XIV.

Kohtaaminen.

Madame va venir dans cette salle basse

Et d'un mot d'entretien vous demande la grâce.

_Molière_, Tartuffe.

Mergy palasi asumaan veljensä luo, hän kävi lausumassa kiitoksensa

leskikuningattarelle ja näyttäytyi hovissa. Tullessaan Louvreen hän

huomasi saaneensa jollain tavoin perinnöksi Comminges'n osaksi ennen

tulleen arvonannon. Henkilöt, jotka tunsivat hänet vain ulkonäöltä,

tervehtivät häntä nöyrästi ja tuttavallisesti. Puhuessaan hänelle

miehet peittivät huonosti kateutensa innokkaalla kohteliaisuudellaan,

naiset loivat häneen ihastuneita silmäyksiä ja keimailivat hänen

edessään; sillä kaksintaistelijan maine oli varsinkin siihen aikaan

keino, jolla varmasti sai heidän sydämensä heltymään. Kolme neljä

kaksintaistelussa surmattua miestä korvasi kauneuden, rikkauden

ja nerokkuuden. Sanalla sanoen, kun sankarimme näyttäytyi Louvren

salissa, niin hän huomasi että hänen ympärillään alkoi kuulua

supatusta. -- Tuossa on nuori Mergy, joka tappoi Comminges'n. --

Kuinka hän on nuori! Kuinka siro vartalo hänellä on! Kuinka hienosti

hän käyttäytyy! Kuinka somat viikset hänellä on! -- Tietääkö kukaan

kuka hänen rakastajattarensa on?

Ja turhaan Mergy etsi joukosta rouva de Turgis'n sinisiä silmiä

ja tummia kulmakarvoja. Hän meni kreivitärtä tapaamaan tämän

kotoakin, mutta sai kuulla tämän heti kohta Comminges'n kuoleman

jälkeen lähteneen eräälle maatilalleen, joka oli Parisista 20

peninkulman päässä. Jos oli uskomista pahoihin kieliin, niin oli

häntä hienostelleen miehen kuoleman aiheuttama suru pakoittanut hänet

vetäytymään yksinäisyyteen, jossa hän saattoi rauhassa antautua

murheensa valtaan.

Eräänä aamuna, kapteenin lojuessa leposohvalla ja lukiessa

"Pantagruelin perin kauhistuttavia elämän vaiheita", ja veljensä

opiskellessa kitaransoittoa signor Uberto Vinibellan johdolla, tuli

palvelija ilmoittamaan Bernardille, että muudan hyvin siististi

puettu vanha eukko odotti Mergytä alasalissa, ja että tämä hyvin

salaperäisen näköisenä oli pyytänyt päästä hänen puheilleen. Mergy

läksi heti alakertaan, ja otti vanhan eukon, joka ei ollut ei Martta

eikä Camillakaan, ahavoituneista käsistä kirjeen, josta läksi

suloinen tuoksu; se oli sidottu kultalangalla ja suljettu isolla

vihreällä vahasinetillä, jossa vaakunan asemesta saattoi nähdä vain

Amorin, joka pani sormen huulilleen, sekä kastilialaisen sanan:

Callad![54] Mergy avasi kirjeen ja näki että siinä oli yksi ainoa

espanjankielinen rivi, jota hänen oli vähän vaikea ymmärtää: _Esta

noche, una dama espera à V. M._[55]

-- Kuka teille on antanut tämän kirjeen? Bernard kysyi vanhukselta.

-- Eräs nainen.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- En tiedä: hän on espanjatar, niin hän ainakin sanoi.

-- Mistä hän minut tuntee?

Vanhus kohautti olkapäitään.

-- Teidän kuuluisuutenne ja hienon miehen maineenne on sotkenut

teidät tähän hyväkkään juttuun; mutta vastatkaahan, tuletteko te?

-- Minne sitten minun pitäisi mennä?

-- Tulkaa tänä iltana kello puoli yhdeksän Saint-Germain-l'Auxenois'n

kirkkoon, sen vasempaan sivulaivaan.

-- Kirkossako minun pitää odottaa tätä naista?

-- Ei; joku tulee teitä hakemaan ja vie teidät hänen luokseen. Mutta

olkaa hienotunteinen ja tulkaa yksin.

-- Kyllä.

-- Lupaatteko sen?

-- Annan siitä sanani.

-- Hyvästi sitten. Mutta älkää millään muotoa seuratko minua.

Vanhus niiasi Mergylle syvään ja lähti samassa tiehensä.

-- No! mitä tämä siisti välittäjä sinusta tahtoi, kapteeni kysyi kun

veljensä oli tullut takaisin ja kitaransoiton opettaja lähtenyt.

-- Oh! ei mitään, sanoi Bernard välinpitämättömästi ja katsoen hyvin

tarkkaan madonnankuvaa, josta olemme varemmin puhuneet.

-- Kuule, älä salaa minulta mitään. Pitääkö sinua seurata

lemmenkohtaukseen, pitää vahtia kadulla ja tarjota miekan terästä

mustasukkaisille kilpailijoille?

-- Ei mitään, sen sanon.

-- No! kuten sinua paraiten huvittaa. Säilytä vaan salaisuutesi

itselläsi, jos niin tahdot, mutta kuulehan, lyön vetoa siitä että

sinun tekee ainakin yhtä kovasti mielesi kertoa se kuin minun se

kuulla.

Mergy näppäili hajamielisen näköisenä kitaransa kieliä.

-- Tosiaankin, George, en voi tulla tänä iltana herra de Vaudreuil'n

luo illallisille.

-- Ahaa! on siis kysymys tästä illasta? Onko hän kaunis? onko _hän_

hovinainen? vai porvarisnainen? vai myyjätärkö?

-- Totisesti en tiedä sitä itsekään. Minun on määrä mennä naisen

luo... joka ei ole tämänmaalainen ... mutta kenen... kas sitä minä en

tiedä.

-- Mutta tiedäthän ainakin missä sinun on määrä hänet tavata?

Bernard näytti kirjelippua, ja toisti veljelleen mitä eukko oli

hänelle sanonut.

-- Käsiala on vääristelty, kapteeni sanoi, enkä tiedä mitä ajatella

kaikista näistä varovaisuustoimenpiteistä.

-- Hän on varmaankin jokin vallasnainen, George.

-- No ovat nekin sitten nuoria miehiä, jotka pienimmänkin syyn

nojalla kuvittelevat, että ylhäisimmät naiset lentävät heidän

kaulaansa.

-- Tunnusteleppas tuoksua, joka tästä kirjeestä lähtee.

-- Mitäs se sitten muka todistaa?

Kapteenin otsa synkkeni yhtäkkiä, ja kaamea ajatus juolahti hänen

mieleensä.

-- Comminges't ovat kostonhimoisia, hän virkkoi, ja ehkäpä tämä kirje

on vain heidän keksimänsä veruke, jolla he koettavat saada sinut

houkutelluksi johonkin loukkoon, syrjäiseen paikkaan, missä antavat

sinun kalliisti maksaa sen tikariniskun, joka heistä teki perijöitä.

-- Mainiota! Olisipa sekin koko ajatus!

-- Ei se olisi ensimäinen kerta kun rakkautta käytetään

kostonvälineenä. Sinähän olet lukenut Raamattua; muista kuinka Delila

petti Simsonin.

-- Jopa minun pitäisi olla oikea pelkuri raukka, jos niin

epätodennäköinen otaksuma saisi minut jäämään pois kohtauksesta, joka

voi olla hyvinkin miellyttävä! Espanjatar!

-- Mene sinne ainakin hyvin asestettuna. Jos tahdot, niin annan

kahden lakeijani seurata sinua.

-- Hyi sentään! pitääkö minun kutsua koko kaupunki hyvän onneni

todistajaksi?

-- Semmoinen on vaan tapa nykyään. Kuinka usein olenkaan nähnyt d'

Ardelay'n, henkiystäväni, menevän tapaamaan rakastettuaan haarniska

yllään, kaksi pistoolia vyössään ja neljä komppaniansa soturia

perässään, jokaisella heistä ladattu pyssy mukanaan. Et tunne vielä

Parisia, poikaseni; ja usko minua, liika varovaisuus ei ole koskaan

haitaksi. Ja onhan vapaa valta heittää haarniska päältään silloin kun

se on haitaksi.

-- En osaa olla ollenkaan levoton. Jos Comminges'n omaiset hioisivat

hampaitaan minun pääni menoksi, niin olisivathan he helposti voineet

hyökätä kimppuuni yöllä kadulla.

-- No en minä ainakaan anna sinun mennä muuten kuin ainoastaan sillä

ehdolla että otat pistoolin mukaan.

-- Olkoon menneeksi! Mutta kyllä minulle nyt kaikki nauravat.

-- Siinä ei kuitenkaan vielä kylliksi; pitää vielä syödä hyvä

päivällinen, kaksi peltopyytä ja paljon kukonhelttapiirakasta, jotta

voisi tänä iltana kunnialla edustaa Mergyn sukua.

Bernard vetäytyi huoneeseensa, jossa hän kulutti ainakin neljä tuntia

sukien ja kampaillen tukkaansa ja itseään hajuvesillä valellen ja

lopuksi sommitellen mielessään kaunopuheisia lauseita, joita hän

päätti sanoa tuntemattomalle kaunottarelle.

Voi helposti arvata oliko hän täsmällisesti kohtauspaikalla. Yli

puoli tuntia hän käveli kirkossa edestakaisin. Kolmeen kertaan

hän jo oli lukenut kynttilät, pylväät ja muistotaulut, kun vanha,

huolellisesti ruskeaan huppukauluksiseen vaippaan kääriytynyt eukko

tarttui hänen käteensä ja vei hänet, sanaakaan virkkamatta, kadulle.

Pysyen yhä äänettömänä hän vei hänet, monet mutkat ja kierrokset

tehtyään kovin ahtaalle ja näköjään autiolle syrjäkadulle. Eukko

pysähtyi aivan sen perällä pienen, suippokaarisen ja kovin matalan

oven eteen, jonka hän avasi taskustaan ottamallaan avaimella. Hän

meni edellä sisään, ja Mergy seurasi häntä, pidellen pimeässä

kiinni hänen vaippansa liepeestä. Heidän tultuaan sisään Mergy

kuuli jykevien salpojen kumahtavan kiinni takanaan. Oppaansa sanoi

hänelle silloin hiljaa, että he olivat rappusten juuressa, ja että

oli noustava kaksikymmentäseitsemän porrasta. Rappuset olivat hyvin

ahtaat, ja epätasaiset astimet olivat useammin kuin kerran saada

hänet kompastumaan. Vihdoinkin kahdennenkymmenennen seitsemännen

portaan perästä, joka päättyi pieneen tasanteeseen, eukko avasi oven

ja kirkas valo häikäisi hetkeksi Mergyn silmät. Samassa hän astui

huoneeseen, joka oli paljon hienommin sisustettu kuin mitä talon

ulkoasusta olisi saattanut päättää.

Seinät oli verhottu kaikkialla kudotuilla seinäverhoilla,

jotka olivat hiukan haalistuneet, mutta kuitenkin vielä hyvin

siistit. Keskellä huonetta Bernard näki pöydän, jolla paloi kaksi

ruusunpunaista vahakynttilää, ja jolle oli ladottu useanlaisia

hedelmiä ja leivoksia, sekä kristallilaseja ja -pulloja, jotka

näyttivät olevan täynnä erilaisia viinejä. Kaksi pöydän kumpaankin

päähän asetettua nojatuolia tuntui odottavan aterioitsijoita.

Silkkisten uutimien puoleksi sulkemassa vuodekomerossa oli runsaasti

koristeltu ja karmosiinipunaisella atlaksella peitetty vuode.

Lukuisista suitsutuspannuista levisi huoneeseen hekumallinen tuoksu.

Vanhus riisui vaippansa ja Mergy viittansa. Bernard tunsi hänet

viestintuojaksi, joka oli tuonut hänelle kirjeen.

-- Pyhä Maria siunaa ja varjele! eukko huusi huomatessaan Mergyn

pistoolin ja miekan, luuletteko että joutuisitte täällä iskemään

jättiläisiä miekalla kuoliaaksi? Ei, kaunis nuori herra, ei täällä

tarvitse miekalla tapella.

-- Sen mielelläni uskoisin, mutta voisihan sattua, että vihastuneet

veljet tahi aviomies tulisi häiritsemään seurusteluamme, ja silloin

nuo olisivat hyvät olemassa, että saisi antaa heille ruutia vasten

silmiä.

-- Täällä ette tarvitse peljätä mitään sellaista. Mutta sanokaapas

minulle, mitä pidätte huoneesta?

-- Kyllä se on kovin kaunis, ihan todella; mutta kuitenkin

kaikitenkin minun tulee ikävä, jos minun pitää jäädä tähän yksikseni.

-- Kyllä tänne tulee joku pitämään teille seuraa. Mutta sitä ennen

teidän pitää luvata minulle yksi asia.

-- Mitä sitten?

-- Jos olette katolilainen, niin laskekaa kätenne tälle

ristiinnaulitunkuvalle (hän otti sellaisen eräästä kaapista); jos

olette hugenotti, niin vannokaa kautta Calvinin, Luteruksen, kaikkien

jumalienne ...

-- Ja mitä minun sitten pitää vannoa? Mergy keskeytti nauraen.

-- Teidän pitää vannoa, ettette millään tavoin yritä tuntea sitä

naista, joka kohta tulee tänne.

-- Ehto on kovin ankara.

-- No niin. Vannokaa, tai vien teidät takaisin kadulle.

-- Olkoon menneeksi, annan teille sanani; se on varmaan ainakin yhtä

hyvä kuin ne naurettavat valat joita minulle ehdotitte.

-- Hyvä on. Odottakaa kärsivällisesti; syökää, juokaa, jos teitä

haluttaa, heti kohta saatte nähdä espanjalaisen naisen tulevan tänne.

Eukko otti vaippansa ja meni ulos huoneesta vääntäen oven

kaksinkertaiseen lukkoon.

Mergy heittäysi nojatuoliin. Hän sydämensä sykki kiihkeästi; ja hän

oli yhtä kovan ja melkein samanlaisen mielenliikutuksen vallassa kuin

mitä hän oli tuntenut muutama päivä sitten Prè-aux-Clercs'illä, sillä

hetkellä jolloin hän kohtasi vihollisensa.

Mitä syvin hiljaisuus vallitsi talossa, ja kului kuolettavan pitkä

neljännestunti, jonka aikana hänen mielikuvituksensa loihti esiin

vuoroin Venuksen, joka tuli esiin seinäverhojen takaa ja heittäytyi

hänen syliinsä, vuoroin taas kreivitär de Turgis'in metsästyspuvussa,

tai kuninkaallista sukua olevan prinsessan; milloin taas hän

kuvitteli näkevänsä murhamieskoplan, tai vihdoin -- mikä oli kaikkein

kammottavin ajatus -- rakastuneen vanhan akan.

Yhtäkkiä, ja ilman että pieninkään risahdus olisi ilmaissut jonkun

tulleen taloon, avain kääntyi sukkelaan lukossa; ovi avautui ja

painautui kiinni kuin itsestään heti kun naamioitu nainen oli tullut

huoneeseen.

Hän oli kookas ja komeakasvuinen. Tiukasti ruumiinmukainen puku

sai hänen sopusuhtaisen vartalonsa hienot ääriviivat esiintymään

täydessä kauneudessaan; mutta ei valkeaan samettikenkään pistetystä

pienestä sirosta jalasta, ei pienestä kädestä, jossa kovaksi onneksi

oli koruompeleilla koristeltu hansikas, saattanut tarkalleen

määrätä hänen ikäänsä. En tiedä mikä seikka, -- ehkäpä se oli joku

magneettinen vaikutus, tahi, jos niin tahtoo sanoa, jokin aavistus --

saattoi uskomaan, ettei hän ollut yli kahdenkymmenen viiden. Hänen

pukunsa oli upea, hieno ja yksinkertainen samalla kertaa.

Mergy nousi heti ja notkisti toisen polvensa hänen edessään. Nainen

otti askeleen häntä kohti ja sanoi suloisella äänellä:

-- _Dios os guarde, caballero. Sea V. M. el bien venido_.[56]

Mergy liikahti hämmästyneenä.

-- _Habla V. M. Espanol?_[57]

Mergy ei puhunut espanjaa ja tuskin ymmärsikään sitä.

Nainen tuntui olevan vähän harmissaan. Hän antoi viedä itsensä

toiseen nojatuoliin, ja hän istuutui, ja antoi Mergylle merkin

istua toiseen. Sitten hän alotti keskustelun ranskaksi, mutta hänen

puheessaan oli vieraalta tuntuva korostus, joka väliin oli kovin

selvä ja ikäänkuin liioiteltu, väliin katosi taas kokonaan.

-- Herra ritari, teidän urheutenne sai minut unohtamaan sukupuolemme

tavanmukaisen itsensähillitsemisen ja varovaisuuden; tahdoin nähdä

täydellisen aatelismiehen, ja huomaan hänet maineensa veroiseksi.

Mergy punastui ja kumarsi.

-- Aijotteko sitten olla niin julma, aioin sanoa, että pidätte

kasvoillanne tämän naamion, joka kateellisen pilven tavoin peittää

minulta auringon säteet? (Mergy oli lukenut tämän lauseen eräästä

kirjasta, joka oli käännetty espanjan kielestä.)

-- Herra ritari, jos olen tyytyväinen hienotunteisuuteenne, niin

saatte vielä useitakin kertoja nähdä minut ilman naamiota; mutta

tänään tyytykää pitämään minulle seuraa.

-- Oi! arvoisa rouva; niin suuren ilon kuin se minulle tuottaakin,

niin se saattaa minut yhä innokkaammin toivomaan iloa saada nähdä

kasvonne.

Mergy oli polvillaan ja näytti olevan halukas tempaamaan naamion pois.

-- _Poco a poco!_[58] herra ranskalainen; te olette liian kiivas.

Istukaa taas, tai jätän teidät heti paikalla. Jospa tietäisitte kuka

minä olen ja miten paljon minun täytyy uskaltaa saadakseni teidät

nähdä, niin saisitte olla tyytyväinen jo pelkkään siihen kunniaan,

jonka teille teen tulemalla tänne.

-- Mutta totta tosiaan, tuntuu äänenne minusta tutulta.

-- Ja kuitenkin te kuulette sitä ensi kertaa. Sanokaa minulle,

kykenisittekö te pysyväisesti rakastamaan naista, joka rakastaisi

teitä?

-- Tunnen jo teidän lähellänne...

-- Ette ole milloinkaan nähnyt minua, siispä ette voi minua

rakastaakaan. Tiedättekö olenko kaunis vai ruma?

-- Olen vakuutettu siitä, että olette ihastuttava.

Tuntematon veti pois kätensä, jota Mergy oli pitänyt omassaan, ja

nosti sen naamiotaan kohti ikäänkuin aikeissa ottaa sen pois.

-- Mitä tekisitte, jos näkisitte eteenne ilmestyvän

viisikymmenvuotisen, peloittavan ruman eukon.

-- Se on mahdotonta.

-- Viisikymmenvuotisena rakkaus vielä palaa. Hän huokasi, ja nuori

mies tunsi selkäpiitään karmivan.

-- Tämä siro ja kaunis vartalo, tämä käsi, jota turhaan yritätte

riistää minulta, se kaikki on minulle todistuksena nuoruudestanne.

Nainen huokasi vaan syvään.

Mergy alkoi tuntea ikäänkuin jonkinlaista levottomuutta.

-- Teille miehille ei ole rakkaudessa kylläksi, vaaditte vielä

kauneutta. Ja hän huokasi vielä kerran.

-- Antakaa minun, olkaa niin ystävällinen, ottaa pois tuo naamio.

-- Ei, ei! ja hän työnsi kiivaasti Mergyn luotaan. Muistakaa

lupaustanne! Sitten hän lisäsi iloisemmalla äänellä: Panisin liian

paljon alttiiksi jos ottaisin pois naamioni. Minua huvittaa nähdä

teidät jalkojeni juuressa, ja jospa minä sattumalta en olisikaan

nuori enkä kaunis ... ainakaan teidän mielestänne, ehkä jättäisitte

minut ihan yksin tähän paikkaan.

-- Mutta näyttäkää minulle edes tuota pikku kätöstä.

Nainen riisui tuoksuvan hansikkaansa ja ojensi hänelle häikäisevän

valkean käden.

-- Tunnen tämän käden! Mergy huudahti, niin kauniita ei ole kuin yksi

ainoa koko Pariisissa.

-- Todellakin! Ja kenen käsi se on?

-- Se on ... erään kreivittären.

-- Minkä kreivittären?

-- Kreivitär de Turgis'n.

-- Ahaa, tiedän mitä aiotte sanoa. Niin, Turgis'lla on kauniit kädet,

mutta niistä hän saa kiittää hajuvesien kauppiaansa mantelitahdasta.

Mutta luulenpa voivani sanoa, että minun käteni ovat lempeämmät kuin

hänen.

Kaikki tämä sanottiin hyvin luontevalla äänellä, ja Mergy'tä, joka

oli luullut tuntevansa kauniin kreivittären äänen, alkoi taas vähän

epäilyttää, ja hän tunsi melkein jo rupeavansa uskomaan erehtyneensä.

Löisinpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että henget ovat minulle

suopeita, Mergy ajatteli. Hän koetti etsiä tästä kauniista kädestä

sormuksen painamaa jälkeä, jollaisen hän oli huomannut kreivitär de

Turgis'illa; mutta näissä pyöreissä ja muotokauniissa sormissa ei

näkynyt pienintäkään merkkiä semmoisesta.

-- Niin, kreivitär de Turgis! tuntematon huusi nauraen. Todellakin,

minun pitäisi kai pitää itseäni de Turgis'na! Mutta luojan kiitos,

luulen olevani vähän parempikin.

-- Kreivitär on, kunniani kautta, kaunein nainen, mitä vielä olen

nähnyt.

-- Olette siis rakastunut häneen? nainen kysyi vilkkaasti.

-- Ehkäpä; mutta olkaa niin ystävällinen ja ottakaa pois naamionne ja

näyttäkää minulle kauniimpi nainen kuin Turgis.

-- Kun olen tullut siitä vakuutetuksi, että te rakastatte minua ...

niin silloin te saatte nähdä kasvoni paljaina.

-- Kunko rakastan teitä... Mutta kuinka helkkarissa minä voisin

rakastua teihin näkemättä kasvojanne?

-- Tämä käsi on kaunis; kuvitelkaa mielessänne että kasvoni ovat

sopusoinnussa sen kanssa.

-- Nyt olen varma siitä, että te olette ihastuttava, sillä tulittepa

ilmaisseeksi itsenne, kun hetkeksi unohditte muuttaa äänenne. Minä

tunsin sen, siitä olen varma.

-- Ja se muka oli Turgis'n ääni? hän virkkoi nauraen ja korostaen

sanoja, niinkuin hyvästi espanjaa puhuttaessa.

-- Niin juuri.

-- Erehdytte, erehdytte, herra Bernardo; minun nimeni on dona

Maria, dona Maria de... Sanon teille myöhemmin sukunimeni. Olen

barselonalainen aatelisnainen; isäni, joka pitää minua hyvin

ankarasti silmällä, on nyt ollut jonkin aikaa matkoilla, ja minä

käytän hyväkseni hänen poissaoloaan huvitellakseni ja tutustuakseni

Pariisin hoviin. Mitä Turgis'in tulee, niin heretkää puhumasta siitä

naisesta; hänen nimensäkin on vihattu ja vastenmielinen; hän on koko

hovin ilkein nainen. Tiedättehän muuten, millä tavalla hän tuli

leskeksi!

-- Minulle on siitä vähin kerrottu.

-- No niin, puhukaa! Mitä teille on sanottu?

-- Niin, hän oli temmannut, yllättäessään miehensä hyvin hellässä

kohtauksessa kamarineitonsa kanssa, tikarin ja lyönyt häntä sillä

hieman kovan puoleisesti. Ja mies kuoli kuukautta myöhemmin.

-- Ja se teko ... se kai tuntuu teistä hirveältä.

-- Minun täytyy tunnustaa, etten voi häntä tuomita. Sanotaan hänen

rakastaneen miestään, ja minä ymmärrän mustasukkaista.

-- Te puhutte niin, koska luulette nyt seisovanne Turgis'n edessä;

mutta tiedän että halveksitte häntä sisimmässänne.

Tuntemattoman äänessä oli jotain alakuloista ja surunvoittoista;

mutta kreivitär de Turgis'n ääni se ei ollut. Mergy ei tiennyt mitä

ajatella.

-- Mitä! te olette espanjatar ettekä ymmärrä mustasukkaisuutta?

-- Jätetään tuo. Mikä musta nauha teillä on kaulassanne?

-- Se on pyhäinjäännös.

-- Luulin teitä protestantiksi.

-- Se on totta. Mutta tämän pyhäinjäännöksen on antanut minulle eräs

nainen, ja pidän sitä muistona häneltä.

-- Kuulkaahan, jos tahdotte, olla minulle mieliksi, niin älkää enää

ajatelko muita naisia. Tahdon olla teille enemmän kuin kaikki muut

naiset. Kuka teille on antanut tuon pyhäinjäännösrasian? Taasko sama

kreivitär de Turgis?

-- Ei, todenperään aivan.

-- Valehtelette!

-- Te siis olette rouva de Turgis?

-- Nyt petyitte, herra Bernardo!

-- Kuinka niin?

-- Kun näen kreivitär de Turgis'n, niin kysyn häneltä, kuinka

hän tekee sellaisen pyhyydenloukkauksen että antaa pyhän esineen

kerettiläiselle?

Mergy tunsi käyvänsä hetki hetkeltä epävarmemmaksi.

-- Mutta minä haluan saada tuon pyhäinjäännösrasian, antakaa se

minulle.

-- Ei, en voi sitä antaa.

-- Minä tahdon sen. Rohkenetteko kieltää minulta sitä?

-- Olen luvannut antaa sen takaisin sille, jolta sen sainkin.

-- Hui hai, sellaiset lupaukset ovat pelkkää lapsellisuutta vain.

Kavalalle naiselle annettu lupaus ei velvoita mihinkään. Muuten,

varokaa sitä, ehkäpä se on taikakalu, vaarallinen talismani, tuo joka

teillä on kaulassanne. Turgis on, niin sanotaan, suuri velho.

-- En usko taikuuteen.

-- Ettekö taikureihinkaan?

-- _Nais_taikureihin uskon kyllä vähän. Hän korosti ensimäistä tavua.

-- Kuulkaapas, antakaa minulle tuo pyhäinjäännösrasia, ja ehkäpä minä

sitten riisun naamioni.

-- Tuo oli taas rouva de Turgis'n ääni!

-- Viimeisen kerran, tahdotteko antaa minulle tuon pyhän esineen?

-- _Annan sen teille takaisin_, jos riisutte naamionne.

-- Voi! te ihan kiusaatte minua vatvomalla aina tuota Turgis'tanne.

Rakastakaa häntä jos teitä niin haluttaa, mitäpä se minua liikuttaa?

Hän käännähti nojatuolissaan kuin nyrpeilä mielin. Hänen kaulaansa

peittävä atlas kohosi ja laski nopeasti.

Muutaman minuutin hän oli vaiti, sitten, käännähtäen äkkiä, hän sanoi

pilkallisesti: _Vala me dios! V. M. non es caballero, es un monge!_[59]

Yhdellä sysäyksellä hän kaasi kumoon molemmat pöydällä olevat

kynttilät, ja puolet pulloista ja laseista. Kynttilät sammuivat

silmänräpäyksessä. Samassa hän tempasi naamion kasvoiltaan. Mitä

täydellisimmässä pimeydessä Mergy tunsi polttavien huulien tapailevan

hänen suutaan ja kahden käsivarren sulkevan hänet kiihkeään syleilyyn.