Viimeinen yritys.
Soothsayer.
Beware the Ides of March![64]
_Shakespeare_, Julius Caesar.
Samana iltana Mergy lähti tavanmukaiseen aikaan kotoaan, ja
kääriytyneenä huolellisesti muurinväriseen vaippaansa, hattu syvään
silmille painettuna hän tavallista varovaisuuttaan noudattaen
suuntasi kulkunsa kreivittären taloa kohti. Tuskin oli hän ottanut
montakaan askelta kun hän tapasi kirurgi Ambrosius Parén, jonka
hän oli tullut tuntemaan siten että tämä oli hoitanut häntä
kun hän oli ollut haavoitettuna. Paré oli varmaankin tulossa
Châtillon-palatsista, ja ilmaistuaan hänelle itsensä Mergy kysyi
kuinka amiraali voi.
-- Hän voi hyvin, sanoi kirurgi. Haava on sangen hyvän näköinen,
ja potilas muutenkin hyvissä voimissa. Jumalan avulla hän paranee.
Toivon että hänelle määräämäni lääkejuoma tekee hänelle hyvää ja että
hän saa nukkua hyvästi ensi yönä.
Muudan ohi kulkeva alhaisoon kuuluva mies oli kuullut heidän puhuvan
amiraalista. Kun hän oli päässyt heistä siksi pitkän matkan päähän
että arveli voivansa olla hävytön tarvitsematta pelätä mitään
ojennusta, hän huusi:
-- Kyllä hän pian saa tanssia sarabandea[65] Montfaucon'illa,[66]
teidän paholaisen amiraalinne! Ja sitten hän hän lähti livistämään
minkä käpälistä lähti.
-- Kurja roisto! huusi Mergy. Minua ihan harmittaa kun suuren
amiraalimme täytyy asua sellaisessa kaupungissa, jossa niin monet
ihmiset ovat hänen vihollisiaan.
-- On sentään onni että hänen palatsinsa on niin hyvin vartioitu,
vastasi kirurgi. Kun läksin hänen luotaan, niin rappuset olivat
täynnä sotilaita, ja he jo sytyttelivät sytyttimiään. -- Voi! herra
Mergy, tämän kaupungin asukkaat eivät rakasta meitä. Mutta on jo
myöhä, ja minun täytyy palata Louvreen takaisin.
He erosivat toivottaen toisilleen hyvää yötä, ja Mergy jatkoi
matkaansa vaipuneena ruuusunpunaisiin unelmiin, jotka saivat hänet
hyvin pian unohtamaan sekä amiraalin että ranskalaisten vihan.
Kuitenkaan hän ei voinut olla huomaamatta tavatonta liikettä,
joka vallitsi Parisin muuten heti pimeän tultua hyvin hiljaisilla
kaduilla. Milloin häntä vastaan tuli kantajia omituisen muotoiset
taakat hartioillaan, joita hänen pimeässä teki mieli pitää
keihäskimppuina; milloin tuli sotaväen osasto, joka marssi äänetönnä
aseet koholla ja palavin sytyttimin; toisaalla taas avautui ikkuna,
joku Ilmestyi siihen kynttilä kädessä ja hävisi taas samassa.
-- Hoi! huusi hän eräälle kantajalle, kuulkaa naapuri, minne viette
tuota kantamustanne näin myöhään?
-- Louvreen, armollinen herra, tämän yön huveihin.
-- Toveri, sanoi Mergy kersantille, joka johti patrullia, minne
menette noin aseistettuina?
-- Louvreen, armollinen herra, tämän yön huveihin.
-- Hoi! ettekö ole kuninkaan hovipoikia? Minne te menette
tovereinenne noiden täysissä taisteluvaruksissa olevien hevostenne
kera?
-- Louvreen, arvoisa herra, tämän yön huveihin.
-- Tämän yön huveihin! virkkoi Mergy itsekseen. Kaikille ihmisille
siitä näköjään on sanottu paitsi minulle. Mutta vähäpä se minua
liikuttaa; kuningas huvitelkoon ilman minua, enkä totisesti ole
utelias näkemään hänen huvituksiaan.
Vähän kauempana hän huomaa huonosti puetun miehen, joka pysähtyi
muutamien talojen eteen ja merkitsi niiden ovet, vetämällä niihin
liidulla valkean ristin.
-- Hei naapuri, oletteko te majoitusmestari, kun noin merkitsette
taloja?
Tuntematon hävisi vastaamatta mitään.
Eräässä kadunkulmauksessa oli hän, kääntyessään sille kadulle,
jonka varrella kreivitär asui, vähällä törmätä yhteen erään miehen
kanssa, joka oli kääriytynyt laajaan viittaan niinkuin hänkin ja joka
kääntyi samasta kulmasta vaikka päinvastaiseen suuntaan. Huolimatta
pimeästä ja siitä, että kumpikin mitä huolellisimmin koetti pysytellä
tuntemattomana, he paikalla tunsivat toisensa.
-- Kas hyvää iltaa, herra de Béville! Mergy sanoi ojentaen hänelle
kätensä.
Antaakseen hänelle kätensä Béville teki omituisen liikkeen viittansa
alla: hän siirsi oikeasta kädestään vasempaan jonkin kantamansa
jotenkin painavan esineen. Viitta jäi vähän raolleen.
-- Terve, ritari uljas, kaunotarten suosikki! Béville huudahti.
Lyönpä vetoa siitä, että teitä onnenne odottaa.
-- Entäs teitä itseänne, herra Béville...? Näyttääpä siltä kuin
aviomiehet olisivat teille suutuksissaan; sillä erehdynpä pahoin, jos
se ei ole haarniska joka teillä on hartioillanne, ja se mikä teillä
on kädessänne, muistuttaa niin vietävästi pistoolia.
-- Täytyy olla varovainen, herra Bernard, hyvin varovainen. Näin
sanoessaan hän asetti viittansa niin, että hän sai huolellisesti
peittäneeksi kantamansa aseet.
-- Olen tavattomasti pahoillani kun en voi tänä iltana tarjota
teille palvelustani ja miekkaani vartioidakseni katua ja pitääkseni
rakastettunne ovella vahtia. Tänään se on minulle mahdotonta, mutta
muuten olen aina käytettävänänne.
-- Tänä iltana te ette voi tulla minun kanssani, herra de Mergy. Hän
säesti näitä muutamia sanojaan omituisella hymyllä.
-- Siispä onnea vaan! Hyvästi!
-- Toivotan teille myös _onnea!_
Jotain erikoista, jotain onttoa mahtipontisuutta oli siinä tavassa
millä Béville lausui nämä jäähyväiset.
He erosivat, ja Mergy oli jo ottanut muutaman askeleen, kun hän kuuli
Bévillen kutsuvan häntä. Hän kääntyi ympäri ja näki tämän palaavan
luokseen.
-- Onko veljenne kaupungissa?
-- Ei, mutta odotan häntä joka päivä tulevaksi. -- Mutta tosiaankin!
sanokaa minulle otatteko osaa tämän yön huveihin?
-- Huveihinko?
-- Niin, kaikkialla puhutaan, että hovissa pannaan tänä iltana
toimeen suuret huvit.
Béville mutisi aivan hiljaa muutamia sanoja hampaittensa välistä.
-- Hyvästi vielä kerran, sanoi Mergy. Minulla on vähän kiire, ja...
Ymmärrättehän mitä tarkoitan?
-- Kuulkaa, kuulkaa! Vielä yksi sana. En voi päästää teitä menemään
antamatta teille tosiystävän neuvoa.
-- Mitä neuvoa?
-- Älkää menkö _hänen_ luokseen tänä iltana! Uskokaa minua, te
tulette siitä minua vielä kiittämään.
-- Sekö teidän neuvonne oli? Mutta en ymmärrä teitä. Kenen _hänen?_
-- No, kyllähän me ymmärrämme toisemme. Mutta jos olette viisas, niin
menkää yli Seinen jo nyt tänä iltana.
-- Onko tässä jotain ilveilyä takana?
-- Ei ollenkaan. En ole koskaan puhunut vakavammin. Sen sanon
teille, menkää yli Seinen. Jos paholainen teitä ahdistaa liian
kovasti, niin menkää Jakobiiniluostarin luo, Saint-Jacques-kadulle.
Hurskasten isien ovella te näette ison puisen ristiinnaulitunkuvan,
joka on kiinnitetty sangen kurjannäköisen talon seinään. Onhan se
hupsunnäköinen kyltti, mutta mitäpä sillä väliä! Kolkuttakaa, niin
tapaatte hyvin näppärän vanhan eukon, joka teidät, kunnioituksesta
minua kohtaan, ottaa hyvin vastaan. Menkää Seinen toiselle puolelle
jäähdyttämään intoanne; Brulard-vuorilla on viehättäviä ja
kohteliaita sisarentyttäriä. Ymmärrättehän mitä tarkoitan?
-- Olette liian hyvä. Suutelen käsiänne.
-- Ei, noudattakaa antamaani neuvoa. Aateliskunniani kautta! Sitä
teidän ei tarvitse katua.
-- Suuri kiitos, joskus toiste voin sitä käyttää hyväkseni. Tänään
minua odotetaan. Ja Mergy otti askeleen eteenpäin.
-- Menkää yli Seinen, hyvä ystävä; se on viimeinen sanani. Jos teille
tapahtuu jokin onnettomuus, kun ette ole tahtonut minua kuunnella,
niin minä pesen käteni.
Bévillen äänensävyssä oli jotain outoa vakavuutta, joka pisti Mergyn
silmiin. Béville oli jo kääntynyt mennäkseen; tällä kertaa Mergy
pysäytti hänet.
-- Mitä pirua te oikein tarkoitatte? selittäkää sananne, älkääkä enää
puhuko minulle arvoituksin ja ongelmin.
-- Hyvä ystävä, minun ehkä ei pitäisi puhua niinkään selvään; mutta
_menkää yli virran ennen sydänyötä;_ ja nyt hyvästi.
-- Mutta...
Béville oli jo pitkän matkan päässä. Mergy seurasi häntä hetkisen;
mutta pian hän, häpeissään kun siten tuhlasi aikaa, jonka voi
käyttää parempaankin, palasi entisille jäljilleen ja lähestyi
puutarhaa, johon hänen oli määrä mennä. Hänen täytyi kävellä jonkin
aikaa edes ja takaisin odottaessaan että useat ohikulkijat olisivat
menneet kyllin kauvaksi. Hän pelkäsi että nämä vähän hämmästyisivät
nähdessään hänen menevän sellaiseen aikaan puutarhan portista sisään.
Yö oli kaunis, vieno tuulenleyhkä oli tuonut vilpoisuutta helteeseen;
kuu tuli vuoroon näkyviin keveiden valkoisten pilvenhattarain takaa,
vuoroin peittyi niiden taakse. Se yö oli kuin luotu lemmenkohtausta
varten.
Hetkisen oli katu autiona; hän avasi heti puutarhan portin ja sulki
sen äänettömästi. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän ajatteli
vain riemuja jotka häntä odottivat Dianan luona; ja synkät ajatukset,
jotka Bévillen kummalliset sanat olivat hänen mielessään herättäneet,
olivat sieltä karkonneet hyvin kauvas.
Hän lähestyi taloa varpaisillaan. Eräästä puoliavoimesta ikkunasta
tuikki lamppu punaisten verhojen takaa; se oli sovittu merkki.
Silmänräpäyksessä hän oli rakastajattarensa huoneessa.
Tämä oli puoleksi lepäävässä asennossa hyvin matalalla,
tummansinisellä sametilla päällystetyllä leposohvalla. Hänen pitkät
mustat, epäjärjestyksessä olevat hiuksensa peittivät kokonaan tyynyt,
joihin hänen päänsä nojasi. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja hän
näytti ponnistelevan pitääkseen ne suljettuina. Yksi ainoa katosta
riippuva hopealamppu valaisi huonetta ja loi kaiken valonsa Diana
de Turgis'n kalpeille kasvoille ja hehkuvanpunaisille huulille. Hän
ei nukkunut; mutta kun näki hänet noin, niin olisi luullut voivansa
sanoa, että häntä vaivasi tuskallinen painajainen. Tuskin Mergyn
ensi askeleet olivat ruvenneet kuulumaan huoneen matolla, kun hän
kohotti päätään, avasi silmänsä ja suunsa, vavahti ja sai vaivoin
tukahduttaneeksi kauhun huudahduksen.
-- Pelästytinkö sinut, enkelini? kysyi Mergy polvillaan ja
kumartuneena tyynyn yli, jolle kaunis kreivitär oli taas antanut
päänsä vaipua.
-- Siinähän viimeinkin olet! Luojan kiitos!
-- Olenko antanut odottaa itseäni? On vielä pitkä aika keskiyöhön.
-- Ah! antakaa minun olla! antakaa... Eihän vaan kukaan lie nähnyt
teidän tulleen tänne?
-- Ei kukaan... Mutta mikä sinun on, armaani? Miksi nuo kauniit pikku
huulesi väistävät minun huuliani?
-- Oi Bernard, jos tietäisit! oi älä kiusaa minua minä pyydän! Minä
kärsin kauheasti, minulla on hirveä päänsärky ... pääparkani on kuin
tulessa.
-- Ystävä raukka!
-- Istu lähelleni, ole ystävällinen, äläkä kysy minulta mitään
tänään... Olen kovin sairas. Hän painoi kauniit kasvonsa yhteen
leposohvan tyynyistä ja valitti tuskallisesti. Sitten hän äkkiä
kohottautui kyynärpäittensä varaan, pudisti paksun, koko hänen
kasvonsa peittäneen tukkansa syrjään ja tarttuen Mergyn käteen, hän
painoi sen ohimoilleen. Bernard tunsi hänen valtimonsa sykkivän
kiivaasti.
-- Kätesi on kylmä, se tekee minulle hyvää.
-- Rakas Dianani, kuinka soisinkaan että päänsärkysi vaivaisi minua
sinun asemestasi! hän sanoi suudellen tätä polttavan kuumalle otsalle.
-- Niin! ja minä tahtoisin ... aseta sormiesi päät kulmakarvojeni
päälle, se tuottaa minulle lievitystä. Minusta tuntuu että jos
itkisin, niin kärsisin vähemmän... Mutta en voi itkeä.
Syntyi pitkä hiljaisuus, jota häiritsi vain kreivittären epätasainen
ja vaivaloinen hengitys. Mergy, ollen polvillaan leposohvan ääressä,
hieroi hellävaroen ja väliin suuteli kauniin Dianansa raukeita
kulmakarvoja. Hänen vasen käsivartensa nojasi päänaluseen, ja hänen
rakastettunsa sormet, joita hän piti kädessään, puristivat sitä
silloin tällöin kouristuksen tapaisin liikkein. Dianan hengitys
hyväili samalla kertaa lauhkeana ja polttavana hekumallisesti hänen
huuliaan.
-- Rakas ystävä, Bernard sanoi viimein, minun nähdäkseni sinua vaivaa
jokin muukin kuin päänsärky. Onko sinulla jotain erikoista surun
syytä? Ja mikset sitä sano minulle, minulle? Etkö tiedä, että jos
kerran rakastamme toisiamme, niin meidän on jaettava niinhyvin surut
kuin ilotkin?
Kreivitär pudisti päätään avaamatta silmiään. Hänen huulensa
liikkuivat, mutta niiltä ei kuulunut yhtään selvää ääntä, sitten hän
ikäänkuin sen ponnistuksen uuvuttamana antoi päänsä vaipua Mergyn
olkapäätä vasten. Samassa kello löi puoli kaksitoista. Diana säpsähti
ja nousi istualleen väristen kiireestä kantapäähän.
-- Mutta rakas ystävä, te todella pelästytätte minut!
-- Ei mitään ... ei vielä mitään, hän sanoi soinnuttomalla äänellä...
Tuon kellon ääni on kamala! Joka lyönnillä on minusta kuin
tunkeutuisi tulikuuma rauta pääni läpi.
Mergy ei keksinyt parempaa lääkettä eikä parempaa vastausta kuin
suudella hänen otsaansa, jota kreivitär nojasi häneen päin. Yhtäkkiä
tämä ojensi kätensä, ja laskien ne rakastettunsa olkapäille ja
kiinnittäen häneen säihkyvän katseensa, joka tuntui tunkeutuvan aivan
hänen lävitseen, hän sanoi:
-- Bernard, milloin sinä käännyt katolilaiseksi?
-- Rakas enkelini, ei puhuta siitä nyt, se tekee sinut vaan entistä
sairaammaksi.
-- Sinun itsepintaisuutesi se tekee minut sairaaksi ... mutta
siitähän sinä niin vähän välität. Mutta aika kiiruhtaa; ja vaikka
olisin kuolemankielissä, niin tahtoisin sen käyttää viimeiseen
hengenvetooni saakka kehoittamalla sinua...
Mergy tahtoi suudella hänen suunsa suudelmalla. Se on oivallinen
todistuskeino ja kelpaa vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin, mitä
rakastaja voi lemmittynsä suusta kuulla. Mutta Diana, joka
tavallisesti sellaisessa tapauksessa ei tyytynyt yksin vain sitä
odottamaan, työnsi hänet tällä kertaa päättävästi ja melkeinpä
vihastuneena luotaan.
-- Kuulkaa minua, herra de Mergy, joka päivä minä vuodatan
verikyyneliä, ajatellessani teitä harhauskossanne. Te tiedätte kuinka
teitä rakastan! Voitte arvata minkälaisia niiden tuskien täytyy
olla, joita kärsin ajatellessani, että hän, joka minulle on paljon
kalliimpi kuin elämäni, saattaa, ja ehkäpä aivan kohta, kadottaa sekä
ruumiinsa että sielunsa.
-- Diana, tiedättehän sopineemme siltä, ettemme enää puhuisi
keskenämme tuonkaltaisista asioista.
-- Meidän täytyy, onneton! Kuka sen on sanonut että sinulla on enää
tuntiakaan katumis- ja parannusaikaa?
Hänen äänensä outo sointu ja hänen kummalliset sanansa johdattivat
vaistomaisesti Mergyn mieleen hänen Bévilleltä saamansa omituisen
neuvon. Ne liikuttivat hänen mieltään väkisinkin, vaan hän pysyi
kuitenkin lujana, mutta hän luulikin tämän kahta kiivaammaksi käyneen
käännyttämisinnon johtuvan vain Dianan kiintymyksestä häneen.
-- Mitä tarkoitattekaan, rakas ystävä? Uskotteko että tämän huoneen
katto, tappaakseen hugenotin, putoaa yhtäkkiä hänen päälleen niinkuin
viime yönä vuoteenne katos? Onneksi siinä ei tapahtunut meille sen
pahempaa kuin että saimme vähän tomua päällemme.
-- Teidän itsepintaisuutenne saattaa minut epätoivoon! -- ...
Kuulkaapas, näin unta että vihollisenne olivat aikeissa surmata
teidät ... ja näin teidät, viruen verissänne heidän käsiensä
raatelemana, heittävän henkenne ennenkuin ennätin tuoda rippi-isän
luoksenne.
-- Viholliseniko? En luullut itselläni olevan sellaisia.
-- Mieletön! Eivätkö kaikki ne ole vihollisianne, jotka teitä
kammovat kerettiläisyytenne vuoksi? Eikö sitä ole koko Ranska?
Varmasti on; ja kaikkien ranskalaisten täytyy olla vihollisianne
niinkauvan kuin pysytte Jumalan ja pyhän kirkon vihollisena.
-- Jätetään tuo, kuningattareni. Mitä uniinne tulee niin pyytäkää
vanhalta Camillalta niihin selitystä, minä niistä en ymmärrä
mitään. Mutta puhutaan muuta. -- Te olitte eilen hovissa, minusta
tuntuu siltä; sieltä te varmaan, niin arvelen, olette saanut
päänkivistyksenne, joka teille tuottaa kärsimyksiä ja tekee minut
hulluksi.
-- Niin, minä tulen hovista, Bernard. Olen nähnyt kuningattaren, ja
läksin hänen luotaan ... lujasti päättäen tehdä viimeisen yrityksen
saadakseni teidät vaihtamaan... Teidän täytyy tehdä se, se on
ehdottomasti välttämätöntä.
-- Minun mielestäni me, rakas ystävä, sanoi Mergy keskeyttäen,
voisimme, luvalla sanoen, käyttää aikamme vieläkin paremmin, kun
kerran olette siksi voimissanne, että jaksatte pitää noin voimallisia
saarnoja.
Kreivitär vastasi tähän vain katseella, jossa oli sekä ylenkatsetta
että vihaa.
-- Voi kirottua kuitenkin! hän sanoi hiljaa ikäänkuin itsekseen
puhuen, miksi minun pitääkin olla niin heikko! Sitten hän jatkoi
kovemmalla äänellä: Näen aivan selvään, ettette minua rakasta, te
pidätte minusta niinkuin hevosesta: kunhan vaan täytän oikkunne,
niin mitä sillä väliä vaikka saankin tuhannet tuskat! Juuri teidän
ja yksin teidän vuoksenne olen taipunut kärsimään omantunnontuskia,
joiden rinnalla kaikki kidutukset, mitä ihmisten raivo ja viha voivat
keksiä, eivät ole mitään. Yksi ainoa sana huuliltanne toisi rauhan
sieluuni, mutta sitä sanaa te ette koskaan tule sanomaan. Yhtä
ainoata ennakkoluuloanne ette tahdo uhrata minun vuokseni.
-- Rakas Diana, kuinka te minua ahdistatte! Olkaa oikeudenmukainen
älkääkä antako uskonkiihkonne sokaista itseänne. Vastatkaahan
minulle, voisitteko mistään muualta saada orjan, joka nöyremmin kuin
minä tekisi kaiken minkä käsivarteni tai ymmärrykseni voi? Mutta, jos
se täytyy vielä kerran sanoa, niin sanon sen sitten: voisin kuolla
puolestanne, mutta en uskoa eräisiin seikkoihin.
Diana kohautti olkapäitään ja katsoi häneen suorastaan vihaisesti.
-- Minä en voisi, Mergy jatkoi, muuttaa teidän vuoksenne tumman
ruskeaa tukkaani vaaleaksi. En voisi muuttaa jäsenteni muotoa
teidän mieliksenne. Uskontoni, rakas, on yksi jäsenistäni, ja vielä
sellainen jäsen, ettei sitä voi minulta riistää ottamatta samalla
henkeäni. Huoletta saa minulle saarnata kaksikymmentä vuotta, mutta
ei koskaan minua saada uskomaan, että palanen happamatonta leipää...
-- Vaikene! hän sanoi käskevällä äänellä, älä rupea herjaamaan! Olen
koettanut kaikkea, mutta mikään ei olen tepsinyt. Kaikki te, jotka
olette kerettiläisyyden myrkyn saastuttamia, olette uppiniskaista
väkeä, ja te suljette silmänne ja korvanne, te pelkäätte nähdä ja
kuulla. No niin, aika on tullut, jolloin silmänne eivät enää näe
eivätkä korvanne kuule. Oli ainoastaan yksi keino hävittää tämä
kasvannainen kirkosta, ja se keino pannaan nyt täytäntöön.
Hän otti muutaman askeleen huoneessa ja jatkoi sitten kiihoittuneen
näköisenä:
-- Ennenkuin tunti on kulunut, hakataan kerettiläisyyden lohikäärmeen
seitsemän päätä poikki. Miekat ovat hiotut ja uskolliset valmiina.
Jumalanpilkkaajat häviävät maan päältä.
Osoittaen sitten sormellaan huoneen nurkkaan asetettua kelloa hän
sanoi:
-- Katso, sinulla on vielä neljännestuntia parannusaikaa. Kun tuo
osoitin on tullut tuolle paikalle, niin kohtalosi on ratkaistu.
Hän ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun alkoi kuulua ensin
epäselvästi, kumeata kohua, sen tapaista kuin suuren tulipalon
ympärillä liikehtivä ihmisjoukko synnyttää; sitten se tuntui nopeasti
käyvän kovemmaksi; muutaman minuutin kuluttua saattoi jo eroittaa
kaukaa kuuluvaa kellojen soittoa ja tuliaseitten paukahduksia.
-- Mitä kauheuksia te minulle ilmoitattekaan? huudahti Mergy.
Kreivitär oli syöksynyt avaamansa ikkunan ääreen.
Silloin kohina, jota ikkunalasit ja -verhot eivät enää olleet
estämässä, tunkeusi selvempänä huoneeseen. Tuntui kuin olisi siihen
sekaantunut tuskanhuutoja ja ilonulvontaa. Taivasta kohti kohosi
punertava savu, ja sitä nousi kaupungin kaikista osista niin kauas
kuin silmä kantoi. Olisi luullut suunnattoman tulipalon päässeen
valloilleen, jos ei huone olisi heti tullut täyteen pihkanhajua,
joka ei voinut lähteä muusta kuin tuhansista palavista olkitukoista.
Samalla aikaa valaisi, nähtävästikin kadulta ammutun pyssynlaukauksen
leimaus erään silmänräpäyksen ajaksi lähitalon ikkunaruudut.
-- Verilöyly on alkanut! kreivitär huudahti painaen kauhistuneena
kätensä ohimoilleen.
-- Mikä verilöyly! Mitä tarkoitatte?
-- Tänä yönä kaikki hugenotit surmataan, kuningas on niin määrännyt.
Kaikki katolilaiset ovat aseistautuneet, eikä yhtään ainoata
kerettiläistä pidä säästettämän. Pyhä kirkko ja Ranska ovat
pelastetut; mutta sinä olet tuhon oma, ellet luovu väärästä uskostasi.
Mergy tunsi kylmän hien kihoavan kaikista jäsenistään. Hän katsoa
tuijotti Diana de Turgis'ta, jonka kasvoilla oli omituinen kauhun
ja riemunsekainen ilme. Kauhea melu, joka kaikui hänen korvissaan
ja jota koko kaupunki oli täynnään, osoittivat Mergy'lle liiankin
selvästi, että hänen kreivittäreltä juuri kuulemansa hirveä uutinen
oli totta. Muutaman hetken Diana pysyi liikkumatonna ja sanatonna,
silmät häneen kiintyneinä; mutta osoittaen sormellaan ikkunaan
päin hän näytti tahtovan vedota Bernardin mielikuvitukseen, jotta
tämä paremmin voisi luoda mielikuvituksessaan kuvan niistä veristä
näytelmistä, mitä tuon metelin ja raakamaisen valaistuksen saattoi
aavistaa merkitsevän. Hänen kasvojensa ilme lauhtui asteettain, hurja
ilo katosi ja pelko vaan jäi jälelle. Vihdoin hän polvilleen vaipuen,
sanoi rukoilevalla äänellä:
-- Bernard, minä vannotan sinua, pelasta henkesi, käänny
katolilaiseksi! Pelasta henkesi, pelasta minun henkeni, joka riippuu
siitä!
Mergy loi kreivittäreen tuiman katseen tämän seuratessa häntä
polvillaan kulkien ja käsivarret ojennettuina. Vastaamatta hänelle
sanaakaan Mergy juoksi huoneen perälle, jossa hän tempasi miekkansa
minkä tullessaan oli asettanut nojatuolille.
-- Onneton! mitä aiot tehdä? kreivitär huusi juosten hänen luokseen.
-- Puolustautua! Ei minua vaan surmata niin kuin lammasta.
-- Ei tuhatkaan miekkaa voisi sinua pelastaa, sinä mieletön! Koko
kaupunki on aseissa. Kuninkaan kaarti, sveitsiläiset, porvaristo ja
rahvas, kaikki ovat mukana verilöylyä toimeenpanemassa, eikä ole
tällä hetkellä sitä hugenottia, jolla ei olisi kymmenen tikaria
rinnassaan. On vain yksi keino temmata sinut pois kuoleman kidasta:
rupea katolilaiseksi.
Mergy oli urhoollinen; mutta ajatellessaan vaaroja, joita se yö
tuntui tuovan mukanaan, hän tunsi raukkamaisen pelon hetkiseksi
hiipivän sydämeensä; vieläpä hänen mieleensä juolahti salaman nopeana
ajatus pelastautua luopumalla uskostaan.
-- Vastaan hengestäsi, jos rupeat katolilaiseksi, sanoi Diana
liittäen kätensä ristiin.
-- Jos luopuisin uskostani, tuumi Mergy, niin halveksisin itseäni
koko elinaikani. Se ajatus riitti palauttamaan takaisin hänen
rohkeutensa, jonka sai kahta lujemmaksi häpeäntunne siitä, että
hän oli hetkisen horjunut. Hän painoi hatun päähänsä, pani vyönsä
solkeen, ja käärittyään vaippansa vasemman käsivartensa ympärille
ikäänkuin kilveksi, hän otti päättäväisen näköisenä askeleen ovea
kohti.
-- Minne menet, onneton?
-- Kadulle. En tahdo tuottaa teille sitä surua, että teidän täytyisi
nähdä minut surmattavan silmienne edessä ja omassa talossanne.
Hänen äänessään oli jotain niin syvästi halveksivaa, että kreivitär
siitä aivan masentui. Hän oli asettunut Mergyn eteen. Tämä sysäsi
hänet tuimasti syrjään. Mutta Diana tarttui rakastettunsa takin
liepeeseen ja hiihätteli polvillaan hänen luokseen.
-- Päästäkää minut! Mergy huudahti! Tahdotteko te itse luovuttaa
minut murhamiesten tikareille? Hugenotin lemmitty voi ostaa syntinsä
anteeksi uhraamalla jumalalleen rakastajansa veren.
-- Pysähdy, Bernard, minä rukoilen sinua! Minähän tahdon vain
parastasi. Sinun täytyy elää, minun vuokseni, enkelini! Rakkautemme
nimessä, pelasta itsesi. Suostu lausumaan vain yksi ainoa sana, ja
sinä olet pelastettu, sen vannon.
-- Kuinka? Minäkö ottaisin itselleni murhamiesten ja roistojen uskon!
Pyhät evankeliumin marttyyrit, minä tulen luoksenne!
Ja hän tempautui irti niin rajusti, että kreivitär kaatui pitkäkseen
lattialle. Hän oli juuri avaamassa ovea lähteäkseen ulos, kun Diana,
hypähtäen pystyyn notkeasti kuin nuori naarastiikeri, syöksyi hänen
luokseen ja puristi hänet syleilyynsä lujemmin kuin mitä roteva mies
olisi jaksanut.
-- Bernard! hän huusi poissa suunniltaan ja kyyneleet silmissä,
tuollaisena rakastan sinua enemmän kuin jos rupeisit katolilaiseksi.
Ja vetäen hänet mukanaan leposohvalle hän vaipui sille hänen
kanssaan, peittäen hänen kasvonsa suudelmillaan ja kyynelillään.
-- Jää tänne, ainoani, armaani, pysy luonani, urhea Bernard'ini, hän
sanoi puristaen tätä rintaansa vasten ja peittäen hänet ruumiillaan
kuin saaliinsa ympäri kietoutuva käärme. Eivät he tule sinua
täältä asti, minun sylistäni, hakemaan; ja sinun rintaasi pääsee
iskemään vain minut surmaamalla. Anna minulle anteeksi, rakkaimpani,
kalleimpani; en voinut ennemmin ilmaista sinua uhkaavaa vaaraa.
Kauhea vala sitoi kieleni. Mutta minä pelastan sinut tahi kuolen
sinun kanssasi.
Silloin kuului portilta kova kolkutus. Kreivittären huulilta pääsi
läpitunkeva huuto, ja Mergy irroittauduttuaan hänen syleilystään
mutta jättämättä pois vasemman käsivartensa ympäri käärimäänsä
viittaansa, tunsi itsensä nyt niin voimakkaaksi ja päättäväiseksi,
että hän olisi epäröimättä heittäytynyt suinpäin sadan murhaajan
keskeen, jos heitä olisi tullut hänen luokseen.
Melkein kaikissa Parisin taloissa oli ulko-ovessa pieni
neliskulmainen, hyvin tiheällä rautaristikolla varustettu aukko,
niin että talon asukkaat saattoivat ennakolta tutkia, voivatko
he turvallisesti avata oven. Usein eivät edes jykevät, suurilla
nauloilla ja raudoituksella varustetut tammiovet olleet vielä
kylliksi varovaisten ihmisten mielestä, jotka eivät tahtoneet
antautua ilman oikeata piiritystä. Niinpä olikin sitten oven kahden
puolen laitettu kapeita ampuma-aukkoja, ja niistä saattoi, pysyen
itse näkymättömissä, mielinmäärin väijyä hyökkääjiä ja ampua heidät
kuoliaaksi.
Kreivittären vanha uskottu palvelija, joka oli mainitunlaisen
ristikon läpi tarkastellut tulijaa ja kuulustellut kohteliaasti hänen
asiaansa, palasi ilmoittamaan emännälleen, että kapteeni George de
Mergy pyysi välttämättä päästä sisään. Pelko katosi ja ovi aukeni.