Elokuun 24 päivä.
"Saignez! Saignez!"
Mot du Marechal de Tavannes.[67]
Jätettyään komppaniansa kapteeni George juoksi kotiinsa toivoen
tapaavansa veljensä siellä; mutta tämä oli jo lähtenyt sieltä
sanottuaan palvelijoille että hän viipyisi koko yön poissa. Siitä
Georgen oli helppo päättää että veljensä oli kreivittären luona,
ja hän läksi kiireen kaupalla tavoittamaan tätä sieltä. Mutta
verilöyly oli jo alkanut; yleinen sekasorto, kaikkialla tungeskelevat
murhamiehet ja katujen poikki pingoitetut köydet pakoittivat hänet
pysähtymään joka askeleella. Hänen täytyi kulkea Louvren läheltä,
ja siellä juuri uskonvimma riehui kaikkein hillittömimmin. Erään
senaikaisen kirjailijan[68] voimallisen kuvauksen mukaan siellä _veri
vuosi joka taholla virtanaan, pyrkien jokea kohti_, ja kaduilla
kulkiessa oli joka silmänräpäys vaarassa musertua ikkunoista
heitettyjen murhattujen ruumiiden alle.
Pirullisella tarkkuudella oli pidetty huolta siitä, että suurin osa
veneistä, jotka tavallisesti olivat Louvrenpuoleisella rannalla, oli
viety joen toiselle puolen; siten monet pakolaiset, jotka juoksivat
Seinen rantaan toivoen pääsevänsä veneeseen ja siten vihollistensa
iskuja pakoon, huomasivatkin että heillä oli vain valittavana aallot
tai heitä vainoavien sotilaitten hilporit. Samalla aikaa saattoi
nähdä Kaarle IX istuvan eräässä palatsinsa ikkunassa pitkä pyssy
käsissään ja _metsästävän_ onnettomia pakenevia.[69]
Hyppien yli kuolleiden ruumiiden ja ryvettäen itsensä vereen,
kapteeni teki taivaltaan, ollen joka askeleella vaarassa joutua
jonkun surmamiehen erehdyksen uhriksi. Hän oli huomannut, että
sotilailla ja aseistetuilla porvareilla oli kaikilla valkea nauha
käsivarressa ja valkea risti hatussa. Hän olisi helposti voinut ottaa
hänkin nämä tuntomerkit, mutta murhaajien hänessä herättämä inho ja
kauhu ulottui niihin merkkeihinkin, joista heidät tunsi.
Joen rannalla, Châtelet'n[70] lähistöllä hän kuuli nimeään
huudettavan. Hän käänsi päätään ja näki hampaisiin saakka aseistetun
miehen, joka kuitenkaan ei näyttänyt käyttävän aseitaan; muuten
oli tälläkin valkea risti hatussaan, ja hän pyöritteli sormissaan
paperipalasta aivan rauhallisen näköisenä. Se oli Béville. Hän
katsoi kylmästi ruumiita sekä eläviä ihmisiä, joita Meunier-sillan
yläpuolella heitettiin Seineen.
-- Mitä pirua sinä teet täällä? Onko jokin ihme tai kuninkaan suosio
antanut sinulle tuon uskonkiihkon, sillä minusta sinä näytät siltä
kuin olisit menossa hugenotteja metsästämään?
-- Entä sinä itse, mitä sinä teet täällä noiden kurjien parissa?
-- Minäkö? hitto vie, minä katselen; ja kyllä tässä näkemistä onkin.
Ja tiedätkös miten hyvä onni minulla oli? Tunnethan vanhan Michel
Cornabon'in, sen koronkiskurin hugenotin, joka on minua niin nylkenyt?
-- Sinä olet hänet tappanut, onneton!
-- Tappanutko? hyi sentään! En minä sotkeudu ollenkaan uskonasioihin.
Kaukana siitä että olisin hänet tappanut; ei, minä kätkin hänet
kellariini, ja hän, hän antoi minulle kuitin kaikesta mitä olen
hänelle velkaa. Niin olen tehnyt hyvän työn, ja olen saanut siitä
palkinnonkin. Totta kyllä asetin pistoolini piipun kaksi kertaa hänen
ohimolleen, jotta hän olisi helpommin allekirjoittanut kuitin, mutta
piru minut periköön jos olisin ampunut. -- Mutta katsohan tuotakin
naista, joka on tarttunut vaatteistaan siltapalkkiin. Nyt hän
putoaa... ei, ei hän putoakaan. Saakeli! tuopa on mukavata, sitä
kannattaa mennä lähempääkin katsomaan.
George erosi hänestä, ja sanoi itsekseen, lyöden otsaansa:
-- Ja siinä sitten oli yksi kunniallisimpia aatelismiehiä mitä tässä
kaupungissa tunnen!
Hän tuli Saint-Josse-kadulle, joka oli autio ja pimeä: varmastikaan
siellä ei asunut ainoatakaan reformeerattua. Kuitenkin kuului sinne
selvään lähikaduilta lainehtiva melu. Yhtäkkiä valaisee valkeita
seiniä olkitukkojen punertava loimu. Hän kuulee läpitunkevia huutoja
ja näkee puolipukeissaan olevan naisen hajalla hapsin, lapsi
käsivarrellaan pakenevan yliluonnollisen nopeasti. Häntä ajoi takaa
kaksi miestä, kiihoittaen toisiaan rajuin huudoin kuin ainakin villiä
elukkaa ahdistavat metsästäjät. Nainen oli juuri pääsemässä avoimeen
puistokäytävään, kun toinen takaa-ajajista ampui häntä pyssyllään
joka hänellä oli aseena. Luoti sattui tämän selkään kaataen hänet
maahan. Nainen nousi heti taas pystyyn, astui askeleen Georgea kohti
ja vaipui sitten taas polvilleen; sitten hän, viimeiset voimansa
ponnistaen kohotti lastaan kapteenia kohti, kuin olisi hän luottanut
tämän jalomielisyyteen. Sitten hän heitti henkensä sanaakaan
sanomatta.
-- Siinä on taas yksi kerettiläisnarttu maassa! huusi mies, joka oli
ampunut. Minä en lepää ennenkuin olen saanut tusinan täyteen.
-- Konna! karjaisi kapteeni ja ampui häntä pistoolillaan vasten
naamaa.
Roiston pää retkahti viereistä seinää vasten. Hänen silmänsä
pullistuivat kamalan näköisinä auki, ja sitten hän luisui
luisumistaan kantapäillään kuin seinää vastaan liian viistoon
asetettu laukku ja kaatui maahan kuolleena kuin kivi.
-- Mitä? kuinka te tapatte katolilaisen? huusi kuolleen toveri,
jolla oli toisessa kädessä tulisoihtu ja toisessa verinen miekka.
Kuka te oikein olette? Mutta, kautta messun, tehän olette kuninkaan
kevytaseisia ratsumiehiä? Lempo soikoon! teille sattui erehdys, herra
upseeri!
Kapteeni otti vyöstään toisen pistoolinsa ja viritti sen. Tämän
liikkeen ja vieterin pienen naksahduksen murhamies ymmärsi
täydelleen, heitti soihtunsa maahan ja pötki pakoon minkä käpälistä
kerkesi. George ei viitsinyt ampua häntä. Hän kumartui tarkastamaan
maassa makaavaa naista ja huomasi tämän kuolleeksi. Luoti oli mennyt
läpi; hänen lapsensa, kädet äidin kaulaan kietoutuneina, huusi ja
itki, se oli yltyleensä veressä, mutta kuin ihmeen kautta se ei ollut
haavoittunut. Kapteenin oli vähän vaikea irroittaa se äidistään,
jota se puristi kaikin voimin; sitten hän kääri sen viittaansa ja
käytyään varovaisemmaksi kokemastaan seikkailusta hän nosti maasta
kuolleen hatun, otti siitä valkean ristin ja kiinnitti sen omaansa.
Sillä tavoin hän pääsi kenenkään pysäyttämättä kreivittären asunnolle
saakka.
Veljekset heittäytyivät toistensa syliin ja pysyttelivät jonkun
aikaa syleilyssään voimatta lausua sanaakaan. Vihdoin kapteeni
kuvaili muutamin sanoin tilannetta mikä kaupungissa vallitsi. Bernard
sadatteli kuningasta, Guiseja ja katolilaisten pappeja, hän tahtoi
lähteä kaupungille ja koettaa päästä yhteyteen uskonveljiensä kanssa,
jos nämä jossain yrittäisivät asettua vastarintaan. Kreivitär itki ja
koetti häntä pidätellä, ja lapsi parkui ja huusi äitiään.
Kun pitkä aika oli kulunut parkumiseen, voivotteluun ja itkuun, niin
täytyi vihdoinkin tehdä joku päätös. Lapsen suhteen kreivittären
tallimestari otti hommatakseen, että joku vaimo ottaisi sen
hoiviinsa. Mitä Mergy'hin tuli, niin hän ei voinut sillä hetkellä
ajatella pakoa. Ja muuten, minne mennä? tiesikö kukaan eikö verilöyly
ulottunut yli koko Ranskan, sen toisesta laidasta toiseen? Vahvoilla
kaartin osastoilla oli miehitetty sillat, joita pitkin reformeeratut
olisivat voineet päästä Saint-Germainen etukaupunkiin, mistä he
sitten olisivat helpommin saattaneet pujahtaa pois kaupungista ja
pyrkiä Etelä-Ranskan maakuntiin, jotka kaikkina aikoina olivat
pysyneet heidän asialleen uskollisina. Toiselta puolen taas
tuntui siltä, että olisi ollut mahdotonta, vieläpä varomatontakin
pyytää hallitsijalta armoa hetkellä, jolloin hän, verilöylyn
kiihoittamana, himoitsi vain yhä uusia uhreja. Kreivittären talo
ei ollut -- hän kun oli kuuluisa hurskaudestaan -- varsin alttiina
murhamiesten toimeenpanemille ankarille tarkastuksille, ja Diana
uskoi voivansa luottaa väkeensä. Niinollen Mergy ei voinut mistään
löytää turvapaikkaa jossa hän olisi ollut vähemmin vaaralle
alttiina. Päätettiin että hän pysyisi siellä piilossa odottaen asian
kehittymistä.
Sen sijaan että joukkosurmaaminen seuraavana päivänä olisi loppunut,
se tuntui pikemminkin kiihtyvän ja käyvän järjestelmällisemmäksi. Ei
ollut katolilaista, joka ei olisi ottanut valkeata ristiä pelosta
että häntä muuten olisi voinut epäillä kerettiläiseksi, ja joka
ei olisi aseistautunut ja antanut ilmi hugenotteja, jotka vielä
olivat elossa. Kuningas oli sillä välin palatsiinsa sulkeutuneena,
eikä hänen luokseen päässyt kukaan muu kuin surmatyön tekijäin
johtomiehet. Ryöstönhalun houkuttelemana roskaväki oli liittynyt
porvarikaartiin ja sotilaihin, ja kirkossa kiihoittivat saarnamiehet
uskovaisia yhä suurempaan julmuuteen.
-- Musertakaamme yhdellä kertaa, he sanoivat, kaikki lohikäärmeen
päät, ja lopettakaamme ainiaaksi kansalaissodat.
Ja uskotellakseen verta ja ihmeitä janoaville kansajoukoille, että
taivas hyväksyi tuon raivon ja vimman ja että se oli tahtonut heitä
vielä rohkaista loistavalla ihmeellä, nämä sananjulistajat huusivat:
-- Menkää Innocent-hautuumaalle, menkää katsomaan orapihlajapensasta,
joka on uudelleen ruvennut kukkimaan kuin nuortuneena ja
vahvistuneena siitä että sitä on kerettiläisten veri kostuttanut!
Ja aseistetut murhamiehet menivät monina juhlakulkueina hyvin
juhlallisin menoin ihailemaan pyhää orjantappurapensasta, ja
hautuumaalta palatessaan heitä elähytti uusi entistä kovempi
uskonvimma ja into saada käsiinsä ja syöstä surman suuhun ne, joille
taivas niin silminnähtävän selvään oli tuomionsa julistanut. Eräs
Katarina di Medicin lause oli kaikkien suussa, sitä toisteltiin
miehestä mieheen lapsia ja naisia teurastettaessa: _Che pietà lor
ser crudele, che crudeltà lor ser pietoso;_ tänään on lempeä kun on
julma, julma kun on lempeä.
Näissä protentanteissa oli vain harvoja, jotka eivät olleet sodassa
ja mukana tulisissa taisteluissa, ja silloin he olivat koettaneet
ja useinkin menestyksellisesti, korvata pienemmän lukumääränsä
urhoollisuudellaan; ja kuitenkin yritti ainoastaan _kaksi_ tämän
teurastuksen aikana tehdä vastarintaa surmaajilleen, ja näistä
kahdesta miehestä oli vain toinen ollut sodassa. Ehkäpä se seikka,
että he olivat tottuneet taistelemaan kokonaisina joukkoina ja
säännöllisissä taisteluissa, oli riistänyt heiltä sen yksilöllisen
päättäväisyyden ja tarmokkuuden, joka olisi saattanut innostuttaa
jokaista protestanttia puolustautumaan kotonaan kuin linnoituksissa.
Saattoi nähdä vanhojen sotilaitten ojentavan nöyrien uhrieläinten
tavoin kaulansa kurjien olentojen katkaistavaksi, jotka edellisenä
päivänä vielä olisivat vapisseet heidän edessään. He pitivät
kohtaloonsa alistumistaan urhoollisuutena ja marttyyriglooriaa
soturin kuolemaa parempana.
Kun ensimäinen kostonjano oli sammutettu, niin saattoi murhamiehistä
sääliväisimpien nähdä tarjoavan uhreilleen hengen ja elämän
uskostaluopumisen hinnalla. Hyvin pieni joukko kalvinisteja käytti
tätä tarjousta hyväkseen ja suostui lunastamaan itsensä kuolemasta ja
kidutuksistakin valheella, joka ehkä oli anteeksiannettava. Naiset
ja lapset taas lukivat uskontunnustuksensa heidän päänsä yläpuolella
kohotettujen miekkojen keskessä ja kuolivat valitustakaan päästämättä.
Kahden päivän kuluttua kuningas koetti lopettaa teurastuksen; mutta
kun joukon intohimot kerran on päästetty valloilleen, niin sitä
on mahdoton enää pysähdyttää. Ei siinä kyllä, että tikarit eivät
suinkaan lakanneet tekemästä työtään, vaan hallitsijan itsensäkin
täytyi, jumalattomasta säälittelystä syytettynä, peruuttaa
armahdusmääräyksensä ja koventaa ne vielä ankarammiksi kuin mitä
hänenkään ilkeytensä olisi vaatinut, mikä ominaisuus sentään oli yksi
hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä.
Pärttylinyötä lähinnä seuraavina päivinä kävi kapteeni säännöllisesti
veljeänsä katsomassa tämän piilopaikassa, ja joka kerta oli hänellä
kerrottavana tälle uusia yksityiskohtia hirmutapauksista joiden
silminnäkijänä hän oli ollut.
-- Voi milloinka pääsenkään pois tästä murhien ja rikosten maasta?
huudahti George. Mieluummin tahtoisin elää villien eläinten kuin
ranskalaisten parissa.
-- Tule mukaan La Rochelle'een, sanoi Mergy; toivon etteivät
murhatöiden tekijät ole vielä saaneet sitä haltuunsa. Tule kuolemaan
minun kanssani, ja saata uskostaluopumisesi unhoon puolustamalla
uskomme viimeistä varustusta.
-- Entä mihin minä sitten joudun? sanoi Diana.
-- Lähtekäämme pikemminkin Saksaan tai Englantiin, vastasi George.
Siellä ei meitä ainakaan tapeta eikä meidän tarvitse tappaa.
Nämä suunnitelmat eivät toteutuneet. George pantiin vankeuteen, kun
ei ollut totellut kuninkaan määräyksiä; ja kreivitär, peläten että
rakastettunsa voitaisiin keksiä, ajatteli enää vain miten saada hänet
toimitetuksi pois Parisista.