XXIII.

Kaksi munkkia.

Lui mettant un capuchon

Ils en firent en moine.

_Kansanlaulu_.[71]

Eräässä Loiren rannalla vähän matkan päässä Orleans'ista ja sieltä

Beaugency'hin vievän tien varrella olevassa kapakassa istui pöydän

ääressä, ruskea kaapu yllään, ja suuri huppukaulus puoleksi

silmille vedettynä, nuori munkki, silmät hyvin tarkkaavaisina ja

hartaina rukouskirjaan kiintyneinä, vaikkakin hän oli valinnut

vähän pimeänpuoleisen nurkan lukupaikakseen. Hänen vyöstään riippui

rukousnauha, jonka helmet olivat isommat kuin kyyhkysen muna, ja

pyhäinkuvat, joita oli runsas valikoima samaan nauhaan kiinnitettynä,

pitivät kilinää hänen joka liikahduksellaan. Kun hän kohotti päätään

katsoakseen oveen päin, niin saattoi huomata hienopiirteisen suun,

jota koristivat ylöspäin taivutetut ja niin muhkeat viikset, että

jalkaväen kapteeni olisi voinut olla niistä ylpeä. Hänen kätensä

olivat hyvin valkeat, kyntensä pitkät ja huolellisesti leikatut; eikä

mikään osoittanut, että tämä nuori veli olisi, munkkikuntansa tapoja

noudattaen, koskaan käsitellyt lapiota tai haravaa.

Lihava pulleaposkinen talonpoikaiseukko, joka toimitti tässä

kapakassa palvelijan ja keittäjättären virkaa ja joka kaiken lisäksi

oli vielä sen omistaja, lähestyi nuorta munkkia, ja tervehdittyään

häntä sangen kömpelösti, sanoi hänelle:

-- Mitä? arvoisa isä, ettekö tilaa mitään päivälliseksi? Tiedättekö

että kello on jo yli puolenpäivän?

-- Mahtaakohan Beaugency'n lautta viipyä vielä kauvankin?

-- Kukapa tietää. Vesi on matalalla, eikä nyt pääse kulkemaan

mielensä mukaan. Ja sitten toisekseen ei ole vielä sen tuloaikakaan.

Kuulkaa, teidän sijassanne minä söisin tässä päivällistä.

-- Olkoon menneeksi! minä syön tässä päivällistä; mutta eikö ole

jotain muuta huonetta kuin tämä, jossa voisin syödä? Tunnen täällä

katkua, joka ei ole miellyttävää.

-- Olettepa te kovin arkatuntoinen, arvoisa isä. Minä puolestani en

tunne mitään.

-- Korvennetaanko tämän majatalon lähistöllä jossain sikoja?

-- Sikojako? Voi kuinka te olette leikkisä! Että sikojako? Kyllä

melkein; sikoja he todella ovat, sillä kuten sanotaan eläessään he

olivat silkkiin puettuina, mutta niistä sioista ei ole syötäväksi. Ne

ovat hugenotteja, luvalla sanoen, joita virran rannalla poltetaan,

sadan askeleen päässä täältä; siitä se katku, jota täällä tunnette.

-- Hugenotteja?

-- Niin, hugenottejapa hyvinkin. Ei suinkaan se teille mitä? Ei sen

pitäisi viedä teiltä ruokahalua. Mitä siihen tulee että tahtoisitte

vaihtaa huonetta ruokaillaksenne, niin minulla ei ole kuin tämä

yksi vaan; niin ollen teidän täytyy siihen tyytyä. Ja mitäs

turhista, ei hugenotti haise niinkään pahalle. Muuten, jos heitä ei

poltettaisikaan, niin kyllä he löyhkäisivät ilmankin. Tänä aamuna

heitä oli koko läjä rantahiekalla, niin korkea kuin ... mitä se oli,

tuon uunin korkuinen!

-- Ja te käytte katsomassa noita ruumiita?

-- Ahaa! Te sanotte sen minulle siksi että ne olivat alasti.

Mutta, arvoisa isä, eihän kuolleista mitä ... ne nyt eivät minuun

tehneet sen ihmeempää vaikutusta kuin jos olisin nähnyt joukon

kuolleita sammakolta. Kyllä näkyy kaikesta että heillä on eilen

ollut Orleansissa koko urakka, sillä Loire on kuljettanut sieltä

meille niin tuhannesti noita kerettiläiskaloja, kun joessa on vesi

matalalla, niin niitä löytää joka päivä vesijätöiltä. Eilenkin

kun myllärin poika oli katsomassa oliko joku toutain käynyt hänen

verkkoonsa, niin eikös löydäkin sieltä kuollutta naista joka oli

saanut mahdottoman hilporin iskun vatsaansa. Ajatelkaas, siitä oli

mennyt sisään ja tullut hartioiden välistä ulos. Kyllähän poika

sentään mieluummin olisi ottanut hyvän karpin... Mutta mikäs teille

tuli, arvoisa isä? Ihankohan rupeatte pyörtymään? Tahdotteko että

tuon teille päivällistä odottaessanne ryypyn Beaegency'n viiniä, se

teidät taas saattaa hyvälle tuulelle.

-- Ei kiitoksia.

-- No niin! Mitä te sitte tahdotte päivälliseksi?

-- Mitä vaan ... se on minulle yhdentekevää.

-- Mutta sanokaahan sentään! Minulla onkin sellainen ruokasälliö

jossa on vähän vaikka mitä, tietäkääs.

-- No hyvä! Laittakaa minulle kananpoika, ja antakaa minun lukea

rauhassa messukirjaani.

-- Kananpoikako? kananpoika! mutta arvoisa isä, sehän nyt vasta

olisi jotakin! No ei teidän ainakaan tarvitse panna hampaita naulaan

paastoaikana. Teillä on siis paavilta erikoislupa syödä kananpoikia

perjantaipäivänä?

-- Kas miten olenkaan hajamielinen? Niin totta tosiaan, tänäänhän on

perjantai. _Ei sinun pidä perjantaina lihaa syömän_. Antakaa minulle

munia. Olen teille kovin kiitollinen kun huomautitte siitä minulle

ajoissa, että sain niin suuren synnin välttäneeksi.

-- Niin niin! sanoi kapakan emäntä puoliääneen, nuo herrat ne

söisivät kananpoikia paastopäivänä, jos ei heitä siitä varoittaisi;

mutta jos he huomaavat köyhän vaimon keitossa vaivaisen

silavanmurusen, niin kyllä siltä nostetaan sellainen elämä että

hirvittää.

Sen sanottuaan hän rupesi valmistamaan munaruokaansa, ja munkki alkoi

taaskin lukea messukirjaansa.

-- _Ave Maria!_ tyttäreni, sanoi toinen munkki astuessaan huoneeseen

juuri, kun Margareta -- se oli emännän nimi -- piteli paistinpannun

vartta ja varustautui kääntämään isoa omelettia.

Vastatullut oli komea harmaapartainen vanhus, hän oli kookas, tanakka

ja pyylevä; hänen kasvonsa olivat hyvin punoittavat. Mutta kaikkein

ensimäisenä veti huomion puoleensa suunnaton laastarilappu, jonka taa

hänen toinen silmänsä hävisi kokonaan ja joka peitti puoli poskea.

Hän puhui ranskaa sujuvasti; mutta hänen lausumisessaan saattoi

huomata keveän vieraan korostuksen.

Hänen tullessaan sisään nuori munkki painoi päähineensä vieläkin

syvempään, niin ettei hänen kasvojaan voinut nähdä. Mutta vielä

enemmän ihmetytti Margareta-muoria kun myöhemmin tullut munkki, joka

oli palavissaan työntänyt päähineensä riippumaan hartioilleen, veti

sen kiireimmän kaupalla silmilleen heti kun oli nähnyt uskonveljensä.

-- Totta tosiaan, arvoisa isä, tulette parhaiksi ruoka-aikaan; ette

tarvitse ollenkaan odottaa, ja saatte olla kuin kotonanne. Kääntyen

sitten nuoren munkin puoleen hän virkkoi; Eikö totta, arvoisa isä,

olette varmaan ihastunut kun saatte syödä päivällisenne tämän

kunnianarvoisan isän seurassa. Minun omelettini tuoksu on houkutellut

hänet tänne. Mutta en peijakas vieköön minä olekaan voita säästellyt!

Nuori munkki vastasi arasti ja soperrellen.

-- Pelkään häiritseväni teitä, hyvä herra.

Vanha munkki puolestaan virkkoi, painaen päänsä hyvin syvään:

-- Olen vähäpätöinen elsassilainen munkki parka... Puhun huonosti

ranskaa ... ja pelkäänpä ettei seurani uskonveljestäni ole

miellyttävä.

-- No mutta johan nyt jotain, sanoi Margareta muori, ihanko te

rupeatte kursailemaan? Munkkien, ja varsinkin samaan munkkikuntaan

kuuluvien keskenhän pitää olla vain yksi vuode ja yksi pöytä. Ja

ottaen jakkaran hän asetti sen pöydän ääreen, suoraan munkkia

vastapäätä. Vanhus istuutui siihen syrjittäin ja tuntui olevan kovin

hämillään.

Omeletti tuli pöydälle.

-- No arvoisat isät, lukekaa hyvin sukkelaan ruokarukouksenne ja

sanokaa sitten minulle onko omelettini hyvä.

Sana ruokarukous tuntui saattavan molemmatkin munkit yhä enemmän

ymmälle. Nuorempi sanoi vanhemmalle:

-- Teidän on se luettava, te olette vanhempi, teille se kunnia kuuluu.

-- Ei ollenkaan. Te olitte täällä ennen minua, teidän se on luettava.

-- Ei suinkaan, olkaa hyvä lukekaa te se.

-- Minä sitä ainakaan en tee.

-- Teidän täytyy ehdottomasti.

-- No katsokaahan vaan, ettekö annakin omeletin jäähtyä. Onko koskaan

nähty kahta niin kursailevaa harmaaveljestä! Lukekoon vanhempi

rukouksen ja nuorempi kiitoksen ruoan jälkeen.

-- Minä osaan rukouksen vain omalla kielelläni, sanoi vanha munkki.

Nuorempi näytti hämmästyvän ja loi salavihkaa silmäyksen

kumppaniinsa. Sillävälin tämä viimeksimainittu pani kätensä hyvin

hurskaan näköisenä ristiin ja alkoi höpistä huppukauluksensa sisässä

joitakin sanoja, joita kukaan ei voinut kuulla. Sitten hän istuutui,

ja kädenkäänteessä, sanaakaan virkkaamatta hän oli pistänyt poskeensa

kolme-neljännestä omeletista ja tyhjentänyt pullon, joka oli asetettu

hänen eteensä pöydälle. Hänen toverinsa, nenä melkein lautasessa

kiinni, avasi suutaan vain pannakseen siihen ruokaa. Kun omeletti oli

lopussa, niin hän nousi, risti kätensä ja lausui hyvin nopeasti ja

epäselvästi muutamia latinalaisia sanoja, joista viimeiset olivat:

_Et beata viscera virginis Mariae_. Ne vain saattoi Margareta kuulla.

-- Kuinka omituisen rukouksen, kaikella kunnioituksella sanoen, te

luittekaan, arvoisa isä! Minusta se ei tunnu samanlaiselta kuin

meidän pastorimme käyttämä.

-- Se on meidän luostarimme rukous, sanoi nuori harmaaveli.

-- Mahtaakohan lautta jo pian tulla? kysyi toinen munkki.

-- Kärsivällisyyttä! Kyllä sen pitäisi jo kohta tulla, vastasi

Margaretamuori.

Nuorempi harmaaveli näytti olevan harmissaan, ainakin siitä tavasta

päättäen millä hän heilautti päätään. Hän ei kuitenkaan huolinut

lausua pienintäkään huomautusta; ja ottaen rukouskirjansa hän rupesi

lukemaan kahta tarkkaavammin.

Elsassilainen puolestaan antoi, selin toveriinsa kääntyen,

rukousnauhansa helmien solua etusormensa ja peukalonsa välitse

liikuttaen tällöin huuliaan, joilta kuitenkaan ei kuulunut

pienintäkään ääntä.

-- Tuossapa on kaksi kummallisinta munkkia ja hiljaisinta mitä

koskaan olen nähnyt, ajatteli Margareta asettuen rukkinsa ääreen,

jonka hän pian pani liikkeeseen.

Neljännestuntiin ei hiljaisuutta ollut häirinnyt mikään muu kuin

rukin hyrinä, kun neljä aseistettua ja hyvin roistomaisen näköistä

miestä tuli kapakkaan. He hipaisivat hiukan hattunsa reunaa

munkit nähdessään, ja yksi heistä pyysi, tervehtien Margaretaa

tuttavallisella nimellä "pikku Reettaseni", tältä ensiksi viiniä

ja sitten päivällistä hyvin nopeaan, "sillä" -- hän sanoi -- "ihan

on minulle kasvanut sammalta kurkkuun, kun en ole saanut leukojani

liikutella".

-- Viiniä! viiniä! mutisi Margaretamuori, se on kyllä helposti

sanottu, herra Pensas-Jaska. Mutta maksatteko te kanssa puolestanne?

Te tiedätte että herra Luottonen on kuollut; ja ennestäänkin te

jo olette minulle velkaa, yhteensä viinistä ja päivällisistä ja

illallisista, enemmän kuin kuusi eky'tä, niin totta kuin minä olen

kunniallinen nainen.

-- Molemmatkin asiat yhtä totta! vastasi Pensas-Jaska nauraen; se

tahtoo sanoa että olen teille velkaa vain kaksi eky'tä, Reettamuori,

enkä äyriäkään enemmän. Ja hän käytti erästä vielä voimakkaampaa

sanaa:

-- Voi Jesus Maria siunatkoon! voiko sanoa?...

-- No no, älkäähän nyt siinä ruvetko lörpöttelemään. Minä maksan ne

sinulle samalla kuin senkin mitä nyt täällä kulutamme; sillä tänään

minulla on heliseviä taskussa, vaikkakaan emme niitä saaneet siinä

urakassa missä nyt viimeksi oltiin. En ymmärrä minne ne senkin

kerjäläiset panevat rahansa.

-- On hyvin mahdollista että he nielevät ne, kuten saksalaiset

tekevät, sanoi yksi hänen tovereistaan.

-- Saakeli sentään! kiljaisi Pensas-Jaska, niitä täytyy katsoa

lähempää. Jos kerettiläisen raadossa on hyviä pistooleja, niin liian

hyvä se on koirien ruoaksi heitettäväksi.

-- Kuinka hän huusikaan tänä aamuna, se kerettiläisen papin tyttö!

sanoi kolmas.

-- Entä se lihava pappi sitten! lisäsi viimeinen. Hän oli niin paksu,

ettei häntä saanut uppoamaan veteen.

-- Teillä onkin sitten ollut koko urakka tänä aamuna? kysyi

Margareta, joka tuli kellarista täysiä pulloja tuoden.

-- Onpa niinkin, sanoi Pensas-Jaska. Miehiä, naisia ja pieniä lapsia,

tusinan verran me heitä kaikkiaan heitimme virtaan tai tuleen. Mutta

Reetta, se vaan oli onnetonta, kun heillä ei ollut ei niin pennin

pyöreätä; lukuunottamatta naista, jolla oli muutamia helyjä, ei koko

sakki ollut edes pyssynhanan veroinen. Niin, arvoisa isä, hän jatkoi

kääntyen nuoren munkin puoleen: hyvin me olemmekin ansainneet aneita

tänä aamuna tappamalla kerettiläisiä koiria, teidän vihollisianne.

Munkki katsoi häneen hetkisen ja rupesi sitten uudestaan lukemaan;

mutta rukouskirjansa vapisi huomattavasti hänen vasemmassa kädessään

ja oikean hän puristi nyrkkiin niinkuin kovan mielenliikutuksen

vallassa oleva mies ainakin.

-- Aneista puhuen, sanoi Pensas-Jaska kääntyen tovereittensa puoleen,

tiedättekös että tahtoisin yhden sellaisen, jotta saisin syödä lihaa

tänään. Näen tuolla Reettamuorin kanatarhassa kananpoikia, ja ne

himoittavat minua niin vietävästi.

-- Perhana vieköön! sanoi yksi roistoista, syödään vaan niitä, ei

meitä siitä tuomita. Huomenna menemme ripityttämään itsemme, sillä

hyvä.

-- Kuulkaapas pojat, huusi toinen, nytpä keksin keinon. Pyydetäänpäs

tuolta isomahaiselta munkilta lupa syödä lihaa.

-- Niinkuin hän muka voisi sen antaa! vastasi toverinsa.

-- Kautta Neitsyt Maarian! huusi Pensas-Jaska, minäpä tiedän paremman

keinon kuin kaikki muut, ja sen sanon teille korvaan.

Kaikki neljä lurjusta panivat heti päänsä yhteen ja Pensas-Jaska

selitti aivan hiljaa kuiskaten heille suunnitelmansa, joka suurella

naurunrähäkällä hyväksyttiin. Yksi roisto vain näytti vähän epäilevän.

-- Kuule, Pensas-Jaska. Tuo on huono tuuma, tuo sinun tuumasi, ei

siitä meille kunnian kukko laula; minä en pistä siihen näppiäni.

-- Suusi kiinni, Kapustakoura. Niinkuin se muka olisi suurikin synti,

jos jotakuta vähän kutkuttaa tikarinterällä!

-- Niin, mutta tuollaista kaljupäätä!...

He puhuivat hiljaa, ja molemmatkin munkit näyttivät yrittävän päästä

heidän suunnitelmiensa perille muutamista sanoista, joita he saivat

heidän puheistaan siepanneeksi.

-- Hittoja kanssa, ei siinä ole mitään eroa, puuttui Pensas-Jaska

taas äänekkäämmin puheeseen. Ja kaiken lisäksi joutuu siinä synnin

tekemään hän enkä minä.

-- Niin, Pensas-Jaska on oikeassa! huusi kaksi muuta.

Siinä samassa Pensas-Jaskaksi kutsuttu nousi ja meni ulos huoneesta.

Hetkisen perästä rupesi kuulumaan kanojen huutoa ja kaakatusta, ja

kohta lurjus tuli takaisin, kuollut kana kummassakin kädessä.

-- Voi tuota kirottua! kiljaisi Margaretamuori. Vai menet sinä

tappamaan minun kanojani ja vielä perjantaipäivänä! Mitä sinä niillä

aiot tehdä, roisto?

-- Hiljaa, hiljaa, Reetta, älkääkä kuumentako korviani; te tiedätte

että minun kanssani ei leikitä. Laittakaa vaan paistinvartaat kuntoon

ja antakaa minun pitää muusta huoli. Sitten hän sanoi, lähestyen

elsassilaista harmaaveljeä. -- Katsokaas, arvoisa isä, näettehän nämä

elukat? No niin, tahtoisin että olisitte niin hyvä ja ristisitte ne.

Munkki hätkähti hämmästyneenä, toinen sulki kirjansa, ja Margareetta

alkoi haukkua Pensas-Jaskaa.

-- Ettäkö minä ristisin? sanoi munkki.

-- Niin juuri, arvoisa isä. Minä rupean kummiksi, ja ruvetkoon

tuo Reetta tuossa toiseksi. Ja kuulkaas mitkä nimet annan

tyttötypyköilleni: tästä tehdään _Karppi_, tuosta taas _Ahven_. Eikös

olekin siinä kaksi kaunista nimeä!

-- Ristiä kanoja! huudahti munkki nauraen.

-- Senkin haaska! huusi Margareta, luuletko todellakin että minä

sallin teidän pitää tuota ilvettänne omassa talossani? Luuletko

olevasi juutalaisten parissa tai hornassa noitien luona kun rupeat

elukoita kastattamaan?

-- Laittakaa niin, ettei minun tarvitse kuulla tuon suunpieksijän

räyhäämistä, sanoi Pensas-Jaska tovereilleen ja te, isäseni, tokko

osaatte lukea tuosta terästä kuka seppä sen on tehnyt?

Niin sanoen hän toi paljastetun tikarinsa vanhan munkin nenän eteen.

Nuorempi hyppäsi pystyyn; mutta melkein samassa hän, ikäänkuin

varovasti asian harkittuaan istuutui jälleen, päättäen hillitä

itsensä.

-- Kuinka minun sitten pitää ristiä tätä siipikarjaa, poikani?

-- Perhana vieköön, sehän on hyvin helppoa; ihan niinkuin te kastatte

meitäkin, meitä vaimosta syntyneitä. Ripauttakaa _Baptizo te Carpam

et Percam;_[72] mutta sanokaa se omalla siansaksallanne. No niin,

Pikku-Jussi, tuopas tänne tuo vesilasi, ja te muut kaikki, hatut pois

päästä, ja kuunnelkaa hartaasti, jumalauta!

Yleiseksi hämmästykseksi vanha harmaaveli otti hiukan vettä, ripautti

sitä kanojen päähän ja lausui hyvin nopeasti ja epäselvästi jotakin,

joka muistutti rukousta. Hän lopetti lauseensa sanoilla _Baptizo te

Carpam et Percam_. Sitten hän tarttui taaskin rukousnauhaansa hyvin

tyynesti, ikäänkuin hän ei olisi tehnyt mitään tavatonta.

Margaretamuori oli hämmästyksestä mykkänä. Pensas-Jaska riemuitsi. --

No niin, Reetta, hän sanoi heittäen tälle kanat, valmistapas meille

nyt tuo karppi ja tuo ahven; niistä tulee kovin hyvää paastoruokaa.

Mutta Margareta ei vieläkään suostunut pitämään niitä kristittyjen

ruokana, niin kastetut kuin ne olivatkin. Roikaleiden täytyi

uhkailla häntä, että he pitelisivät häntä pahoin, ennenkuin hän sai

asettaneeksi nuo muunnetut kalat paistinvartaaseen.

Sillä välin Pensas-Jaska ja toverinsa joivat vahvasti; he esittivät

maljoja ja pitivät suurta melua.

-- Kuulkaahan! huusi Pensas-Jaska iskien nyrkkinsä kovasti pöytään

vaatien hiljaisuutta. Minä ehdotan että juomme maljan pyhän isämme

paavin terveydeksi ja kaikkien hugenottien kuolemaksi, ja noiden

molempien kaljupäiden ja Reetan täytyy juoda meidän kanssamme.

Huutaen ilmaisivat kolme muuta suostuvansa ehdotukseen.

Hän nousi hieman horjuen, sillä hän oli jo enemmän kuin puoleksi

humalassa ja pullosta, joka hänellä oli kädessään, hän täytti nuoren

munkin lasin.

-- No, hurskas isä, hän sanoi: hänen terveytensä pyhyydeksi! Mi--minä

e... erehdyin. Hänen pyhyytensä terveydeksi ja hugenottien ...

-- Minä en milloinkaan juo aterioitteni välillä, sanoi nuori mies

kylmästi.

-- Ei, perhana! kyllä te juotte, tai piru minut periköön, jos ette

sano miksi ette juo!

Näin sanoen hän laski pullon pöydälle, ja ottaen käteensä lasin hän

rupesi tuomaan sitä munkin huulille, joka istui rukouskirjansa yli

kumartuneena näköjään hyvin rauhallisena. Muutamia viinipisaroita

tipahti kirjalle. Heti paikalla nuori munkki nousi ja sieppasi

käteensä lasin; mutta sensijaan että olisi juonut sen sisällön,

hän heittikin sen vasten Pensas-Jaskan naamaa. Kaikki räjähtivät

nauramaan. Käsivarret ristissä ja selkä seinää vasten harmaaveli

katsoi tiukasti roikaletta silmiin.

-- Kuulkaapas, pikku munkki, tämä leikki ei minua ollenkaan huvita.

Kirkas tuli ja leimaus! jos ette olisi munkki niin kyllä minä

totisesti teille näyttäisin, kenen kanssa te olette tekemisissä.

Näin puhuen hän ojensi kätensä aivan nuoren miehen kasvojen kohdalle

ja nykäsi sormenpäillään tätä viiksistä.

Munkin kasvot helähtivät purppuranpunaisiksi, toisella kädellä hän

tarttui julkeata roistoa kaulukseen kiinni, toiseen hän tempasi

pullon ja iski sen palasiksi tämän päähän niin rajusti, että

Pensas-Jaska vaipui tunnotonna jakkaralle kasvot yhtaikaa sekä viinin

että veren peitossa.

-- Mainiota! reipas poikani! huudahti vanha munkki, tepä olette

koko piru hengenmieheksi! Pensas-Jaska on kuollut! kirkuivat muut

rosvot, nähdessään ettei toverinsa hievahtanutkaan, kyllä me teille

annamme rökkiin niin että tuntuu. He tempasivat miekkansa; mutta

nuori munkki kääräisi hämmästyttävän nopeasti kaapunsa leveät hihat

ylös sai käteensä Pensas-Jaskan miekan ja asettui puolustusasentoon

mitä päättäväisimmän näköisenä. Samassa silmänräpäyksessä hänen

uskonveljensä tempasi viittansa alta tikarin, jonka terä oli

vähintäin kahdeksantoista tuuman pituinen, ja asettui hänen

rinnalleen aivan yhtä sotaisen näköisenä.

-- Ahaa, lurjukset, kyllä me teille näytämme mistä Taavetti olutta

osti.

Ja kädenkäänteessä oli kaikkien kolmen lurjuksen pakko, joko

haavottuneena tai ainakin aseensa menettäneenä hypätä ikkunasta ulos.

-- Jesus Maria siunaa ja varjele! minkälaisia tappelijoita te

olettekaan, arvoisat isät! Te tuotatte kunniaa uskollenne. Kuitenkin

kaikitenkin makaa tuossa yksi mies kuolleena, ja se on vahingoksi

talon maineelle.

-- Mitä vielä! ei hän ole kuollut sanoi vanha munkki, näkyyhän hän

liikahtelevan; mutta menenpä antamaan hänelle viimeisen voitelun.

Ja hän meni haavoittuneen luo ja tarttui tätä tukasta kiinni;

ja asettaen terävän tikarinsa tämän kurkulle hän olisi ruvennut

leikkaamaan hänen päätään poikki, jos eivät Margaretamuori ja

nuorempi munkki olisi häntä pidättäneet.

-- Mitä te teette, herra Jumala! sanoi Margareta; tapatteko ihmisen!

ja vielä ihmisen joka on hyvien katolilaisten kirjoissa, vaikkei hän

sitä olekaan ollenkaan, kuten kyllä saattaa nähdä!

-- Minä otaksun, että _kiireelliset_ asiat kutsuvat teitä niinkuin

minuakin Beaugency'hin, sanoi nuori munkki kanssaveljelleen. Nyt on

lautta täällä. Kiirehtikäämme.

-- Te olette oikeassa, ja minä seuraan teitä. Hän pyyhki tikarinsa

ja asetti sen taas vaippansa alle. Sitten molemmat urheat munkit

läksivät, maksettuaan puolestaan, yhdessä taivaltamaan kohti Loirea,

jättäen Pensas-Jaskan Margaretan käsiin, joka aluksi rupesi maksun

saadakseen kopeloimaan tämän taskuja; sitten hän rupesi poimimaan

pois lasisiruja, joita tämän naama oli täynnään, hoitaakseen häntä

kaikkien niiden sääntöjen mukaan, joita kaikki eukot noudattavat

samankaltaisissa tapauksissa.

-- Erehdynpä suuresti, jos en ole teitä nähnyt jossain, sanoi nuori

mies vanhalle harmaaveljelle.

-- Piru minut periköön, mutta kyllä teidän naamanne ei ole minulle

outo! Mutta...

-- Kun teidät näin ensi kerran, niin eipä teillä silloin tainnut olla

tuo kaapu päällänne.

-- Entä te itse?

-- Te olette kapteeni...

-- Dietrich Hornstein, palvelukseksenne; ja te olette se nuori

aatelismies, jonka kanssa söin päivällistä lähellä Etampes'ia.

-- Sama juuri.

-- Teidän nimenne on Mergy?

-- Niin; mutta nyt se ei ole minun nimeni. Minä olen veli Ambrosius.

-- Ja minä, veli Antonius Elsassilainen.

-- Hyvä. Ja minne matka?

-- La Rochelleen, jos vain voin.

-- Niin minäkin.

-- Olenpa kovin iloissani kun teidät tapasin... Mutta saakeli! kyllä

te saatoitte minut niin vietävän pahaan pulaan ruokarukouksellanne;

enhän minä siitä osannut sanaakaan; ja minä kun pidin teitä alussa

niin hyvänä munkkina kuin pääseekin.

-- Samat sanat.

-- Mistä te olette paennut?

-- Parisista. Entä te?

-- Orleansista. Enemmän kuin viikko minun täytyi piilotella.

Miesparkani ... kornettini ... ovat Loiressa.

-- Entä Mila?

-- Hän kääntyi katolilaiseksi.

-- Entä hevoseni, kapteeni?

-- Ai! tosiaankin! niin että missäkö se on? Annatin raippoja sille

torvensoittajaheittiölle joka sen teiltä varasti... Mutta kun en

tiennyt missä te oleilitte, niin en voinut toimittaa sitä teille

takaisin... Ja minä pidin sen itse odottaen että saisin kunnian

tavata teitä. Nyt se on varmastikin jollakin paavilaisroikaleella.

-- Hiljaa! älkää sanoko sitä sanaa niin kovasti. Kuulkaas kapteeni,

olkaamme yksistä puolin ja auttakaamme toinen toistamme niinkuin

vastikäänkin teimme.

-- Olkoon niin; ja niinkauan kuin Dietrich Hornsteinilla on

pisaraakaan verta suonissaan, on hän aina valmis tappelemaan teidän

rinnallanne.

He puristivat iloisesti toistensa käsiä.

-- Mutta kuulkaas, mikä pahuksen juttu se olikaan, jonka he kertoivat

minulle, ja jossa oli sekä kanat että _Carpam_ ja _Percam_ ja kaikki?

Kyllä täytyy sanoa että nuo paavilaiset ovat oikeita pässinpäitä.

-- Hiljaa! kerran vielä: tuossa on lautta.

Niin jutellen he tulivat lautalle, jolle he nousivat. He tulivat

Beaugency'hin, eikä mitään muuta erikoista tapahtunut kuin että

he tapasivat useita uskolaistensa ruumiita jotka kelluivat Loiren

pinnalla.

Eräs lauttureista huomautti että useimmat olivat vedessä selällään.

-- He huutavat taivaan kostoa, sanoi Mergy aivan hiljaa saksalaisen

ratsuväen kapteenille.

Dietrich puristi hänen kättään sanaakaan virkkaamatta.