Lupaus.
Amphitryon.
Ah! de grâce, cessons, Alcmène, je vous prie,
Et parlons serieusement.
_Molière_, Amphitryon.
Kului kaksi päivää ilman että vale-espanjatar antoi mitään tietoja
itsestään. Kolmantena päivänä veljekset kuulivat, että rouva de
Turgis oli saapunut edellisenä iltana Parisiin ja että hän samana
päivänä tulisi varmasti tervehdyskäynnille leskikuningattaren luo.
Heti he läksivät Louvre'en ja tapasivat hänet eräässä salissa, joukko
hovinaisia ympärillään, joiden kanssa hän jutteli. Mergyn näkeminen
ei tuntunut herättävän hänessä pienintäkään mielenliikutusta.
Ei keveinkään punerrus luonut väriä hänen tavattoman kalpeille
poskilleen. Heti Mergyn nähtyään hän nyykäytti tälle päätään kuin
vanhalle tutulle, ja ensimäiset kohteliaisuudet vaihdettua hän sanoi
Bernardille, kumartuen kuiskaamaan tämän korvaan:
-- Nyt varmaankin, niin toivon, teidän hugenottinen itsepäisyytenne
on ruvennut hiukan horjumaan? Tarvittiin todellakin ihmeitä teidän
käännyttämiseksenne.
-- Kuinka niin?
-- Mitä? ettekö ole saanut tuntea _omassa itsessänne_
pyhäinjäännösten voiman ihmeellisiä vaikutuksia?
Mergy hymyili epäuskoisen näköisenä.
-- Sen kauniin käden muisto, joka minulle antoi tuon pienen rasian,
ja se rakkaus, jonka se minussa herätti henkiin, tekivät voimani ja
taitavuuteni kaksinkertaisiksi.
Nauraen kreivitär uhkasi häntä sormellaan.
-- Te rupeette nenäkkääksi, herra kornetti. Tiedättekö oikein kelle
puhutte?
Puhuessaan rouva de Turgis riisui hansikkaan kädestään järjestääkseen
hiuksiaan ja Mergy katsoi tarkkaan hänen kättään, ja kädestä hän
siirsi katseensa kauniin kreivittären niin eloisiin ja melkein
ilkeihin silmiin. Nuorukaisen hämmästys sai tämän purskahtamaan
nauruun.
-- Mikä teitä naurattaa?
-- Entä te, mitä te minua noin katsotte hämmästyneen näköisenä?
-- Suokaa anteeksi, mutta muutaman päivän olen tavannut pelkkiä
kummastuksen aiheita.
-- Todellakin! Sepä on varmaan mukavaa. Kertokaa meille sitten heti
jokin niistä ihmeellisistä seikoista, joita teille sattuu joka hetki.
-- En voi puhua teille niistä nyt enkä tässä paikassa. Olen muuten
säilyttänyt mielessäni erään espanjalaisen mietelauselman, joka
minulle opetettiin kolme päivää sitten.
-- Minkä mietelauseen?
-- Yhden ainoan sanan: _Callad_.
-- Mitä se merkitsee?
-- Mitä! ettekö osaa espanjaa? Mergy kysyi, tarkaten häntä mitä
tarkimmin.
Mutta kreivitär kesti koetuksen osoittamatta millään tavoin
ymmärtävänsä Mergyn sanoihin kätkettyä ajatusta; vieläpä nuoren
miehen katsekin, jonka hän ensin oli kiinnittänyt rouva de Turgis'n
silmiin, painui kohta alas, ja hänen täytyi itselleen myöntää,
etteivät hänen silmänsä kyenneet kestämään sen silmäparin katsetta,
jota hän oli uskaltanut uhmata.
-- Lapsuusaikanani, kreivitär vastasi täydelleen välinpitämättömällä
äänellä, minä osasin muutamia sanoja espanjaa, mutta luulen ne nyt
jo unohtaneeni. Siispä puhukaa minulle ranskaa jos tahdotte että
ymmärtäisin teitä. No niin, mitä mietelauselmanne merkitsee?
-- Se käskee olemaan vaitelias, arvoisa rouva.
-- Totta tosiaan! nuorten hovimiestemme pitäisi omaksua se
tunnuslauseekseen, etenkin jos he pystyisivät toteuttamaan sen
käytännössä. Mutta tehän olette hyvin oppinut! herra de Mergy. Kuka
teille on opettanut espanjaa? Voinpa lyödä vetoa siitä että se on
ollut nainen.
Mergy katsoi häntä hellästi ja hymyillen. -- Osaan espanjaa vain
muutamia sanoja hän sanoi hiljaa, ja ne on rakkaus syövyttänyt
sydämeeni.
-- Rakkaus! kreivitär matki häntä ivallisesti.
Kun rouva de Turgis puhui hyvin kuuluvalla äänellä, niin useat
hovinaiset tämän sanan kuullessaan käänsivät päätään ikäänkuin
kysyäkseen mistä oli puhe. Vähän harmissaan kreivittären pilkkailusta
ja tyytymätönnä siitä, että näki itseään sillä tavoin kohdeltavan
Mergy otti taskustaan espanjankielisen kirjeen, jonka vanha eukko oli
hänelle antanut, ja sanoi, ojentaen sen kreivittärelle:
-- Aivan varmaan te olette yhtä oppinut kuin minäkin, ja te
ymmärrätte vaivatta tämän espanjalaisen kirjoituksen.
Diana de Turgis otti lippusen, luki sen tai oli lukevinaan, ja täyttä
kurkkua nauraen hän antoi sen lähinnä seuraavalle hovinaiselle.
-- Kuulkaa, rouva de Châteauvieux, lukekaapas tämä rakkauskirje,
jonka herra de Mergy on vasta saanut rakastajattareltaan ja jonka hän
mielellään tahtoisi uhrata minulle, sikäli nim. kuin hän itse sanoo.
Mutta se on parasta koko jutussa, että tunnen sen käden, joka tämän
on kirjoittanut.
-- Sitä minä en ollenkaan epäile, Mergy sanoi vähän äreästi mutta yhä
hiljaa.
Rouva de Châteauvieux luki kirjelipun, rupesi nauramaan ja antoi sen
eräälle herrasmiehelle, tämä taas toiselle, eikä hetkisen kuluttua
koko salissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi tiennyt kuinka hyvissä
väleissä Mergy oli erään espanjattaren kanssa.
Kun naurunpurskahdukset olivat hiukan vaimenneet, niin kreivitär
kysyi Mergyltä ivallisen näköisenä, tokko hän piti kauniina naista,
joka tuon kirjelipun oli kirjoittanut.
-- Kautta kunniani, jalo rouva, minusta hän ei ollut vähemmän kaunis
kuin te itse.
-- Taivas varjelkoon! mitä te puhutte? Hyvänen aika sentään. Mutta
teidän on täytynyt nähdä hänet ainoastaan yöllä; sillä tunnen hänet
hyvin, ja ... totisesti! saan onnitella hyvän onnenne johdosta!
Ja hän rupesi nauramaan yhä äännekkäämmin.
-- Parahin kreivitär, virkkoi rouva de Châteauvieux, sanokaa toki
meille tämän espanjattaren nimi, jolla on onni omistaa hra de Mergyn
sydän.
-- Ennenkuin mainitsette rakastajattarenne nimen, niin pyydän teitä,
herra de Mergy, sanomaan näitten naisten kuullen, oletteko nähneet
rakastettuanne päivänvalossa?
Mergy oli todellakin pahemmassa kuin pulassa, ja hänen
hermostuneisuutensa ja harminsa kuvastuivat sangen hullunkurisen
näköisinä hänen kasvoillaan. Hän ei vastannut mitään.
-- Asiaa enempää selailematta, kreivitär sanoi, tämän kirjeen on
lähettänyt senora dona Maria Rodriguez; tunnen hänen kirjoituksensa
yhtä hyvin kuin oman isäni käsialan.
-- Maria Rodriguoz! huusivat kaikki naiset nauraen.
Maria Rodriguez oli yli viidenkymmenen vanha nainen. Hän oli ollut
siveydenvartijana Madridissa. Millä tavalla hän oikein oli joutunut
Ranskaan, sitä ei kukaan tarkkaan tiennyt yhtä vähän kuin sitäkään,
mitä ansioita hänen oli siitä kiittäminen että Margareta de Valois
oli ottanut hänet taloonsa. Ehkäpä Margareta tahtoi pitää moista
hirviötä lähellään, jotta hänen sulonsa vielä, tuohon toiseen
verrattuna, pääsivät esiintymään edukseen, niinkuin maalaritkin
ovat usein piirtäneet samalle kankaalle jonkin aikansa kaunottaren
muotokuvan ja tämän kääpiön irvikuvan. Kun dona Rodriguez näyttäytyi
Louvressa, niin hän huvitti kaikkia hovinaisia mahtipontisella
olemuksellaan ja iänikuisen vanhanaikaisilla puvuillaan.
Mergy tunsi selkäpiitään karmivan. Hän oli nähnyt tämän samaisen
siveydenvartian, ja hän muisti kauhukseen että naamioitu nainen
oli sanonut itseään dona Mariaksi; hänen päänsä alkoi mennä ihan
sekaisin. Hän oli aivan ymmällä, ja kaikki nauroivat kahta kovemmin.
-- Hän on kovin hienotunteinen nainen, ettekä te voisi tehdä parempaa
valintaa. Hän on todellakin aika hauskan näköinen, kun hän on ottanut
suuhunsa irtohampaansa ja pannut päähänsä mustan tekotukkansa.
Sitäpaitsi hän varmastikaan ei ole yli kuudenkymmenen.
-- Hän on varmaankin noitunut herra Mergyn! huudahti rouva
Châteauvieux.
-- Te pidätte siis muinaismuistoista? sanoi joku toinen hovinainen.
-- Mikä vahinko, että miehillä on niin hullunkurisia oikkuja! sanoi
aivan hiljaa ja huoahtaen eräs kuningattaren hovineidoista.
Mergy koetti pitää puoliaan paraimpansa mukaan. Ivallisia
kohteliaisuuksia sateli satamalla hänen niskaansa, ja hän näytti
kovin tyhmän naaman, kun kuningas ilmestyessään äkkiä salin toiseen
päähän, sai heti naurun ja leikkipuheet vaikenemaan. Jokainen
kiirehti väistymään hänen tieltään, ja hälinää seurasi hiljaisuus.
Kuningas tuli saliin amiraalin kera, jonka kanssa hän oli
keskustellut kauvan työhuoneessaan. Hän nojasi tuttavallisesti
kättään Colignyn olkapäähän, jonka harmaa parta ja musta puku
olivat jyrkkänä vastakohtana Kaarlen nuorekkaalle olemukselle ja
koruompeleista välkkyvälle vaatetukselle. Kun heidät näki, niin olisi
tehnyt mieli sanoa, että nuori kuningas oli, valtaistuimella harvoin
tavattavalla terävänäköisyydellä, valinnut suosikikseen alamaisistaan
arvokkaimman ja viisaimman.
Kun he kulkivat salin halki ja kaikkien katseet olivat kiintyneet
heihin, niin Mergy kuuli korvassaan kreivittären äänen, joka kuiskasi
aivan hiljaa:
-- Älkää olko vihoissanne! Ottakaa tämä älkääkä katsoko sitä
ennenkuin vasta ulkona.
Samassa putosi jotain hänen hattuunsa, jota hän piti kädessään. Se
oli sinetöity paperi, jossa oli sisässä jokin kova esine. Hän pisti
sen taskuunsa ja neljännestuntia myöhemmin, niinpian kun hän oli
poissa Louvresta, hän avasi sen ja löysi siitä pienen avaimen sekä
seuraavat sanat: "Tällä avaimella aukenee puutarhani portti. Tänä
yönä kymmenen aikaan. Rakastan teitä. En pidä enää tällä kertaa
naamiota kasvoillani, ja te saatte nähdä dona Marian ja -- Dianan."
Kuningas vei amiraalin salin toiseen päähän asti.
-- Hyvästi isäni, hän virkkoi puristaen tämän molempia käsiä, te
tiedätte, että minä rakastan teitä, ja minä taas tiedän, että te
olette minun ruumiinenne ja sieluinenne, luinenne ja nahkoinenne.
Tätä lausettaan hän säesti äänekkäällä naurunpurskahduksella.
Palatessaan sitten takaisin työhuoneeseensa hän pysähtyi kapteeni
Georgen eteen.
-- Huomenna, hän sanoi, te tulette messun jälkeen puheilleni
työhuoneeseeni.
Hän käännähti ympäri ja loi melkein huolestuneen katseen ovelle,
josta Coligny oli poistunut, sitten hän läksi pois salista
sulkeutuakseen marsalkka de Retz'in kanssa työhuoneeseensa.