Yksityinen vastaanotto.
Macbeth.
Olettenko
Niin kärsiväiset luonnostanne, että
Tuon siedätten?
_Shakespeare_. Macbeth.
Kapteeni George tuli määrätyllä kellonlyönnillä Louvreen. Heti kun
hän oli sanonut nimensä, vei hänet ovenvartija, vetäen koruompeleiset
oviverhot syrjään, kuninkaan työhuoneeseen. Hallitsija, joka istui
pienen pöydän ääressä kirjoittamassa, käski häntä, kädellään
viittaamalla, odottamaan äänetönnä, ikäänkuin hän olisi pelännyt
voivansa puhuessaan kadottaa niiden ajatusten johtolangan, jotka
hänen mieltään silloin askarruttivat. Kapteeni jäi kunnioittavassa
odotusasennossa seisomaan kuuden askeleen päähän pöydästä, ja hänellä
oli hyvää aikaa katsella huoneessa ympärilleen ja tarkata sen
koristuksia yksityiskohtia myöten.
Huone oli hyvin yksinkertainen, sillä muita koristuksia siinä
ei ollut ollenkaan kuin seinälle hujan hajan ripustettuja
metsästyskapineita. Sangen hyvin maalattu pyhän neitsyen kuva, sen
yläpuolella iso puksipuun oksa oli kiinnitetty pitkän kiväärin ja
metsästystorven välille. Pöytä, jonka ääressä kuningas kirjoitti, oli
paperien ja kirjojen peitossa. Lattialla lojui rukousnauha ja pieni
almanakka yhdessä sekamelskassa ansojen ja haukan kulkusten kanssa.
Iso vinttikoira nukkui aivan pöydän lähellä patjalla.
Yhtäkkiä kuningas paiskasi kynän vihaisesti lattiaan ja mutisi
karkean kirouksen hampaittensa välistä. Pää kumarassa hän kulki
pari kolme kertaa epäsäännöllisin askelin huoneen päästä päähän,
sitten hän, pysähtyen äkkiä kapteenin eteen, loi tähän pelästyneen
silmäyksen kuin olisi hän nähnyt tämän ensi kertaa.
-- Niin, tehän se olettekin, hän sanoi, ottaen askeleen taapäin.
Kapteeni kumarsi maahan saakka.
-- Olen kovin hyvilläni kun näen teidät. Minulla oli teille
puhuttavaa ... mutta... Hän pysähtyi.
Suu puoli avoinna, kaula ojossa, vasen jalka kuusi tuumaa oikean
edellä, sanalla sanoen asennossa, jommoiseen maalari asettaisi
odottamista esittävän henkilön, siten George odotti aloitetun
lauseen loppua. Mutta kuningas oli antanut luisua päänsä rinnalle,
ja hän tuntui vaipuneen ajatuksiin, jotka olivat kymmenentuhannen
peninkulman päässä niistä, joita hän juuri äsken oli hautonut
mielessään.
Syntyi hetkisen hiljaisuus. Kuningas istuutui ja nosti käden
otsalleen väsyneen miehen tavoin.
-- Paholaisen loppusoinnut! hän kiljasi yhtäkkiä polkien jalkaansa ja
kilisyttäen saappaisiinsa kiinnitettyjä pitkiä kannuksiaan.
Iso vinttikoira heräsi säpsähtäen ja piti kuninkaan jalanpolkaisua
sille itselleen tarkoitettuna merkkinä; se nousi, tuli kuninkaan
nojatuolin luo ja asetti etukäpälänsä hänen polvilleen, ja kohottaen
päätään, joka ulottui korkealle Kaarlen pään yläpuolelle se aukaisi
laajan kitansa ja haukoitteli vähääkään kursailematta, sillä
koirillehan on niin kovin vaikea opettaa hovitapoja.
Kuningas tyrkkäsi pois koiran, joka paneusi jälleen maata huokaisten.
Ja kun Kaarlen silmät taas sattumalta osuivat kapteeniin, niin hän
sanoi tälle.
-- Suo anteeksi, George, tuo...[61] loppusointu se saa minut ihan
hikoilemaan verta ja vettä.
-- Ehkä minä häiritsen teidän majesteettianne, sanoi kapteeni hyvin
kunnioittavasti.
-- Et ollenkaan, et ollenkaan, sanoi kuningas. Hän nousi ja laski
tuttavallisen näköisenä kätensä George'n olalle. Samalla hän hymyili,
mutta ainoastaan huulillaan, hänen hajamieliset silmänsä eivät
ollenkaan hymyilleet mukana.
-- Vieläkö olette väsyksissä toissa päivän metsästysretkestä?
kuningas kysyi ilmeisestikin neuvotonna siitä miten päästä asiaan
käsiksi. Hirvi ajatti kauvan itseään.
-- Sire, enpä ansaitsisi olla komppanian päällikkönä teidän
majesteettinne keveässä ratsuväessä, jos sen vertainen matka
kuin toissapäiväinen väsyttäisi minua. Sitten viime sodan on
herra de Guise, nähtyään minut ihan aina satulassa, sanonut minua
_albanialaiseksi_.
-- Niin, minulle on todellakin sanottu että olet hyvä ratsastaja.
Mutta sanoppas, osaatko sinä hyvästi ampua pyssyllä.
-- Kyllä, sire, kyllähän minä sitä käyttelen koko hyvin; kuitenkaan
en ole läheskään niin taitava kuin teidän majesteettinne. Mutta sitä
taitoa ei ole kaikille suotu.
-- Katsopas, näetkö tuon pitkän pyssyn? Lataa se kahdellatoista
hirvikuulalla. Piru minut periköön, jos yksikään niistä menee ohi sen
juuttaan rinnan, jota tähtäät kuudenkymmenen askeleen päästä!
-- Kuusikymmentä askelta, se on tosiaan koko pitkä matka; mutta
enpä ollenkaan välittäisi ruveta koettamaan kilpaa sellaisen
mestariampujan kuin teidän majesteettinne kanssa.
-- Ja kahdensadan askeleen päästä se ajaisi luodin miehen ruumiiseen,
sillä edellytyksellä että luoti on piipun mukainen.
Kuningas antoi pyssyn kapteenin käsiin.
-- Se näyttää olevan yhtä hyvä kuin kauniisti koristeltu, sanoi
George tutkittuaan sitä tarkkaan ja naksautettuaan liipasinta.
-- Näen että sinä ymmärrät aseita, ystäväni. Nostahan tämä
poskellesi, että saan nähdä miten sitä pitelet.
Kapteeni totteli.
-- Kivääri on ihana kapine, jatkoi Kaarle hitaasti puhellen. Sadan
askeleen päästä ja yhdellä sormen liikahduksella voi varmasti raivata
tieltään vihollisen, eivätkä panssaripaidat eikä haarniskat voi
pidättää hyvää luotia.
Kuten ennen jo on mainittu, ei Kaarle IX juuri koskaan -- johtuipa se
sitten lapsuudesta saakka hänellä olleesta tavasta tai luontaisesta
ujoudesta -- katsonut puhuteltavaansa silmiin; Tällä kertaa hän
kuitenkin tuijotti kapteeniin kiinteästi ja omituisin ilmein.
Vaistomaisesti George painoi silmänsä alas, ja kuningas teki melkein
heti samoin. Sitten oli taas hetkisen hiljaisuus; George keskeytti
sen ensimäisenä.
-- Käsittelipä tuliaseita kuinka taitavasti tahansa, niin miekka ja
keihäs ovat sittenkin varmemmat...
-- Niin kyllä, mutta pyssy... Kaarle hymyili omituisesti. Hän puuttui
taas heti puheeseen: -- Kerrotaan, George, että amiraali olisi
kovasti loukannut sinua?
-- Sire...
-- Tiedän sen, olen siitä varma. Mutta tahtoisin hyvin mielelläni ...
tahdon että te itse kerrotte minulle sen.
-- Se on totta, sire; puhuin hänelle eräästä kovanonnen jutusta, jota
seurasin mitä suurimmalla mielenkiinnolla...
-- Veljesi kaksintaistelusta. Hitto vieköön, on se koko poika
kun pistää miehen vartaaseen noin vaan, sellaista miestä pidän
arvossa; Comminges oli itserakas narri; hän sai vaan sen palkan,
minkä ansaitsikin. Mutta saakeli soikoon, kuinka hiidessä tuo vanha
harmaaparta voi saada siitä syytä ruveta sinua haukkumaan?
-- Luulen, että onnettomat uskonnolliset eroavaisuudet, ja
katolilaiseksi kääntymiseni, jonka luulin jo unohdetuksi...
-- Unohdetuksi?
-- Kun teidän majesteettinne on antanut esimerkin uskonnollisten
erimielisyyksien unohtamisesta ... ja harvinainen ja puolueeton
oikeudentuntonne...
-- Mutta ymmärrä, toveri hyvä, ettei amiraali unohda mitään.
-- Sen olen kyllä huomannut, Sire. -- Ja Georgen ilme synkkeni.
-- Sano minulle, George, mitä aijot tehdä?
-- Minäkö, sire?
-- Niin, puhu suoraan.
-- Sire, olen liian halpa aatelismies, ja amiraali on liian vanhakin
voidakseni hänelle antaa kaksintaisteluhaasteen; ja muuten, sire,
hän sanoi kumartaen, kuin olisi hän tahtonut hovimiehen lauseella
parantaa sen vaikutuksen minkä se, jota hän piti liikana rohkeutena,
oli tehnyt kuninkaaseen, jos voisinkin sen tehdä, niin pelkäisin
menettäväni teidän majesteettinne luottamuksen.
-- Mitä vielä! kuningas huudahti. Ja hän nojasi kättään Georgen
olkapäähän.
-- Kaikeksi onneksi ei kunniani, kapteeni jatkoi, ole amiraalin
käsissä, ja jos joku vertaiseni uskaltaisi kajota kunniaani, niin
minä rukoilisin teidän majesteettianne että sallisitte minun...
-- Etkö siis aiokaan kostaa amiraalille? Kuitenkin se senkin ...
alkaa käydä pahuksen kopeaksi!
Georgen silmät revähtivät selkosen selälleen.
-- Hän on kuitenkin loukannut sinua, jatkoi kuningas. Ei, lempo
vieköön! hän on loukannut sinua kovasti, niin on minulle kerrottu.
Aatelismies ei ole mikään lakeija, ja on seikkoja joita ei voi
kärsiä, ei edes kuninkaaltakaan.
-- Kuinka minä voisin kostaa hänelle? Ei olisi hänen mielestään hänen
syntyperänsä arvolle sopivaa taistella minun kanssani.
-- Ehkäpä niinkin. Mutta ... kuningas otti taas pyssyn ja vei sen
poskelleen.
-- Ymmärrätkö minua?
Kapteeni horjahti pari askelta taaksepäin. Kuninkaan liike oli
liiankin selvä, ja hänen kasvojensa saatanallinen ilme vielä selitti
sitä enemmän kuin tarpeeksi.
-- Mitä! sire, te neuvoisitte minua...?
Kuningas iski pyssynperän lattiaan ja kiljaisi, luoden kapteeniin
raivoisat silmänsä:
-- Vai neuvoisin sinua! Perhana vieköön, minä en sinua neuvo
mihinkään.
Kapteeni ei tiennyt mitä vastata; hän teki niinkuin moni muukin hänen
asemassaan olisi tehnyt: hän kumarsi ja loi katseensa maahan.
Kaarle puuttui taas pian puheeseen lempeämmällä äänellä.
-- Sinähän vaan ampuisit yhden hyvän laukauksen kostaaksesi kunniasi
loukkaajalle ... eihän minulla olisi sen kanssa mitään tekemistä.
Paavin parran kautta? Aatelismiehellä ei ole mitään arvokkaampaa kuin
kunniansa, eikä ole olemassa mitään sellaista, jota hän ei voisi
tehdä saattaakseen sen entiselleen taas. Ja sitten nuo Châtillon'it
ovat ylpeitä ja koppavia kuin pyövelinrengit, ne lurjukset
kääntäisivät mielellään minulta niskat nurin ja, sen tiedän,
asettuisivat minun sijalleni... Kun näen amiraalin, niin minut väliin
valtaa halu repiä häneltä kaikki partahaivenet leukapielistä.
Tähän sanatulvaan, mikä tuli miehen suusta, joka niitä ei
tavallisesti liiaksi tuhlaillut, ei kapteeni vastannut halaistua
sanaa.
-- No! kirous ja kuolema! mitä sinä aiot tehdä? Kuulehan, sinun
asemassasi minä odottaisin häntä, kun hän tulee saarnaa kuulemasta,
ja jostain ikkunasta ampua pamauttaisin häntä kelpolailla kintuille.
Hitto soikoon! serkkuni Guise olisi sinulle siitä kiitollinen, ja
sinä olisit tehnyt paljon kuningaskunnan rauhan hyväksi. Tiedätkö
että tuo _parpaillot_ on enemmän Ranskan kuningas kuin minä? Alan
siihen lopulta kyllästyä. Sanon sinulle aivan suoraan mitä ajattelen;
pitää näyttää tuolle senkin ... ettei pidä kajota aatelismiehen
kunniaan. Haukusta laukku, silloinhan on velat vastakkain!
-- Aatelismiehen kunnia ei parane, vaan pikemminkin pahenee
salamurhasta.
Tämä vastaus vaikutti kuninkaaseen kuin salaman isku. Hievahtamatta,
kädet kapteenia kohti ojennettuina, hän piteli vielä pyssyä, jota hän
tuntui tarjoavan tälle kostonsa välineeksi. Hänen huulensa olivat
verettömät ja suu puoleksi auki, ja olisi saattanut sanoa, että
kuninkaan hurjista, kapteenin silmiin tuijottavista silmistä virtasi
niihin ja samalla heijastui niistä takaisin jotain kamalaa hurmaa ja
lumousta.
Vihdoin pyssy kirposi kuninkaan tutisevista käsistä ja putosi
rämähtäen lattialle; kapteeni syöksyi heti nostamaan maasta, ja
kuningas istuutui silloin nojatuolinsa ja painoi synkkänä päänsä
riipuksiin. Hänen huuliensa ja kulmakarvojensa nytkähtelevät liikkeet
ilmaisivat taistelun riehuvan hänen sisimmässään.
-- Kapteeni, hän sanoi pitkän vaitiolon perästä, missä sinun
kevytaseinen ratsuväenkomppaniasi on?
-- Meax'ssa, sire.
-- Saat lähipäivinä mennä sinne, ja sinun pitää itsesi tuoda se
Parisiin. Saat ... muutaman päivän sisällä määräyksen. Hyvästi.
Kuninkaan äänessä oli kova ja vihainen sävy. Kapteeni kumarsi hänelle
syvään, ja Kaarle osoitti hänelle työhuoneensa oveen, viitaten, että
vastaanotto oli lopussa.
Kapteeni poistui huoneesta takaperin tavanmukaisin kunnianosoituksin,
kun kuningas, hypähtäen rajusti tuoliltaan, tarrautui hänen
käsivarteensa.
-- Suu poikki! Ymmärräthän!
George kumarsi ja painoi käden rinnalleen. Kun hän poistui huoneesta,
niin hän kuuli kuninkaan kutsuvan korkealla äänellä vinttikoiraansa
ja läimäyttelevän metsästyspiiskaansa, ikäänkuin hän olisi tahtonut
purkaa pahantuulensa viattomaan elukkaan.
Hänen luotaan palattuaan George kirjoitti seuraavan kirjelipun ja
toimitti sen amiraalin käsiin:
"Eräs, joka ei ole teidän ystävänne, mutta joka pitää kunniasta
kiinni, kehoittaa teitä kavahtamaan Guiseja sekä ehkä jotain
vieläkin korkeampaa. Henkeänne uhkaillaan."
Tällä kirjeellä ei amiraalin järkähtämättömän tyyneen mieleen ollut
mitään vaikutusta. Tiedetäänhän, että vähän myöhemmin, elokuun 22 p.
1572 häntä haavoitti ampumalla Maurevel-niminen roisto, joka siltä
syystä sai _kuninkaan tappajan_ nimen.