä sinkauttaa La Nouelle
vasten silmiä; ja kun korvapuustilla pääsee antamasta järkevää
vastausta, niin hän lyödä läimäytti vanhaa sotapäällikköä poskelle.
-- Siunaa ja varjele! mitä te teette? huusi pormestari. Lyöttekö te
La Noue'ta, La Rochellen parasta kansalaista ja urhoollisinta soturia!
Mergy, joka oli saapuvilla, aikoi antaa Laplacelle sellaisen
ojennuksen, ettei tämä olisi sitä hevillä unohtanut; mutta La Noue
pidätti häntä.
Kun tuon vanhan hupsun käsi kosketti La Nouen harmaata partaa, niin
vanhan sotapäällikön silmistä leimahti ohikiitävän ajatuksen ajan
suuttumuksen ja vihan salamoita. Mutta samassa hänen kasvoilleen tuli
taaskin niiden järkähtämätön ilme: olisi tehnyt mieli sanoa, että
pappi oli lyönyt roomalaisen senaattorin marmorista rintakuvaa tai
että La Noue'ta olisi koskettanut sattumalta jokin eloton esine.
-- Viekää tuo ukko vaimonsa luo, hän sanoi eräälle vanhaa pappia
pitelevistä porvareista, ja käskekää hänen hoivailla miestään;
hän ei varmaankaan ole oikein terve tänään. -- Herra pormestari,
pyydän teitä antamaan minulle sataviisikymmentä vapaaehtoista
kaupungin asukkaista, sillä tahtoisin tehdä uloshyökkäyksen huomenna
päivänkoittaessa, kun juoksuhaudoissa yönsä viettäneet miehet ovat
vielä ihan kylmästä kangistuneina, niinkuin karhut, joita ahdistetaan
pesässään. Olen huomannut, että katosalla nukkuneet miehet ovat
aamulla paljon virkumpia kuin paljaan taivaan alla yönsä viettäneet.
-- Herra de Mergy, jos teillä ei ole liian kiire päivälliselle,
niin tahtoisitteko tehdä kanssani kierroksen Evangile-linnakkeessa?
Tahtoisin nähdä, miten pitkälle vihollisen saartotyöt ovat edistyneet.
Hän tervehti pormestaria, ja nuoren miehen olkapäähän nojaten hän
lähti kulkemaan varustusta kohti.
He tulivat sinne hetkistä myöhemmin kuin tykinkuula oli haavoittanut
kahta miestä. Kivet olivat aivan veren peitossa, ja toinen
onnettomista huusi tovereilleen pyytäen heitä hänet lopettamaan.
La Noue katseli jonkun aikaa, kyynärpää rintasuojukseen nojaten,
äänetönnä piirittäjien saartokaivantoja; sitten hän Mergy'n puoleen
kääntyen virkkoi:
-- Sota on jotain kauheaa yleensäkin, mutta kansalaissota! Tuo luoti
oli pistetty ranskalaiseen tykkiin, ranskalainen sen on tähdännyt
ja laukaissut, ja tuossa on kaksi ranskalaista, jotka se luoti on
tappanut. Eikä vielä ole mitään tuottaa kuolema puolen peninkulman
päästä; mutta herra Mergy, kun pitää upottaa miekkansa miehen
ruumiiseen, joka huutaa armoa omalla kielellänne! Ja sitähän me tänä
aamunakin äskenikään teimme.
-- Oh, herra La Noue, jos olisitte nähnyt elokuun 24 päivän
joukkoteurastuksen! Jos olisitte kulkenut yli Seinen silloin, kun
se oli verestä punainen ja kun siinä kellui enemmän ruumiita kuin
jäidenlähdön jälkeen jäälohkareita, niin kyllä te tuntisitte hyvin
vähän sääliä niitä kohtaan, joita vastaan taistelemme. Minä näen
jokikisessä paavilaisessa murhamiehen.
-- Älkää parjatko omaa maatanne. Tuossa armeijassa, joka meitä
piirittää, on hyvin vähän niitä hirviöitä, joista puhutte. Sotilaat
ovat Ranskan talonpoikia, jotka ovat jättäneet aurankurkensa
päästäkseen kuninkaan palkkoihin, ja aatelismiehet ja päälliköt
taistelevat sen vuoksi, että he ovat vannoneet kuninkaalle
uskollisuudenvalan. He ovat ehkä oikeassa ja me ... me olemme
kapinoitsijoita.
-- Kapinoitsijoitako! Meidän asiamme on oikea, ja me taistelemme
uskontomme ja henkemme puolesta.
-- Mikäli huomaan, niin te ette juuri liiaksi tunne
omantunnonvaivoja; te olette onnellinen, herra de Mergy. Ja vanha
soturi huokasi syvään.
-- Hitto olkoon! sanoi eräs sotilas, joka juuri oli laukaissut
pyssynsä; ihan varmasti tuolla pahuksella on suojeleva talismani.
Jo kolmena päivänä olen häntä tähtäillyt, mutta en vaan ole saanut
sattumaan.
-- Niin kellä sitten? Mergy kysyi.
-- Katsokaas, näettekö tuon veitikan, jolla on valkea takki
ja punainen olkavyö ja sulkatöyhtö? Joka päivä hän tulee
tuohon ärsyttelemään ikäänkuin ilkkuakseen. Hän on yksi niitä
hovikeikareita, joita on tullut Monsieurin matkassa.
-- Matka on koko pitkä, mutta ei haittaa! Antakaas minulle pyssy.
Yksi sotilaista antoi pyssynsä hänen käsiinsä. Mergy asetti piipun
pään rintasuojuksen nojaan ja tähtäsi tarkkaan.
-- Jos hän olisi joku ystävistänne? sanoi La Noue. Miksi te tahdotte
noin ruveta ihmisiä ampumaan?
Mergy oli juuri painamaisillaan liipasinta; hän pysäytti sormensa.
-- Ei minulla ole ensinkään ystäviä katolilaisten joukossa,
paitsi yksi ainoa, ja hän ei ole, -- siitä olen ihan varma, meitä
piirittämässä.
-- Jospa hän olisi veljenne, joka Monsieurin mukana...
Laukaus pamahti, mutta Mergyn käsi oli vavahtanut, ja saattoi nähdä
luodin pöläyttävän tomua ilmaan sangen kaukana kävelijästä. Mergy
ei voinut uskoa, että veljensä olisi katolilaisten armeijan mukana;
mutta kuitenkin hän oli hyvin hyvillään nähdessään ampuneensa ohi.
Mies, jota hän oli ampunut, jatkoi verkkaista kävelyään ja hävisi
sitten vastakaivettujen multakasojen taa, joita kohosi joka puolella
kaupungin ympärillä.